Rokia Traoré Huvilateltassa

Oli niin häkellyttävän hyvä konsertti, että vaikka todistusaineisto on rakeista, huonoa ja lyhytkestoista, on sitä pakko ladata tänne edes kömpelöksi muistoksi nostattavasta syyskauden avauksesta.

Jotain osoitusta monilahjakkuuden tanssitaidoista antaa tämä pätkä:

En voi käsittää miten joku osaa soittaa tuossa tempossa shakerilla 16-osa trioleita, tanssia eri rytmiä ja laulaa samaan aikaan (laulua ei valitettavasti tässä pätkässä kuule, mutta kyllä sen shakerin juuri ja juuri kädessä erottaa):

Kattavammin tietenkin hänen kotisivuillaan, jossa löytyy tietenkin myös hyvää videomateriaalia, jota suosittelen mitä lämpimimmin.

Kuulumisia

♫♫♫♫♫♫♫♫ ♫♫♫♫♫♫♫♫♫ ♫♫♫♫♫♫♫♫♫♫♫♫ ♫♫♫♫♫♫♫♫♫♫♫ ♫♫♫♫♫♫♫

Tragediaa!

Olin eilen TeatteriTeltan ensi-illassa. Koko idea on ollut mielestäni niin kutkuttava: antiikin Kreikan aikainen traditio kohtaa nykyajan Tanssii Tähtien Kanssa -tyyppisen kaupalliskonseptin. Kolme tragediaa peräkanaa esitettynä. Paikkana Rautatientori, vilkkaan Helsingin keskiö, orchestra. Yleisö äänestää mielestään traagisinta näytelmää kolmihenkisen 'julkisen yleisön' lyhyen keskustelun ja mielipiteen vaihdon jälkeen.

Esitys tuntui etukäteen jopa raskaalta savotalta: kolme ja puoli tuntia synkkyyttä, jossa, Euripideen sanoin, "ei ole yhtään onnellista kohtaloa". Teltassa nähty teatteri oli fyysistä ja ruumiillista. Ilmaisutapa solahti kuin itsestään, vaikka samaan aikaan sisintä vavisuttivat kipeät kohtalot, jotka olivat sekä henkilökohtaisia että samalla hyvin kollektiivisia. Puistattavaa. Projektista on kirjoittanut enemmän Martti Mäkelä Skenet.fissä. Harvoin lähtee esityksen jälkeen kotiin yhtä vaikuttuneena. Suosittelen lämpimästi!

Positiivista ja ekologista

Voi pojat kuinka olikaan riemastuttava kommentti Hesarin verkkosivuilla.

Timo Saarikivi Viiskulman Popparienkelistä toteaa:
"Hyvät ostavat ja huonommat imuroivat. Mielestäni olisi vain positiivista ja ekologista, jos kaikkea valtavirran soopaa ei enää painettaisi cd-muodossa."

Toden totta. On päivänselvää, että toiset levyt on tehty kulutushyödykkeeksi, eikä niiden elinkaaren ole tarkoituskaan olla kamalan pitkä. Hieno huomio.

Joulutortut

Teinpä juuri tämän joulun ensimmäiset joulutorttuni. Otin taikinalevyt sulamaan, mutta unohdin sen päiväksi tiskialtaaseen. Levyt olivat tietenkin juuttuneet toisiinsa kiinni, joten niistä tuli pellillinen hieman persoonallisen näköisiä torttuja. Aikaisempina vuosina olen aina unohtanut kananmunan, mutta tällä kertaa sivelin päälle oikein sitäkin. Sekoitin munan pullasudilla, joten se oli hieman kokkareista. Torttujen päälle lumpsahti runsaanlaisiakin lammikoita. Sitten laitoin tortut uuniin ja poltin ne.
Tervetuloa vaan meille illalliselle!

