torstaina, marraskuuta 30, 2006

"Takarivin pahikset"

Olen opiskellut tämän syksyn ranskankieltä. Minusta on ollut antoisaa istua koulun penkillä pitkästä aikaa. Olen samalla kiinnittänyt huomiota ilmiöön, joka on jotenkin huvittava: käyttäytymiseni näin aikuisenakin on ollut aivan samanlaista kuin silloin kouluikäisenä. Kun ylimääräisenä pääsin ryhmään tämän ihanan opettajamme myötämielisyydellä, päätin, että tällä kertaa otan sitten ihan iisisti. Että en kysy mitään, en osoita yhtään ylimääräistä aktiivisuutta, otan vain sivustaseuraajan roolin. Kului ehkä kaksi oppitunti-sessiota, kun löysin itseni taas koko porukan hauskuttajana.

Kaikki istuvat varsin kuivakkaasti penkeissään, mahdollisimman takana, eivätkä edes katso silmiin, kun opettaja jotain kysyy. En oikeastaan ymmärrä miksi, onhan se loukkaavaa jo opettajaakin kohtaan. Ilmeisesti sellainen saa myös oloni epämukavaksi, koska koen tarpeelliseksi keventää tilannetta ja saada ihmiset rentoutumaan. Olen saanut enemmän kontaktia luokan pojista. Tämä on tuttu kuvio jo männävuosistakin. Poikkeuksena tästä on nainen, joka istuu takanani ja näyttää olevan yhtä innostunut oppimaan kuin itsekin olen. Tuskin olemme lähellekään luokan kärkeä, mutta vastailemme aktiivisesti ja olemme aina tehneet kaikki läksyt. Luokan perällä istuu hiljaisia tyttöjä. Joko he ovat hiljaa siksi, että ovat pihalla kuin lumiukot, tai realistisemmin siksi, että kaikki on heille aivan vesiselvää. He eivät kuitenkaan ole koskaan tehneet läksyjään, vaan passailevat vuorojaan seuraavalle, kun heiltä jotain kysytään. Minä istun edessä kuin paraskin hikari ja naureskelen aina suureen ääneen "takarivin pahiksille". En ole aivan varma, pitävätkö he itsekin tätä nimitystä huvittavana, vai olenko minä heistä vain rasittava. Myhäilemme näille "pahiksille" sitten yhdessä poikien ja tämän naisen kanssa, joka näyttää sellaiselta, joka lukee tai pikemminkin tutkii kaikkea yöt päivät eikä nuku riittävästi, mutta on aina ystävällinen.

Yritykseni olla seinätapettia meni siis kutakuinkin mönkään, sillä oikeastaan luokassa ei puhu kukaan muu kuin minä. Tai ne, jotka avaavat suunsa, kertovat jotain heittäen silmäyksen minuunkin päin, aivan kuin vetäisimme yhteistä sisäpiiriä.
Mutta yhtä kaikki, kurssi on päättymäisillään. Tämä on ollut hieno paluu kouluaikoihin. Vaikka läksyjenteko on laiskistunut ja odotan jo joululomaa, tunnen pientä haikeutta.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Huomenta ihana,
oma koulukin loppui viime viikonloppuun syksyn osalta, ja vaikka vähän eri meiningillä mentiin kuin kielikurssillasi niin haikeata oli.

Hauska kuvaus koululuokasta. Luin sen hymyssäsuin, niin kuin muutkin kuulumisesi, ikävää kai lie. Muistan sinua usein kun suhaan ohi kentän kulman aamuisin. :)

Voimahalaus, kohtaamisen toivossa

LL kirjoitti...

Kenties sosiaalisissa käyttäytymisissämme ei ole kovin montaa formaattia, vaan tahkomme samalla tyylillä vuodesta toiseen ja mietimme, "miten minulle aina käy näin".

Voima olkoon sinunkin kanssasi. Kyllä me törmätään. Mutta käytetään heijastinta, ettei käy vahinkoa kun molemmat viilettää tuhatta ja sataa, aina kiire. :-)

Miss Foxy kirjoitti...

itseäni huvittaa, kun näin aikuisella iällä silloin tällöin säännöllisesti käväisen koulujen penkeillä, kuinka röhnötän epäaikuismaisesti ja epänaisellisesti pöytien päällä, nojailen kämmeneen jne.

että ei kai aikuiset istu näin ...?