Paras lahja

Isä kävi ja toi nimipäivälahjaksi polkupyörän ketjuöljyä. Se oli paras lahja.
Huomisaamusta alkaen elämässäni on ihmisen kokoinen tyhjä kohta. En osaa ikävöidä vielä yhtään, ehkä se tulee myöhemmin. Tai ehkä en ikävöi ollenkaan, olen vain täynnä iloa ja onnea.
Nyt minulla on joku haju siitä, mitä rakkaus on.
Levy lähtee painoon huomenna tai maanantaina.
Aloitin kahden vuoden sairasloman. Olen väsynyt ja helpottunut.
Kevät on tulossa ja sydämessä rauha.

Pallona katossa

Siemailen lämpimikseni jasmiiniteetä ja tuijotan katosta roikkuvaa discopalloa, maapalloa ja kuuta. Kaikki saatu syntymäpäivälahjaksi eri vuosina. Selkää kolottaa, silmät ovat tulehtuneet, iho on kipeä ja ProTools ei toimi. Joo ei joo ei -flunssa pitää yllä samaa epätietoisuutta, mutta ei kyllä hyvältä näytä. Huokausten päivä on vaihtunut huokausten iltaan. Tälläisinä päivinä syntyy usein luovaa jälkeä. Tänään kuitenkin saldo nolla.
Joululahja meni ilmeisesti oikeaan osoitteeseen. Henkilökohtaisesti oot kristus itsellesi, muut saavat armahdusta.. soi kuulemma tauotta ja täysiä. No, kuuntelin minäkin 8-vuotiaana Carolaa ja muita aikuisten levyjä.
Naapurini soitti ja kertoi vanhan tätinsä kävelleen portaat eräänä päivänä neljäkin kertaa. Tämä oli hykerrellyt tyytyväisyydestä osallistumisellaan energiansäästöön. Täti oli laskenutkin kaikki portaat. Se kertaa neljä.
Uutiset kertoivat ruoan hinnan noususta. Sen kyllä huomasi ruokaostoksillakin. Yksittäisten tuotteiden hinnat olivat nousseet kymmenenkin prosenttia. Mielenkiintoista, kuukausiansioni kun eivät nousseet lainkaan.

Aaton aatokset

Seuraavanlainen hauska jouluruno ilmestyi puhelimeeni:
"Talven varis, nimeltänsä Zakaris,
pakkashankea tassusillaan mittas.
Jouluteet keitti, punatulkun sekaan heitti,
varpaallansa avantoa dippas."

Mietin, miksi jouluaatto on tuntunut niin mukavalta. Siksi, että koko maailma tuntuu pysähtyneen. Voi tehdä mitä ikinä huvittaa ilman pelkoa siitä, että maailma menisi ja itse jäisit kyydistä. Päätelmä kertoo surullista tarinaansa ennen kaikkea kroonisesta kiireen tunnusta, mutta ei se niin traagiselta tunnu silti. Lähdin eilen jameihin, kun tajusin, että mahdollinen darrapäivä ei ole pois mistään. Myöhäinen aamuherätys, Monty Pythonit ja intensiivinen puhelinkeskustelu ovat päivän anti. Nyt ruoka kypsyy liedellä ja set up kasattu demon tekemistä varten. Se pahuksen muuntaja on kadonnut mystisesti, samoin kaksi muuta käyttötavaraa. Uuden vuoden lupauksiin taitaa kuulua muistilehtiö, sen verran kyllästynyt olen päänupin toistuvaan pettämiseen. Niistä lopuista lupauksista sitten tuonnempana. Hyvän joulun toivotus!

