keskiviikkona, marraskuuta 30, 2005

Rent

Muistoja musikaalimatkasta Tampereelle vuonna 1998.


maanantaina, marraskuuta 28, 2005

Liekki

No niin, onhan tässä jo paljon parempi olo. Annukka riensi eilen tänne pimeään ja sakeaan asuntoon. Istuimme sohvalla peittojen alla ja nautimme toistemme ystävyydestä. Tekisi hän kuinka typeriä tahansa, pysyisin aina hänen puolellaan. Olin yhä pyjamassa ja tukka likaisena. Kertoilimme kaikkea, niinkuin naiset nyt tapaavat. Tuijakin olisi kuulunut saumattomasti siihen hetkeen. Hänkin tietää mitä tapahtui.

Viimeistään arki tekee hyvää ja pakottaa ryhdistäytymään. Sytyttelin kynttilöitä, että piano-oppilaiden olisi mukavampi tulla. Ja kyllä sen huomasikin, että soittivat oitis herkemmin korvin. Kun huomaa jonkun oppilaistaan kehittyneen, tuntuu se itsellekin ihmeen palkitsevalta. Osa kivituikuista oli heidän antamiaan joululahjoja.

sunnuntaina, marraskuuta 27, 2005

Sunnuntai

On ollut vaikeaa nousta sängystä näinä päivinä. Ajatukset ovat olleet raskaita ja alakuloisia. Yöt pitkiä mutta levottomia. Leikkaushaavojen ympärille on kasvanut mustelmareunus, ja vatsani on epäsymmetrinen ja pullea. Eilen olimme hoitamassa kaksospoikia. Kyselin Leenalta hänen tuntemuksistaan synnytyksen jälkeen. Isomahaisen Marin otteet lastenhoidossa olivat selvästi päämäärällisiä kevätvauvaa ajatellen.

Makasin sängyssä puoliksi unessa ja valveilla. Muistin äänenkäyttö ja -huolto oppitunnit Sibelius-Akatemiassa. Niissä neuvottiin välttämään alkoholin nauttimista lentomatkojen aikana ja muistutettiin runsaan vedenjuonnin tärkeydestä. Myös kahvikupin jälkeen suositeltiin juomaan lasillinen vettä. Leikkauksen aiheuttamat vauriot äänihuuliin saattavat olla jopa pysyviä. Operaation jälkeen suositeltiinkin juomaan paljon vettä ja tekemään syvähengitysharjoituksia.

Muistelen, etten ole laulanut nyt muutamaan päivään ollenkaan. Opettaessa tulee aina laulettua, ja hitusen yritin sitä itseksenikin. Tulos oli aikamoista pihinää. Onneksi ei sentään ole keikkoja ensi viikolla.

Vihdoin kolmelta iltapäivällä pakottaudun nousemaan sängystä. Vilkaisu peiliin saa toteamaan, ettei väri ole vieläkään palannut kasvoilleni. Sen sijaan huulille, aivan keskelle amorinkaarta, on puhjennut vetinen huuliherpes. Elämä sykkii ja antaa aina jotain uutta.

Kärsittyäni koko 90-luvun päättelin, että vanhuuteni tulisi olemaan kivuttomampaa. Ajattelin kivun määrän olevan pakostakin vakio. Sen takia en voi ymmärtää, miksi Jobin kirjani vain kasvaa ja paisuu sairaskertomuksista.

Totean, ettei tämä meininki ole kauhean hedelmällistä. Joku päivä voisin vaikka mennä töihin kauniin Lasipalatsin leffateatteriin.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2005

Nukutus

Heräsin nukutuksesta ensimmäisen kerran jo puolen päivän aikaan. Kysyin, missä olin.
- Heräämössä, hoitajat sanoivat.
Suljin helpottuneena silmäni ja tunsin, kuinka sänky lähti liikkeelle.
- No niin, kuulin jälleen äänen sanovan siihen tapaan, että minun kuuluisi reagoida siihen jotenkin. Kysyin, missä nyt olin.
- Täällä huoneessasi. Saat jatkaa vielä unia.
Kuinka tajuttoman väsynyt olinkaan. Näin samaa painajaista kuin junassa nukkuessani. Silloin aina kuvittelen kuulevani, kuinka joku vaatii minua heräämään. En saa silmiäni auki, koska ne ovat lyijynraskaat. Sama painajainen toistui nyt sairaalassa. Halusin vain nukkua väsymykseni pois.

Huoneessa oli hälinää ja paljon hoitajia. Yhtäkkiä aistin, että joku ulkopuolinen astui huoneeseen.
- Pauliina! Kuinka ihanaa että tulit katsomaan.
Tunsin olevani iloinen kuin pikkulapsi.