Aatonaatonaatto

Oijoi mikä riemu saada nukkua pitkään todella pitkästä aikaan! Kävin hyvästelemässä perheenjäseniä ja kissoja Rautatieasemalla ja vastaanottamassa sen osan lahjasta, joka oli jäänyt ensimmäisestä paketista. Samoilla kulmilla liikuskeli Nummelakin, jota olin nähnyt viimeksi todella pitkän aikaa sitten. Kotona siivoskelin sekä etsiskelin muuntajaa ja ikkunatiivisteitä, jotka ovat kadonneet mystisellä tavalla. Etsin niitä vintiltäkin, ja samalla silmiini osuivat joulukoristeet, jotka päätinkin roudata kotiin. Kyllä nyt on tunnelmallista. Selailin saapuneita joulukortteja, kuuntelin musiikkia ja ranskan tv:tä. Elämä on taas hetken aikaa järjestyksessä. Kiire on ollut järjetön ja lepo tullut todellakin tarpeeseen. Viime yönä kuin itsensä ulos kirjoittanut uusi kappale oli merkkinä siitä, että rentoutuminen on alkanut. Tänään se onkin soinut päässä yhtenä kelana koko päivän.
Käytän säästeliäästi kulutustuotteita. Niinpä vaihdettuani ripsivärin, sekä vuodesta 1993 palvelleen poskipunasiveltimen, tuli elämään luksusta salamaniskusta. Tunsin itseni jopa aika typeräksi hykerrellessäni tyytyväisenä kylpyhuoneen peilin edessä. Kyllä minun kelpaa.
Parhaan joululahjan taitavat antaa orkideat, jotka ovat puhkeamassa kukkaan aivan juuri. Suuren yllätyksen on myös tehnyt Veloenan flamingonkukaksi diagnostisoima kasvi, joka esitti pitkään marttyyriä jouduttuaan siirtymään pimeämpään paikkaan paistateltuaan ensin ikkunalaudan parhaalla paikalla. Sepä on alkanut kasvattaa pieniä poikasia, jotka puskevat mullasta tänä vuoden pimeimpänä aikana. Muutama paketti odottaa pianon päällä, valoja on asennettu ja oluttakin ostettu jääkaappiin. Joulu saakin tulla aivan rauhassa, vaikka luulin, etten ehtisi kyytiin.

Come sfogarsi

Piano-oppilaani selventää, kuinka joutui jo aivan työnsä puolesta juhlimaan ankarasti Lontoon laitakujille sijoitetussa markkinointiväen luomassa strippausluolassa, sekä Skotlannissa sijaitsevassa herraskartanossa, jonka jäsenistöä ovat Richard Gere ja Bill Clinton. "Pomoni joi niin paljon shampanjaa, että sammui baaritiskille". Juhlintaa oli tapahtunut tiistaina, torstaina ja perjantaina. "Nyt vähän väsyttää." Tänään on sunnuntai. Juhlittuani itse pikkujouluja maanantai-illasta tiistaiaamuun ja oltuani sen takia holtittomassa soosissa koko kuluneen viikon, vasta nyt alan koota luitani ja olla työkykyinen. En voi sanoa juhlakuntoni heikentyneen iän myötä, sillä sitä en omannut teini-ikäisenäkään. Toisilla sellainen on myötäsyntyisenä.

Soittoaikaa on vielä puolitoista tuntia. Huomisen säestystreeninuotit seisovat yhä koskemattomana pinkkana. Eilisillan keskustelut ystävän kanssa lämmittävät kuitenkin yhä mieltä. Joulushowta tarjoilivat Talvisirkus sekä Me starat Hartwall Areenalla. Esityksiä seuratessa oli vaikea olla tiedostamatta, mitä soittajat mahtoivat miettiä. Oikeaa tempoa, metrisiä modulaatioita, keskinäistä hauskanpitoa, hidastusten seuraamista, soundien vaihtoa. Joululaulajaiset jäivät kohdaltani vain pyrähdykseksi, mutta hyvin mukavaksi sellaiseksi. Seurassani ollut pikkuneitikin otti lopulta tilanteen haltuunsa. Viisikon lukeminen kotona olisi kiinnostanut enemmän, mutta sopivaa riehaa sai aikaiseksi myös kepeästä laulajaistunnelmasta. Viikonlopun yllätys oli arabiankielinen tekstiviesti, jonka maatunnus viittasi Saudi-Arabiaan. En tunne sieltä ketään. Nyt mietin pääni puhki, miten saisin selvitettyä viestin sisällön. Sunnuntaivieraan tulo sysäsi joulusiivoamaan. En meinaa uskoa vieläkään todeksi, että sain siivottua. Niin vain lähtivät kahden kuukauden pölyt ja pinttymät.