Aatonaatonaatto

Oijoi mikä riemu saada nukkua pitkään todella pitkästä aikaan! Kävin hyvästelemässä perheenjäseniä ja kissoja Rautatieasemalla ja vastaanottamassa sen osan lahjasta, joka oli jäänyt ensimmäisestä paketista. Samoilla kulmilla liikuskeli Nummelakin, jota olin nähnyt viimeksi todella pitkän aikaa sitten. Kotona siivoskelin sekä etsiskelin muuntajaa ja ikkunatiivisteitä, jotka ovat kadonneet mystisellä tavalla. Etsin niitä vintiltäkin, ja samalla silmiini osuivat joulukoristeet, jotka päätinkin roudata kotiin. Kyllä nyt on tunnelmallista. Selailin saapuneita joulukortteja, kuuntelin musiikkia ja ranskan tv:tä. Elämä on taas hetken aikaa järjestyksessä. Kiire on ollut järjetön ja lepo tullut todellakin tarpeeseen. Viime yönä kuin itsensä ulos kirjoittanut uusi kappale oli merkkinä siitä, että rentoutuminen on alkanut. Tänään se onkin soinut päässä yhtenä kelana koko päivän.
Käytän säästeliäästi kulutustuotteita. Niinpä vaihdettuani ripsivärin, sekä vuodesta 1993 palvelleen poskipunasiveltimen, tuli elämään luksusta salamaniskusta. Tunsin itseni jopa aika typeräksi hykerrellessäni tyytyväisenä kylpyhuoneen peilin edessä. Kyllä minun kelpaa.
Parhaan joululahjan taitavat antaa orkideat, jotka ovat puhkeamassa kukkaan aivan juuri. Suuren yllätyksen on myös tehnyt Veloenan flamingonkukaksi diagnostisoima kasvi, joka esitti pitkään marttyyriä jouduttuaan siirtymään pimeämpään paikkaan paistateltuaan ensin ikkunalaudan parhaalla paikalla. Sepä on alkanut kasvattaa pieniä poikasia, jotka puskevat mullasta tänä vuoden pimeimpänä aikana. Muutama paketti odottaa pianon päällä, valoja on asennettu ja oluttakin ostettu jääkaappiin. Joulu saakin tulla aivan rauhassa, vaikka luulin, etten ehtisi kyytiin.

Come sfogarsi

Piano-oppilaani selventää, kuinka joutui jo aivan työnsä puolesta juhlimaan ankarasti Lontoon laitakujille sijoitetussa markkinointiväen luomassa strippausluolassa, sekä Skotlannissa sijaitsevassa herraskartanossa, jonka jäsenistöä ovat Richard Gere ja Bill Clinton. "Pomoni joi niin paljon shampanjaa, että sammui baaritiskille". Juhlintaa oli tapahtunut tiistaina, torstaina ja perjantaina. "Nyt vähän väsyttää." Tänään on sunnuntai. Juhlittuani itse pikkujouluja maanantai-illasta tiistaiaamuun ja oltuani sen takia holtittomassa soosissa koko kuluneen viikon, vasta nyt alan koota luitani ja olla työkykyinen. En voi sanoa juhlakuntoni heikentyneen iän myötä, sillä sitä en omannut teini-ikäisenäkään. Toisilla sellainen on myötäsyntyisenä.

Soittoaikaa on vielä puolitoista tuntia. Huomisen säestystreeninuotit seisovat yhä koskemattomana pinkkana. Eilisillan keskustelut ystävän kanssa lämmittävät kuitenkin yhä mieltä. Joulushowta tarjoilivat Talvisirkus sekä Me starat Hartwall Areenalla. Esityksiä seuratessa oli vaikea olla tiedostamatta, mitä soittajat mahtoivat miettiä. Oikeaa tempoa, metrisiä modulaatioita, keskinäistä hauskanpitoa, hidastusten seuraamista, soundien vaihtoa. Joululaulajaiset jäivät kohdaltani vain pyrähdykseksi, mutta hyvin mukavaksi sellaiseksi. Seurassani ollut pikkuneitikin otti lopulta tilanteen haltuunsa. Viisikon lukeminen kotona olisi kiinnostanut enemmän, mutta sopivaa riehaa sai aikaiseksi myös kepeästä laulajaistunnelmasta. Viikonlopun yllätys oli arabiankielinen tekstiviesti, jonka maatunnus viittasi Saudi-Arabiaan. En tunne sieltä ketään. Nyt mietin pääni puhki, miten saisin selvitettyä viestin sisällön. Sunnuntaivieraan tulo sysäsi joulusiivoamaan. En meinaa uskoa vieläkään todeksi, että sain siivottua. Niin vain lähtivät kahden kuukauden pölyt ja pinttymät.

Piano-oppilaan ollessa lähdössä hän kysyy, mitä mekastusta naapurista oikein kuuluu. Minua hymyilyttää. Ensimmäisenä mieleeni tulee lause "mio vicino si sfoga". "Italialainen naapurini se siinä vain hieman purkaa itseään", naurahdan. Hän karjuu raspiäänellä tunteen vimmassa. Laulaa rakkaudesta, laulaa kaipauksesta. Huokailujen ilta jatkuu ajatus raskaana ja käynti tahmeana. Mutta maanantaiaamun oppilas peruuttaa tunnin ja tajuan mahdollisuuteni saada nukkua piiiiitkääään. Così mi sfogo.