Muistan, kuinka isä vei minut nelivuotiaana Seinäjoelle silmäleikkaukseen. Jäin sänkyyn makoilemaan, kun isä kävi ostamassa alakerran kanttiinista ruutuvihon, kyniä ja jenkki-purukumia. Se oli varmaan ainoa makeinen, jota kanttiinista sai. Myöhemmin heräsin sängyltäni käytävällä. Ohitseni käveli mummu, joka yritti viihdyttää minua sanomalla, että nyt meillä molemmilla oli silmälappu. Yöllä en meinannut saada unta. Yöhoitaja yritti patistaa minua nukkumaan, mutta ei jäänyt sänkyni viereen. Minua harmitti, ettei kukaan ollut jäänyt luokseni yöksi. Aloin murista huoneessa. Juoksin yöhoitajan luo.
- Kuulitko, tuolla on susia. Voisitko tulla ajamaan ne pois.
Temppuni ei tepsinyt, vaan nuori hoitaja jatkoi ristisanansa täyttämistä ja toivoi, että kävisin nyt vain kiltisti nukkumaan.

Nyt Pauliina oli käymässä. Ääneni oli pelkkää narinaa, enkä muista, kauanko juttelimme.
- Nyt minua alkoi huimata, huokaisin.
- Pupillisi suurenivat hetkessä mustiksi. Käy makaamaan.
Jatkoin unia ja Pauliina lähti. Hoitajat alkoivat patistelemaan hereille hyvin pian.
- Olisi hyvä jos jaloittelisit vähän.
Hoitaja irrotti jo tiputusletkua kädestäni. Lähdin kävelemään vessaa kohti.
- Hidasta, hidasta, sinulla on niin nopeat liikkeet, hoitaja komensi.
- Nyt alkoi pyörryttää, sain sanottua.
- Istu tuohon, hoitaja ohjasi.
Istuin, mutta huimaus vain jatkui. Ajattelin, että sängyssä oli parempi. Nousin ja tunsin pehmeän sylin.
- - -
- Missä minä olen, kysyin.
- Makaat tässä vessan lattialla, hoitaja sanoi, pitäen jalkojani ylhäällä.

Tällä tavalla kului koko unelias ilta. Arvasin jo etukäteen, ettei se käy minulta niinkuin muilta, jotka lepäävät kolme tuntia ja lähtevät sitten kotiin. Pettymys tuotti vielä pahoinvointikohtauksen kun kuulin, että minun pitäisi jäädä vielä yöksi. Kuinka olisinkaan kaivannut jo kotiin.

Mutta kotona olen nyt. Ensimmäisen oppilaan kanssa soitin asteikoita. Toisen kanssa Ray Charlesia.
Oloni on kuin munasta kuoriutuneella ankanpoikasella. Lääkäri sanoi, etten ehkä saisi lapsia.

perjantaina, marraskuuta 18, 2005

Joutilaisuuden ajatusvirtaa

Töiden hellitettyä olen nauttinut joutilaisuudesta silminnähden. Joutilaisuudessa on vain yksi huono puoli: siihen tottuu. Ensi viikolla olisi jälleen sijaisuus, tällä kertaa Lauttasaaren musiikkiopistossa. Paikka on tuttu jo muutaman vuoden takaa, en muista kenen oppilaita silloin sijaistin. Elämä on kohdellut minua viime aikoina silkkihansikkain, ja onhan se välillä aivan kohtuullistakin. Viiimeisistä pidoista kirjoitin kotisivuillani.

Elämä on ollut aivan toisenlaista kuin kuvittelin. Muistelen asuntoani Liisankatu 9:ssä ja elämääni silloin. Minulla oli pyöritettävä, musta puhelin, joka oli isovanhempieni perintöä. Ääni sen kautta kuulosti nasaalilta. Sikäli kun joku minulle soitti, toivoi hän uuden puhelimen ostoa. Teetin puhelimesta myöhemmin mikrofonin, jota olen käyttänyt muutamalla keikalla. Ostin kännykän vasta 1999. Asuin jo tuolloin Puu-Vallilassa. Vastustin nettiyhteyttä kotiin, koska mielestäni sitä riitti käyttää akatemialla aivan hyvin. Kumppanini oli edistyksellisempi.

Ei tarkoitukseni ollut tosin muistella tekniikkaa. Elämä vain on ollut vuosi vuodelta parempaa. Siksi olen aina pitänyt vanhenemisesta. Oppii luottamaan siihen, että sitä parempi on mitä enemmän on oma itsensä.

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2005

Kulman takaa

Toukokuussa tuumailin, kuinka hyvin kaikki oli. Kuinka tunsin olevani sen verran elossa ja onnellinen, että mietin, mitäköhän pommia sieltä oli tippumassa niskaan. Ja pommi tuli, katkaisten niskanikamat ja moukaroiden panssarin hajalle.

Tässä sitä ollaan nyt. Elossa ja onnellisena. Vinkuuko ohjus startattuaan vai aiheuttiko pommi tinnituksen korviini?

[Lisäys: katso vain seuraavaa kirjoitusta. Se on konkreettinen varoitus: suunta on pelottava.]

sunnuntaina, marraskuuta 13, 2005

Metrohaahkat huttua keittää

Viikolla olimme kuuntelemassa Elisa Laihon keikkaa.
- Kato Larsson, mukava kun tulit, hihkaisi hän settien välissä.