Piano-oppilaan ollessa lähdössä hän kysyy, mitä mekastusta naapurista oikein kuuluu. Minua hymyilyttää. Ensimmäisenä mieleeni tulee lause "mio vicino si sfoga". "Italialainen naapurini se siinä vain hieman purkaa itseään", naurahdan. Hän karjuu raspiäänellä tunteen vimmassa. Laulaa rakkaudesta, laulaa kaipauksesta. Huokailujen ilta jatkuu ajatus raskaana ja käynti tahmeana. Mutta maanantaiaamun oppilas peruuttaa tunnin ja tajuan mahdollisuuteni saada nukkua piiiiitkääään. Così mi sfogo.

Unirytmi

Menin eilenillalla nukkumaan jo klo 23. Aamulla oli nimittäin aikainen herätys, sillä keikka alkoi jo klo 8:00. Tässäpä oli oiva keino saada käännettyä myös unirytmiä. Tavoite on kohdallani elinikäinen, mutta yrittänyttä ei laiteta. Reipasta näytellen säntäsin aamukuudelta pystyyn. Jonkin aikaa olin pirteäkin. Iltapäivän treeneistä selvisin jonkinlaisessa horroksessa. Kuitenkin alkuillasta olin niin väsynyt, että oli pakko ottaa nokoset. Nukuin kolme varttia ja aloitin normaalitouhut sen jälkeen. Vaan nyt kello on pian yksi, kuten se usein tuppaa olemaan. Eikä väsytä yhtään.

Halpa kauppa

Muistin yhtäkkiä kotiin pyöräillessäni, kun Lapualle avattiin Siwa. Vuosi oli 1988 tai 1989. Kaikki kaupan hyllyssä tuntui olevan älyttömän halpaa. Erityisesti tietysti karkit sekä suklaavanukkaat, joihin tunsin erityistä heikkoutta. Muistan sanoneeni isälle, kuinka meidän kannattaisi avata tili Siwaan, koska säästäisimme taatusti ruokalaskussa. Isä oli pitkään vastentahtoinen, kunnes tuhahti lopulta äreänä: "se on kommunistien kauppa".

En tajunnut sitten ollenkaan, mistä siinä juuri silloin oli kysymys. Lapuan poliittinen suuntaus oli vain nimi historiankirjassa. En ollut elänyt sitä konkreettisesti. Isän elämä taas oli kulkenut paljon sitä lähempää. Politiikka ei kuulunut silloiseen neonväri-Simpsiön rinnehiihtokeskus-Escortrinki-Latosaari-nuokkariakselille millään tavalla. Tällä hetkellähän politiikka elää mukana nuorten elämässä aivan toisella tasolla.

Aikuisten ystäväkirja

Facebook on totisesti uinut ihmisten työtaukoihin ja ajanvietto-ongelmiin. Pala maailmaani -blogi kuvailee ilmiötä pisteliään osuvasti. Paljon riippuu myös mielentilasta ja kiireen määrästä, herättääkö applikaatio-kysely "Do you want to know what is your stripper name" kiinnostusta vai ärtymystä.
Minusta paras anti facebookissa on kuitenkin sen tarjoama helppous sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen, lämmittämiseen tai uudelleen löytämiseen. Aita on matala ottaa kontaktia vanhoihin koulukavereihin, vaihto-opiskelu tuttuihin tai uinuviin ystävyyksiin. Kun saan ystävyyskutsun 10-vuotiaana englanninkielen opettajalta saadulta kirjekaverilta, alkaa maailma oikeasti tuntua pieneltä paikalta. Facebookin kautta voi viestittää, että "en ole unohtanut sinua, vaikka emme ole nähneet vuosikausiin, tai vaikka asumme eri maissa tai paikkakunnilla".

Samanlaisen mahdollisuuden on tarjonnut myös MySpace, joka tosin rajaa yhteydenotot enemmänkin kavereihin, jotka ensisijaisesti ovat kiinnostuneita taiteen eri aloista. Sen suoma verkottuminen on kuitenkin lähtökohdiltaan aivan toista ja palvelee ammatillista etua, kun taas facebook on kokemani mukaan paljon henkilökohtaisempi ja sen kaveripiirikin koostuu pelkästään tutuista ihmisistä. Molemmat foorumit profiloituvat näin omanlaisinaan.