Halpa kauppa

Muistin yhtäkkiä kotiin pyöräillessäni, kun Lapualle avattiin Siwa. Vuosi oli 1988 tai 1989. Kaikki kaupan hyllyssä tuntui olevan älyttömän halpaa. Erityisesti tietysti karkit sekä suklaavanukkaat, joihin tunsin erityistä heikkoutta. Muistan sanoneeni isälle, kuinka meidän kannattaisi avata tili Siwaan, koska säästäisimme taatusti ruokalaskussa. Isä oli pitkään vastentahtoinen, kunnes tuhahti lopulta äreänä: "se on kommunistien kauppa".

En tajunnut sitten ollenkaan, mistä siinä juuri silloin oli kysymys. Lapuan poliittinen suuntaus oli vain nimi historiankirjassa. En ollut elänyt sitä konkreettisesti. Isän elämä taas oli kulkenut paljon sitä lähempää. Politiikka ei kuulunut silloiseen neonväri-Simpsiön rinnehiihtokeskus-Escortrinki-Latosaari-nuokkariakselille millään tavalla. Tällä hetkellähän politiikka elää mukana nuorten elämässä aivan toisella tasolla.

Moraalinen krapula

Keskiviikon konsertti Tavastialla oli mielestäni onnistunut ja tuotti selkeän täyttymyksen intensiiviseen harjoittelujaksoon. Seurue oli mukavaa (minusta, tosin, muusikot ovat aina todella kivoja ihmisiä) ja ilta eteni jatkoihin Manalassa, kuten arvata saattoi.

Torstaina pidin krapulapäivää ja perjantaina sitten juhlin uudestaan, tällä kertaa syntymäpäiviäni. Täytin 33 vuotta. Siskoni muistutti sen olevan yhtä paljon kuin Jeesuksella ristiinnaulitsemisen aikoihin. "Se on täytetty", hän huomautti. Lisäksi luin horoskoopistani (sellaisesta hieman paremmin profiloituneesta, joka helpommin laittaa kuvittelemaan, että kyllä tämä aivan selvästi minusta kertoo), että syntymäpäiväni määrittää pitkälle sen, millaiseksi seuraava vuosi tulee muodostumaan. Toivottavasti ei. Juhlimme euron kuohuviinijonossa, ihmisiä tuli ja meni. Mitenköhän sitä kirjoittaisi sen sanonnan, joka on tuttu juuriltani Etelä-Pohjanmaalta? Sanonta kuuluu näin: "pysy housuussas". Se tarkoittaa sitä, että ei saa menettää kontrollia, että pitää olla joku tolkku, ettei ala liikaa homssuilemaan. Mutta sillä tavalla minun tuleva vuoteni alkoi. Epäkeskittyneesti, tavalla, joka ainakaan ei kehitä mieltäni yleviin saavutuksiin.

Ja kuin oodina tälle: päädyimme Kaivopihalle Ale-pubiin, joka loppujen lopuksi osoittautui minusta kyllä ihan mukavaksi paikaksi. Ennen kaikkea siksi, että myös seurueen 18-vuotias pääsi sisälle. Toiseksi siksi, että myös hän sai ostaa edullisia juomia tiskiltä ilman kiinnijäämisen pelkoa. Mutta tärkeimpänä syynä siksi, että ryhmä oli hyvä. Paikalla ei juuri ole väliä, kunhan ihmiset ovat mukavia. Joukossa juhli jopa veljeni, jonka kanssa olemme osuneet samoihin baareihin luvattoman harvoin. Hänkin jaksoi sinnikkäästi viihtyä seurassamme, vaikka tunsi harteillaan vastuun siitä, että seuraavana aamuna pitäisi istua skarppina ambulanssissa. Olin vain itse tarpeettoman humaltunut, enkä ollut pannut merkille mitään niitä asioita, joita Lupiini blogissaan kuvasi.
Kotimatkalla ajoin niin huonosti, että hävetti. Kun vielä kotona aloin kiinnittää lahjaksi saamaani satelliittiä kattoon, tajusin olevani imbesilli. Hyvä etten pudonnut turvalleni.
Lauantain kärsin moraalisesta krapulasta. Päätin, että juon tästedes viiniä sofistikoituneesti siemaillen. Enkä enää, en kertakaikkiaan, polta tupakkaa. Teki pahaa haistaa aamulla sormissani tunkkaista hajua. Päätin, päätin, päätin aivan vimmatusti kaikenlaisia asioita.