Mistä tämä oli alkanut leviämään? Eihän kukaan muu ollut kutsunut minua Larssoniksi kuin Tommi, kunhan oli ensin kuluttanut pois vanhan Laren.
- Lähteekös Larssoni baariin?
- En voi, aamulla on opetusta.

Elisan kanssa suunnittelimme kerran muusikko-blogin perustamista. Siitä tulisi blogi, jonne listata karuimmat spinal tapit, ammatin sulokkaat karikot ja kämmit. Ajattelimme, että olisi arvokasta kirjoittaa talteen muistot 7 h:n keikkakokemuksesta huonekalumyymälässä 100 mk:n tuntipalkalla. Tai ohjelmatoimiston viimeiset sanat juuri ennen puhelun katkeamista "muistinko jo mainita luvanneeni, että pukeudut kissanaisen asuun?".
Ja kun istut Esson baarissa huttubändin tupakkatauolla ja kuuntelet niiden äijäjuttuja yrittäen nyökytellä samaan malliin, että kävisit äijästä itsekin. Tai kun löydät itsesi keikalta paikasta, jossa sinun ei pitäisi olla, tai soittamasta, vaikka kukaan yleisöstä ei haluaisi kuulla mutta maksaja seisoo haukkana vieressä ja vahtii, ettei tauko biisien välillä käy turhan pitkäksi, tai saadessasi suosionosoituksia ja soittaessasi sen jälkeen mielestäsi parhaimman biisisi, mutta kukaan ei taputa sen jälkeen.

Näitä muistellessamme nauroimme niin, että vatsaan koski. Vesi valui silmistämme ja jo piankin maistoimme sen suolaisen maun huulillamme. Itkusta ei meinannut tulla loppua.

Hiljaista huokailua.

- Ehkä keskitämme sen ajan musiikintekemiseen.
- Ehkä niin. Blogia on työlästä ylläpitää.

maanantaina, marraskuuta 07, 2005

Mestari ja Lapua

Istumme pöydän ääressä kahvittelemassa. Pooka vilahtaa ikkunan takana ja ilmestyy pian ovesta sisään.
- Kattos hölömötyttökin täälä! Terve.
Pooka halaa ja nauraa, ja köhii tupakkayskää istuutuessaan keinutuoliin.
- Nouses viälä vähä, äiti sanoo ja nykii Joonatanin takkia Pookan alta.
Mainitsen eilisestä konsertistamme.
- Kyllä minen nykymusiikista enää välitä. Täs yhyreesti oikeen lähärin kattomahan Koivuniämen Paulaa, kun nuarena mäläkkinä olin parihin otteeseen sen kämpilläkin. Mutta tulin vihaaseksi kussoli sellaasta pinnallista "tsip tsup tsäppädää" [ilveillen teennäisesti]. Lähärin kesken pois.
- Rinnastaksä meirät ja Koivuniämen, naurahdan.
- Kyllä mä Pupun levyä pari kertaa kuuntelin, Pooka vastaa, heilauttaa leukaansa äitiin päin ja jatkaa:
- Mahtavinta sinfoniaa on kyllä tehtahalla kun kahareksankin kutomakonetta on käynnis yht'aikaa. Joskus mä siälä laulelenkin sen taharis. Jos siälä olis jossakin piilokamera niin olis äkkiää tupa täynnä valakotakkisia.
Pooka nauraa röhönööttää ja me muut, äiti, Joonatan ja minä, komppaamme silmät vetisinä Pookan loistavaa jutunkerrontaa.

- Euroviisut ne pitääs lailla kiältää.
Hymisemme tästäkin kaikki yksimielisinä.
- Ei siinoo musiikista kyse, kun lava on täynnä pualijauhoosia pimatsuja keikkumas.
Kysyn, mitä tarkoittaa "pualijauhoonen".
- Non sellaasia naisia, joillon amazoonin katse ja tappajan elekeet.
Joonatan pärskii ja minä toistelen: "amazoonin katse".

- Piti tulla maahantuajalta 10 000 kg lankoja. Pyyrin poikaa kattomahan, mitä väriä ne oli. Poika tuloo sanomahan, että lasti on täynnä kintahia. Mullon ny 2000 paria kintahia myytävänä. Ei Hemppaa oo kotona, solis vähä voinu auttaa, Pooka kysyy.
- Son Sysmäs, äiti vastaa. Lähti perijantaina.

Keskustelu risteilee Sveitsin rikkaisiin, Venäjän mafiaan, Yhdysvaltojen salaliittoihin ja Bushin ääriuskonnollisuuteen.

Pookan puhelin pärähtää soimaan. Soittoäänenä "Taas toivotus hyvän joulun". Joonatan ja minä repeämme täysin. Vedet silmissä saan sanottua:
- Tervetuloa elämysmatkalle Lapualle.