En silti voi kieltää, etteikö lievä ajanhaaskaus tule mieleen, kun tälläiset addiktoivat sivustot tempaavat mukaansa. Muistan kyllä samanlaisen piikin tietokonekäyttäytymisessäni silloinkin, kun blogit vielä olivat uusi juttu. Nykyään jaksan kirjoittaa enää harvoin. Aina tuntuu löytyvän tähteellisempää tekemistä. Sama pätee television katseluun. Sieltä, tosin, ei pomppaa tuttavaa, joka on päättänyt heittää sinua lampaalla. Ehkä juju piilee juuri siinä.

Vannomiset

Taas ryyppäsin. Ja tupakoin.
Ajattelin, että tapauskohtainen ajattelu on parasta.

Moraalinen krapula

Keskiviikon konsertti Tavastialla oli mielestäni onnistunut ja tuotti selkeän täyttymyksen intensiiviseen harjoittelujaksoon. Seurue oli mukavaa (minusta, tosin, muusikot ovat aina todella kivoja ihmisiä) ja ilta eteni jatkoihin Manalassa, kuten arvata saattoi.

Torstaina pidin krapulapäivää ja perjantaina sitten juhlin uudestaan, tällä kertaa syntymäpäiviäni. Täytin 33 vuotta. Siskoni muistutti sen olevan yhtä paljon kuin Jeesuksella ristiinnaulitsemisen aikoihin. "Se on täytetty", hän huomautti. Lisäksi luin horoskoopistani (sellaisesta hieman paremmin profiloituneesta, joka helpommin laittaa kuvittelemaan, että kyllä tämä aivan selvästi minusta kertoo), että syntymäpäiväni määrittää pitkälle sen, millaiseksi seuraava vuosi tulee muodostumaan. Toivottavasti ei. Juhlimme euron kuohuviinijonossa, ihmisiä tuli ja meni. Mitenköhän sitä kirjoittaisi sen sanonnan, joka on tuttu juuriltani Etelä-Pohjanmaalta? Sanonta kuuluu näin: "pysy housuussas". Se tarkoittaa sitä, että ei saa menettää kontrollia, että pitää olla joku tolkku, ettei ala liikaa homssuilemaan. Mutta sillä tavalla minun tuleva vuoteni alkoi. Epäkeskittyneesti, tavalla, joka ainakaan ei kehitä mieltäni yleviin saavutuksiin.

Ja kuin oodina tälle: päädyimme Kaivopihalle Ale-pubiin, joka loppujen lopuksi osoittautui minusta kyllä ihan mukavaksi paikaksi. Ennen kaikkea siksi, että myös seurueen 18-vuotias pääsi sisälle. Toiseksi siksi, että myös hän sai ostaa edullisia juomia tiskiltä ilman kiinnijäämisen pelkoa. Mutta tärkeimpänä syynä siksi, että ryhmä oli hyvä. Paikalla ei juuri ole väliä, kunhan ihmiset ovat mukavia. Joukossa juhli jopa veljeni, jonka kanssa olemme osuneet samoihin baareihin luvattoman harvoin. Hänkin jaksoi sinnikkäästi viihtyä seurassamme, vaikka tunsi harteillaan vastuun siitä, että seuraavana aamuna pitäisi istua skarppina ambulanssissa. Olin vain itse tarpeettoman humaltunut, enkä ollut pannut merkille mitään niitä asioita, joita Lupiini blogissaan kuvasi.
Kotimatkalla ajoin niin huonosti, että hävetti. Kun vielä kotona aloin kiinnittää lahjaksi saamaani satelliittiä kattoon, tajusin olevani imbesilli. Hyvä etten pudonnut turvalleni.
Lauantain kärsin moraalisesta krapulasta. Päätin, että juon tästedes viiniä sofistikoituneesti siemaillen. Enkä enää, en kertakaikkiaan, polta tupakkaa. Teki pahaa haistaa aamulla sormissani tunkkaista hajua. Päätin, päätin, päätin aivan vimmatusti kaikenlaisia asioita.

Sitten kruunauksena tälle päädyimme jälleen Bakersin kuohuviinijonoon saatellessani ystäviäni Rovaniemen junaan.