Sitten kruunauksena tälle päädyimme jälleen Bakersin kuohuviinijonoon saatellessani ystäviäni Rovaniemen junaan.

Jeesusikäni on alkanut tyytymättömyyden sädekehän alla. En osaa mitään enkä jaksa tehdä mitään. Lähimmät ystäväni joko jäävät kokonaan tulematta kutsuihini tai ilmoittavat jo ovella ottavansa tänään sitten rauhallisesti ja menevänsä aikaisin nukkumaan.
Iltapäivällä lähden Tukholmaan, jossa kävin viimeksi silloin, kun Sibelius-Akatemia juhli Symphonylla ja Linda Lampenius kadotti kihlasormuksensa. On todella mukava lähteä. Sitä ennen täytyy vielä pakata laukku ja löytää kaksi kitaristia.

Silkkaa vapauttaan

Ihana, aurinkoinen lauantai-ilta. Taivas on kirkas, valoisaa vielä aivan kuin keskipäivällä. Tälläiset hetket ovat parhaimpia. Takana on Viivi&Wagner operettia, ystävienpaljoutta, sukupolvia ja monikielisyyttä. Lattianpesua keskiyöllä ja mielenkevennystä aamupäivällä. Lakkiaishumua lehtipuiden katveessa, kuohuviiniä, kyynelehtivä ylioppilas ja paritanssia tanssivat lapset. Pian kukkansa avaava orkidea ja paljaat jalat, jotka korkokengistä kolhiintuneina nauttivat silkkaa vapauttaan.

Vaalikrapula

Sunnuntaina aika moni tuttava löysi itsensä vaalibileistä hämmästelemässä nykySuomen suuntaa ja tilaa. Vaalikrapula taittui kuitenkin kohdaltani yllättävän helposti, kun arki jatkui kiireisenä ja kalenteria tuli seurattua enemmän kuin ympärillä olevaa maailmaa. Viikko alkoi jokailtaisella juhlimisella, ensin draamapitoisen Elvis-kokouksen päätteeksi, sitten taidenäyttelyn ja beniniläisvieraiden kunniaksi ja eilen Johannan uuden levyn julkistamiseksi. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa ravintola Kämpissä. Johanna otti valokuvia wc:n valo/vesiputous-altaasta. Minä käytännön ihmisenä olin sitä mieltä, että "tuo kun menee rikki, ei varaosia saa mistään". Palattuamme drinkkiemme äärelle haistelimme koko tiimi toiletissa tarjotun pumppukäsivoiteen tuoksua. Manala on siitä kiva jatkopaikka, että sinne kokoontuvat lopulta keikoiltaan ja tapahtumiltaan kaikki. Seurue saattaa kasvaa aikalailla huomaamatta ja yhdessä nautitaan viimeinen ateria, jonka jälkeen on helppo kömpiä tyytyväisinä nukkumaan. Tarjosin asuntoni illan sankarittaren yömajaksi, ja näin yö jatkui vielä pitkälle jutustelun lomassa.

Yleensä käy niin, että ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Kuten Suomen harmaa kansa, jatkan minäkin samaa kulttuuriperintöä olemalla pukahtamatta näistä kaikenlaisista viimeaikain takaiskuista. Mutta peukalorakkulat tiistain djembe-jameista ja kontaktit ihanien ihmisten kanssa nostavat elämänlaatua hurjasti. Painokin on jo noussut 2kg ja alan päästä eroon luurankoposkista.

Eläänsatuja

Keskellä päivää yllätti puhelinsoitollaan Pooka. "Sinähän se oot lempisukulaistyttöni aina ollu." Hän pyysi soittamaan tyttärensä häissä. Kysyin, mitä hänelle kuului. "Jos multa nyt oikeen kysytähän niin mullehan kuuluu aina erinomaasta." Hän kyseli vuorostaan minun kuulumisiani. Kerroin, ja hän vastasi: "voi voi kun olisit täällä nyt niin antaasin sulle pusun poskelle ja kertoosin sulle eläänsatuja".