Jeesusikäni on alkanut tyytymättömyyden sädekehän alla. En osaa mitään enkä jaksa tehdä mitään. Lähimmät ystäväni joko jäävät kokonaan tulematta kutsuihini tai ilmoittavat jo ovella ottavansa tänään sitten rauhallisesti ja menevänsä aikaisin nukkumaan.
Iltapäivällä lähden Tukholmaan, jossa kävin viimeksi silloin, kun Sibelius-Akatemia juhli Symphonylla ja Linda Lampenius kadotti kihlasormuksensa. On todella mukava lähteä. Sitä ennen täytyy vielä pakata laukku ja löytää kaksi kitaristia.

Päivettyminen ja päivittyminen

Tuntemattomasta syystä sekä kotisivujeni blogi että tämä H e t k i ä -blogimme oli päivittynyt. Päätin sen vuoksi höylätä pienen lastun.
Kesä kului siivillä, lähinnä töiden merkeissä, mutta asiaan kuului myös ystävien tapaamista, piknikkejä sekä muutamia hauskoja bileitäkin. Tein myös pienen kesäreissun Keski-Suomeen kaverini kanssa. Koko matka oli sateinen, mutta meillä oli kivaa. Missään vaiheessa en suostunut uskomaan, että kesä olisi nyt sellainen kuin oli. Nämä viimeiset auringonpaisteet olivat juuri niitä, joita odotimmekin. Viime maanantaiaamuna herätessäni tajusin, että syksy on tullut. Ilma oli kirpeä ja jotakin oli muuttunut. Tekee mieli nukkua pitkään ja hartaasti. Työt eivät tekemällä lopu. Kynttilöiden sytyttäminen tuntuu joskus teennäiseltä yritykseltä pysähtyä. Yleensä toivotan syksyn tervetulleena vastaan. Tänä vuonna täytyy hieman totutella.

Joni Mitchell - Hejira (1994 Live in Japan)

Vaalikrapula

Sunnuntaina aika moni tuttava löysi itsensä vaalibileistä hämmästelemässä nykySuomen suuntaa ja tilaa. Vaalikrapula taittui kuitenkin kohdaltani yllättävän helposti, kun arki jatkui kiireisenä ja kalenteria tuli seurattua enemmän kuin ympärillä olevaa maailmaa. Viikko alkoi jokailtaisella juhlimisella, ensin draamapitoisen Elvis-kokouksen päätteeksi, sitten taidenäyttelyn ja beniniläisvieraiden kunniaksi ja eilen Johannan uuden levyn julkistamiseksi. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa ravintola Kämpissä. Johanna otti valokuvia wc:n valo/vesiputous-altaasta. Minä käytännön ihmisenä olin sitä mieltä, että "tuo kun menee rikki, ei varaosia saa mistään". Palattuamme drinkkiemme äärelle haistelimme koko tiimi toiletissa tarjotun pumppukäsivoiteen tuoksua. Manala on siitä kiva jatkopaikka, että sinne kokoontuvat lopulta keikoiltaan ja tapahtumiltaan kaikki. Seurue saattaa kasvaa aikalailla huomaamatta ja yhdessä nautitaan viimeinen ateria, jonka jälkeen on helppo kömpiä tyytyväisinä nukkumaan. Tarjosin asuntoni illan sankarittaren yömajaksi, ja näin yö jatkui vielä pitkälle jutustelun lomassa.

Yleensä käy niin, että ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Kuten Suomen harmaa kansa, jatkan minäkin samaa kulttuuriperintöä olemalla pukahtamatta näistä kaikenlaisista viimeaikain takaiskuista. Mutta peukalorakkulat tiistain djembe-jameista ja kontaktit ihanien ihmisten kanssa nostavat elämänlaatua hurjasti. Painokin on jo noussut 2kg ja alan päästä eroon luurankoposkista.

Kevytoopperaa

Kävin katsomassa Fitness-kevytoopperan. Sen verran riemastuttava oli, että kolme tuntia hurahtivat siivillä. Soiva maailma oli niin luontevan kuuloista, että välillä piti muistuttaa itseään kuuntelevansa barokkioopperaa. Pyöreästi kolmimuunteinen rytmiikka tuntui luontevalta, vire hämmensi sävellajitiedostusta juuri sopivasti ja libretto oli niin kutkuttavaa, että huomio pysyi tiiviisti lavan tapahtumissa.

Kuten joka kevät, iskee tänäkin vuonna aurinko vähän turhankin paljastavasti. Saan siitä pahoinvointisen olon. Se tuntuu, ristiriitaiselta, sillä kukapa ei rakastaisi aurinkoa synkän talven jälkeen, ja sitä uuden alkua, joka kevään myötä väkisinkin tunkee. Silti katupöly ja liikanainen kirkkaus tekevät jotenkin ruokahaluttomaksi ja tuntuu kuin päällä olisi kestoauringonpistos.