Plim plom

Vietin pitkän päivän akatemialla. Esittelin jatkotutkintosuunnitelmaani ja hoidin useita juoksevia asioita. Pakenin ahdistavaa elämäntilannettani tuttujen seinien suojiin. Taivas, kuinka hyvä siellä olikaan olla. Koko talo kuhisi tuttuja, osa sellaisia, joita ei tapaa ikinä missään muualla. Ystävällisiä kasvoja, huoneista kantautuvaa soittoa, plim plom, kuppilan tuttuja tätejä, hallintopuolen avuliaita ihmisiä, jotka jaksavat aina hymyillä rankasta työtaakastaan huolimatta. Megapuhelu Kitin kanssa sisäisessä puhelinverkossa. Kuinka kotonani tunsinkaan siellä olevani. Elämä tuntui helpolta, kun ympärillä oli "meikäläisiä". Kaikkihan sen tietävät, että elämä ulkopuolella on toisenlaista. Taide ei ikinä nauti samaa itsellistä arvostusta, vaan sekoittuu markkinoiden lainalaisuuksiin. Kilpailu kaikesta on raakaa ja kamalan kovaa. Mutta mitä väliä sillä on. Tärkeää on löytää ystävällisiä maailmoja, sielunkumppaneita, kohtalotovereita, taiteilijoita, jotka uskaltavat kutsua itseään taiteilijoiksi. Tunsin, kuinka ahneesti halusin ammentaa sen ilmapiiristä. Koin niin suurta iloa olla siellä ja valmistella paluutani sen siipien suojiin. Valheellistakin, tottahan toki. Vaan miksipä pitäisi siitä välittää. Minne ikinä kulkeekin, miksi ihmeessä ei plim plom voisi seurata sydämessä. Naiivi maailma kun on kuitenkin sellainen, jossa helpommin saa olla herkkä, haavoittuvainen ja hauras. Kummallinen. Sellaisesta ponnistaessa ehkä naiiviutta voisi hitusen levittyä ympärillekin.

Edellisessä jaksossa

Tapahtuu sellaistakin, että ryhdyn, tahtomattani, tietämättäni, maanomistajaksi. Tai sijoittajaksi. Beninissä.

Vanhat 50-luvun ratikat

Siitä pitikin kirjoittaa, että matkustin Hakaniemeen kutosen ratikalla. Menopeli oli niitä vanhoja, joita on entisöity ja verhottu useimmiten hiusmainoksilla. Ja siellä kyydissä oli niin hyvä tunnelma! Katseeni vaelteli ikkunanpielissä, tangoissa, kulmissa, selkänojissa ja katosta roikkuvissa hehkulampuissa. Harmittaa, ettei niitä kulje omalla linjallani. Siellä kyydissä tuli niin onnellinen olo, että hymyä riitti koko loppupäiväksi.

Normaalia enemmän unta

Ratikassa nainen kysyi, haluaisinko istua hänen vieressään olevalle tyhjälle paikalle. Kiitin ja sanoin matkustavani vain yhden pysäkinvälin. Juuri kun olin poistumassa ratikassa, hän kuiskasi, että olisi halunnut istua kirkkaanvärisen takkini vieressä. Kiitin kohteliaasti, ja matkalla ravintolaan tapaamaan Joonatania kätkin kyyneleni mustan sateenvarjon alle.

Aamulla väsymys oli painanut mieltä, ja mielessä kummitellut sanat Hesarin artikkelista, jossa kerrottiin elämäntaiteilijoiden tarvitsevan yleensä normaalia enemmän unta. Syyllisyyden taakka pitkistä unijaksoista, joiden kautta paeta arkea, aikaa ja todellisuutta, painoi monen vuoden painolastilla. Haluaisin nukkua, nukkua, nukkua, enkä ikinä herätä. Elämän synonyymia raskaus kevensi nyt nainen, joka ystävällisine kasvoineen lähestyi minua ja halusi kertoa pitävänsä takkini väristä.

Saattelimme J:n kanssa toisemme risteykseen ja toivotimme hyvät joulut merkitsevin katsein. Elämänmallini ei voisi ikinä sopia hänen arvomaailmaansa, mutta hän ei arvostele minua koskaan. Jatkoin bileisiin. Tupa oli täynnä kollegoita. Tunnelma oli mukava ja ilta täynnä kiintoisia keskusteluita, uusia tuttavuuksia ja vanhoja kasvoja, joita tapaa vain näissä kekkereissä. Lähdin kotiin Daven hoiperrellessa kohti jatkopaikkaa. Arvelin hänen olevan taitava indikaattori merkitsemään sitä taitekohtaa, kun viina alkaa loppua ja meininki olla villi vielä kymmenen minuuttia ennen maailmanloppua. Kävelimme yhtä matkaa Jukkiksen kanssa. Ohitimme paikan, jossa Simberg oli kuvannut luonnostelma-valokuvat Haavoittunut enkeli -maalaustaan varten. Halasimme lämpimästi, oli ollut antoisaa jutella. Akatemialla harvoin viriää tälläisiä keskusteluja.

Kävelin läpi pimeän puiston ja näin taivaalla mustat pilvet, jotka vaelsivat vimmattua vauhtia. Ystävän ero, toisen keskenmeno, kolmannen epävarmat aatokset. Minä en meinaa jaksaa nousta sängystä, mutta he tietävät selviytymisen avaimet. Täytyy keskittyä hyvään, täytyy nähdä elämän lahjat. Elämä on täynnä antoisia hetkiä. Kuinka paljon hyvää tänäänkin sain. Ihmisten hymystä, ongelmien jakamisesta, huomautuksesta "odotan seuraavaa levyäsi", hassuttelusta, maljojen kohottamisesta ja keskusteluista. Elämän hyvyyttä täytyisi vaalia kuin kallista lahjaa.

Antibiootin odööri

Odotelin kummityttöni kanssa vuoroamme kotitontun etsintä -polulle. Puhelin soi. Hävetti, että olin unohtanut sen päälle. Vastasin kuitenkin. Kitaristimme teki pyytämäni muistutuspuhelun siitä, että soittaisi illalla tv-kakkosella. Kiitin nopeasti puhelusta, partiomme kun lähti seuraamaan kotitontun jalanjälkiä.

Oli jotain, minkä eilen olin oivaltanut. En saanut sitä kuitenkaan mieleeni. Kuljin pimeää tunnelia tyttö käsipuolessani ja kävin läpi eilispäivän mahdollisia hetkiä, joissa olisin saanut idean päähäni. Mielessä nyt singahtelee vähän väliä kaikenlaista, ja yleensä jos en kirjoita heti ylös jotain koodisanaa, unohdan asian. Jotain tuli kuitenkin eilen mieleen. Aivan. Suihkussa. Tajusin, että nenäni haistaa herkästi antibiootin. Olin tavannut päivällä erästä tuttavaa, joka tuon tuostakin joutuu kuurille. Olin joskus miettinyt, miten nuori ihminen voi haista vanhukselle. Vasta eilen tajusin hajun olevan peräisin antibiooteista.

Vuosi sitten tähän samaan aikaan olin toipumassa leikkauksesta. Olin raihnainen ja kipeä, ja kaiken lisäksi haisin vieraalle. Samalle, jolta vanhukset sairaalassa. Kävin suihkussa joka välissä, koska luulin, että haju oli pinttynyt minuun siellä sairaalan käytävillä, ja lähtisi kyllä pesemällä pois.

Juudas

Ajattelin eilen Juudasta. Juudaksen elämä on täynnä epäreiluutta. Juudakset ovat syntyneet epäonnisten tähtien alla. Juudakset kuolevatkin epäonnisten tähtien alla. Ulkopuolisina eletty elintaival laittaa hapuilemaan ja etsimään ihmisiä, jotka tunnustaisivat heidät osana yhteisöä, ei erillisinä luusereina. Juudas etsii hyväksyntää ja ihmisiä, jotka haluaisivat solmia liiton. Ei Juudaksia synny siitä, että he vahingoittaisivat mielellään. Näen Raamatun tarjoaman logiikan tälläisena, mutta en saata hyväksyä sitä. Juudas ei nappaa syöttiä halusta loukata, vaan halusta päästä viimein osalliseksi johonkin, onnistua jossakin. Sen sijaan, että elämä kantaisi heitä, se rankaiseekin epäonnistumisin, syyllisyydellä kuorrutettuna.
Näen Juudaksen tarinan lohduttomana. Minulle se kuvaa maailman tylyyttä. Tälläiset Juudaat ovat satuttaneet sisimpänsä pahasti, ja ovat heikompia siksi, etteivät ole saaneet lahjaksi turvallisuutta. Juudas ei kokenut olevansa yksi opetuslapsista, vaan erilainen, pakana hyveellisten joukossa. Haavoitettu eläin puree, ja se surmataan itsepuolustukseen vedoten. Juudas saa ylleen maailmanhistorian vihat.
Tämä tuli mieleen lukiessani Peter Handken kirjaa 'Toiston pysyvyys', joka ulkopuolisuuden kuvaajana on tavoittanut varsin hyvin sen perimmäisyyden. Kirja ei turhaan voittanut Tommi-palkintoa.