Lättyjä

Kummityttöni tullessa kylään tein ohukaisia. Valmistin taikinan Shaker-ohukaisjauheesta ja kahmaisin kevytlevitettä teflonpinnalle. Sitten muistin, että kun meille tehtiin lättyjä ollessamme pieniä, oli erikseen voi ja margariini. Lätynpaistoon käytettiin margariinia. Pannu oli tietenkin valurautainen, teflonpannut olivat vasta tulollaan.
Siskoni kysyi siinä lätynpaiston lomassa, olinko kiinnostunut hankkimaan iPodia. Ajattelematta sekuntiakaan, vastasin topakasti "En minä mitään musiikkia jaksa kuunnella". Katsoimme toisiamme ja nauraa käkätimme niin, ettei siitä meinannut tulla loppua.

Muotokuvia ja kenkäkauppoja

Olin Teemu Mäen näyttelynavajaisissa. Seiniltä tervehti kymmenkunta tuttua silmäparia; muutama suomalainen sekä viime keväänä ystävikseni tulleita henkilöitä Beninistä. Tuli hassu tunne. Kotimatkalla soitin Victorille ja pyysin kertomaan terveiseni kaikille.

Poikkesin samalla reissulla myös kenkäkauppoihin, sillä samaan aikaan kun vasemman saappaan pohjaan tuli reikä, alkoi sen vetoketjukin pykiä. Löysin oivat nilkkurit. Ilves-merkkiset. Kapealestiset, sirot, ensisilmäyksellä mummomaiset, ulkoa laadukasta nahkaa ja pohjasta Suomen oloihin sopivat. Kotona virittelin niihin omat säädökseni: pehmusteet kantapäihin, hyvät pohjalliset sekä plankkia pintaan. Todettuani, ettei vanhoista saappaanvarsista ole kätevään uusiokäyttöön, kiikutin ne roskiin.

Vuosi alkoikin tasaisemmin kuin olin ennustanut. Ihmisiä on tullut tavattua paljon. Eilen yllätysvieraillessaan Rami syötti mieleeni ideioita, joita rupesin pohtimaan jälkikäteen. Kaikkein tärkeimpänä koen kuitenkin uusien kappaleiden tekemisen ja kunnon treenirytmiin pääsemisen. Tiedän parantavani sitä kautta omaa viihtymistäni ja kohdistavani näin katsettani tulevaan hedelmällisellä tavalla.

Sovittuja ja yllätysmomentteja

Eilenillalla olisi ollut kivat bileet. Soittajien pirskeet, virallisemmin "hoopojen pikkujoulut", joissa tietysti paljon tuttuja ja esiintyjänä Lännen-Jukan trio. Freelancereilla viikonloppurasitetta ei ole, ja maanantai-illaksi on helpointa saada porukkaa kasaan. Oli miten oli, valitsin bileiden sijasta omat kiireeni, minä hoopoista hoopoin. Mutta plakkariin on kasaantunut liikaa tehtävää ja dedikset painoivat päälle.

Aamuseitsemältä heräsin ovikellon soittoon. Sieltä rappukäytävän pimeydestä eteeni astui Victor, joka saapui luokseni öillisiltä reissuiltaan. Tämä mies on mysteereitä täynnä. Mutta mukavaa kun tuli! Tietysti riippuu hieman yllätyksen ajoituksesta, mutta tämä toimi tällä kertaa. Beninissä oli kyllä tapana mennä koputtamaan jonkun oveen koska vain, eikä aikainen aamu tai myöhäinen ilta ollut yhtään kummallinen aika. Silloinhan ihmiset olivat parhaimmin tavoitettavissa.

Olen lupautunut jälleen säestystehtäviin, kun konserttikiireet ovat hellittäneet. Tunnin jälkeen kävin Annilla brunssilla. Kiva oli tavata. Pidin vielä piano-oppilaan, ja tapasin uudelleen Victoria, joka tällä kertaa saapui Pauliinan ja Johanin seurassa. Ajelimme yhdessä ees taas ja Victorin puhelin pirisi taukoamatta, kun kaikki hänen 30 parasta ystäväänsä Suomessa halusivat nähdä vielä viimeisenä iltana. Niin mekin osaltamme. Hyvästelimme koko beniniläisporukan, joka huomenaamulla lähtee takaisin Länsi-Afrikkaan.