Äänittelyä ja muuta mukavaa

Flunssa jäytää ja haittaa ennen kaikkea energiansyöjänä. Niinkuin sitä olisi tässä säässä muutenkaan varastossa. Kotistudioni on pystyssä ja olen jatkuvasti vähällä kompastua piuhoihin ja mikkiständeihin. Adolfo kirjoitti: "Oletko saveltanyt? Minusta tuntuu etta sinulla olisi niin paljoin aiheita etta saisit hienoja lauluja."
Takanani on yksi tapahtumarikkaimmista vuosistani, mutta aihepiirit ne vain junnaavat paikallaan. Planetaario oli kiinnittänyt huomiota seikkaan, kuinka 'Harakat haaskalla' -kappaleessa alkutekstit käyvät vallan yksiin ensialbumini lopetusbiisin kanssa. On hiljaista, edes musiikki ei soi, mutta seinän takaa kuuluu jotain ääntä. Hassua, en ollut huomannut tätä itse lainkaan. Uutta, ohjelmistoon kelpaavaa materiaalia en ole säveltänyt sitten viime kevään. Sen sijaan yritän äänittää mainittua kappaletta erään tuottajan pyynnöstä. (Anekdoottina kertoisin, että satuin vastaanottamaan kyseisen puhelinsoiton Eufemian vanhempien keittiössä.) Ottoja kertyy, ja kun viimein alkaa sujua, ryminöi jäteauto ikkunan ohitse.

Äänittelyn lomassa olen hankkinut joulukampauksen, josta tuli hivenen liian *punk*, ja käynyt syömässä Marittan kanssa. Olen jo tehnyt uudenvuodenlupauksiakin. Vuosi sitten luvattu punaviinilasillinen päivässä on aiheellista ottaa taas muistutukseen. Terveelliset elämäntavat, liikunta ja keskittymiskyvyn harjoittelu saavat luvan alkaa.

Hyvää itsenäisyyspäivää

Olen flunssassa ja se on vetänyt kunnon alas. Tuskin jaksan evääni liikauttaa. Viime lauantain keikka oli yksi ikimuistoisimmista. Siitä jäi niin hienot muistot, että oikein harmittaa, ettei tullut tehtyä keikasta liveäänitettä. Olin tyytyväinen, etten juonut keikan jälkeen kuin yhden oluen. Tämä flunssa olisi saattanut tulla paljon suuremmalla volyymilla ja jättänyt minut työkyvyttömäksi alkuviikon.
Mutta tänään on vapaapäivä. Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Ensimmäinen adventti on takana ja joulu tulee nopeammekin kuin kuvittelemmekaan. Sitä odotellessa sopii äänimaisemaan James Taylorin versio Joni Mitchellin joulukappaleesta 'River' (skrollaa sivua hieman alas). Tämä kappale sai uuden ulottuvuuden viime syyskuussa Anna-Marin laitettua meidät laulamaan enkelikuorossa taustalle "made my baby cry". Rakkauslaulu tai kaipauskappale, mutta myös joululaulujen klassikko.

"Takarivin pahikset"

Olen opiskellut tämän syksyn ranskankieltä. Minusta on ollut antoisaa istua koulun penkillä pitkästä aikaa. Olen samalla kiinnittänyt huomiota ilmiöön, joka on jotenkin huvittava: käyttäytymiseni näin aikuisenakin on ollut aivan samanlaista kuin silloin kouluikäisenä. Kun ylimääräisenä pääsin ryhmään tämän ihanan opettajamme myötämielisyydellä, päätin, että tällä kertaa otan sitten ihan iisisti. Että en kysy mitään, en osoita yhtään ylimääräistä aktiivisuutta, otan vain sivustaseuraajan roolin. Kului ehkä kaksi oppitunti-sessiota, kun löysin itseni taas koko porukan hauskuttajana.

Kaikki istuvat varsin kuivakkaasti penkeissään, mahdollisimman takana, eivätkä edes katso silmiin, kun opettaja jotain kysyy. En oikeastaan ymmärrä miksi, onhan se loukkaavaa jo opettajaakin kohtaan. Ilmeisesti sellainen saa myös oloni epämukavaksi, koska koen tarpeelliseksi keventää tilannetta ja saada ihmiset rentoutumaan. Olen saanut enemmän kontaktia luokan pojista. Tämä on tuttu kuvio jo männävuosistakin. Poikkeuksena tästä on nainen, joka istuu takanani ja näyttää olevan yhtä innostunut oppimaan kuin itsekin olen. Tuskin olemme lähellekään luokan kärkeä, mutta vastailemme aktiivisesti ja olemme aina tehneet kaikki läksyt. Luokan perällä istuu hiljaisia tyttöjä. Joko he ovat hiljaa siksi, että ovat pihalla kuin lumiukot, tai realistisemmin siksi, että kaikki on heille aivan vesiselvää. He eivät kuitenkaan ole koskaan tehneet läksyjään, vaan passailevat vuorojaan seuraavalle, kun heiltä jotain kysytään. Minä istun edessä kuin paraskin hikari ja naureskelen aina suureen ääneen "takarivin pahiksille". En ole aivan varma, pitävätkö he itsekin tätä nimitystä huvittavana, vai olenko minä heistä vain rasittava. Myhäilemme näille "pahiksille" sitten yhdessä poikien ja tämän naisen kanssa, joka näyttää sellaiselta, joka lukee tai pikemminkin tutkii kaikkea yöt päivät eikä nuku riittävästi, mutta on aina ystävällinen.

Yritykseni olla seinätapettia meni siis kutakuinkin mönkään, sillä oikeastaan luokassa ei puhu kukaan muu kuin minä. Tai ne, jotka avaavat suunsa, kertovat jotain heittäen silmäyksen minuunkin päin, aivan kuin vetäisimme yhteistä sisäpiiriä.
Mutta yhtä kaikki, kurssi on päättymäisillään. Tämä on ollut hieno paluu kouluaikoihin. Vaikka läksyjenteko on laiskistunut ja odotan jo joululomaa, tunnen pientä haikeutta.

Sovittuja ja yllätysmomentteja

Eilenillalla olisi ollut kivat bileet. Soittajien pirskeet, virallisemmin "hoopojen pikkujoulut", joissa tietysti paljon tuttuja ja esiintyjänä Lännen-Jukan trio. Freelancereilla viikonloppurasitetta ei ole, ja maanantai-illaksi on helpointa saada porukkaa kasaan. Oli miten oli, valitsin bileiden sijasta omat kiireeni, minä hoopoista hoopoin. Mutta plakkariin on kasaantunut liikaa tehtävää ja dedikset painoivat päälle.

Aamuseitsemältä heräsin ovikellon soittoon. Sieltä rappukäytävän pimeydestä eteeni astui Victor, joka saapui luokseni öillisiltä reissuiltaan. Tämä mies on mysteereitä täynnä. Mutta mukavaa kun tuli! Tietysti riippuu hieman yllätyksen ajoituksesta, mutta tämä toimi tällä kertaa. Beninissä oli kyllä tapana mennä koputtamaan jonkun oveen koska vain, eikä aikainen aamu tai myöhäinen ilta ollut yhtään kummallinen aika. Silloinhan ihmiset olivat parhaimmin tavoitettavissa.

Olen lupautunut jälleen säestystehtäviin, kun konserttikiireet ovat hellittäneet. Tunnin jälkeen kävin Annilla brunssilla. Kiva oli tavata. Pidin vielä piano-oppilaan, ja tapasin uudelleen Victoria, joka tällä kertaa saapui Pauliinan ja Johanin seurassa. Ajelimme yhdessä ees taas ja Victorin puhelin pirisi taukoamatta, kun kaikki hänen 30 parasta ystäväänsä Suomessa halusivat nähdä vielä viimeisenä iltana. Niin mekin osaltamme. Hyvästelimme koko beniniläisporukan, joka huomenaamulla lähtee takaisin Länsi-Afrikkaan.