Viimeinen sinfonia

Aamulla löysin sähköpostista vielä viimeiset Zarkuksen biisit. Matala aamubasso selitti sanelukoneelle rakenne-ehdotuksia ja tyydydyydytteli biisejä. Vastasin, ettei yksi musafaili aukea. Espresso pulputti hellalle ja kännykästä loppui patterit kun Zorro soitti ja huikkasi "koeta keksiä jotain, lähden lentokentälle viiden minuutin päästä". Keksin "jotain", vaihdoin ä:n a:ksi, ja faili aukesi. Laitoin luurit päähän ja istuin taas koko päivän koneella kirjoittaen lappuja. Selkä oli kipeä ja ranne oireili.

Illalla Mahlerin yhdeksättä Finlandia-talolla. "Eikös tuo ole sun sisko", Anni kysyi. Katsoin tarkemmin ja vastasin, että kävelytyylistä huomaa, ettei ole. Ylätasanteelle astuttuamme näin portaiden päässä nojailevan - kenenpä muunkaan kuin siskoni. Kasvojentunnistus-testit sujunevat paremmin kuin kävelytyylin tunnistaminen.
Dramaattisten sävelkuvien päädyttyä törmäsimme vielä vanhaan laulunopettajaani. Olin takuulla hänen huonoin oppilaansa. Mutta kuinka mukava oli nähdä pitkästä aikaa! Muistelimme menneitä ja juttelimme nykyisyydestä. Kunpa kaikki tenorit olisivat hänenkaltaisiaan.
Vältin baarin ja lähdin kotiin. Matkalla tuijotin asfattikiiltoa pyörän heikossa valojuovassa ja ajattelin rakastarakastarakasta ystävääni, joka soitti tänään pitkästä aikaa. Miten toivottomalta kaikki välillä tuntuu, kuinka vaikea on tehdä ratkaisuja ja luottaa siihen, että kaikki selviää. Eipä läheisissäni ole oikein ketään, jolla asiat olisivat valtavan mallikkaasti. Kuinka suuresti kuitenkin helpottaa, kun kuulee rohkaisun sanan ja ymmärtää, että ei ole yksin näiden asioiden keskellä. Ehkä tärkeintä ei olekaan saavutukset, vaan selviäminen lyhyen matkaa eteenpäin.

Kasvattaja

Eilen sain leikkiä kunnon kasvattajaa.
Olin väsynyt, mutta päätin toimittaa "velvollisuuteni Hgin kansalaisena" ja osallistua taiteiden yöhön pienimuotoisesti. Eli otin helpon vaihtoehdon ja käväisin kotitantereella Juttutuvassa, jossa vielä soitti tuttu bändi.
Lähdin kotiin jo yhdentoista jälkeen. Kotimatkalla teinipoikien joukko huikkasi, että sattuisiko neidillä olemaan tulta. Muistin taskuuni jääneen tupakki- ja tulitikkuaskin, jotka olin pummannut piano-oppilaaltani keskiviikkona ravintola Bakersissa (juu kyllä, juuri kun olin kunnollistumaan päin, lähdinkin baarin, ryyppäsin ja sauhuttelin).
- Kyllä tulta löytyy. Mutta mitäs te, pienet pojat, täällä tupakki huulessa. Hyi hyi.
- Ei me yleensä. Mutta tänään on Taiteiden Yö. Yleensä me ollaan kilttejä ja kunnollisia.
Ympärille kerääntyi käsiä pitämään tuulelta suojaa, että tärkeä tupakansytyttämisoperaatio onnistuisi.
- Mullekin tulta.
- Mulle kans.
- Ja muistakaas sitten, että heti huomisesta lähtien tupakanpoltto loppuu.
- Aivan varmasti.
- Ja viinanjuonti.
- Ja kaikenlainen remuaminen.
Polkaisin matkallani eteenpäin, ja vielä kuulin takanani vakuuttelujen listat.
- Ja naiset.
Naureskelin episodia. Sitten murheellistuin. Taisin holhoamisellani ja huomiollani vain kehottaa näitä neljätoistavuotiaita tupakoimaan lisää.