tiistaina, huhtikuuta 28, 2009
maanantaina, huhtikuuta 27, 2009
Punaista ja valkoista
Arki kulkee ja päiville tuntuu kasaantuvan tapahtumia. Eilen kävimme Silvanan kanssa "kohu"-valokuvanäyttelyssä. Jonotimme sisään toista tuntia ja törmäilimme väentungoksessa. Se kannatti, näyttely oli antoisa ja ajatuksia herättävä. Vastakohtaisuuksia aiheuttivat esimerkiksi sodanaikaiset valokuvat, yltiö-seksistiset muotikuvat, alastomista lapsista otetut kuvat tai skandaali, jonka jokin viaton otos oli yllättäen aiheuttanut. Seinällä oli myös tähänkin blogiin liittämäni kuva sudanilaisesta nälkäkuolemaisillaan olevasta lapsesta, jonka takana väijyy jo korppikotka. Näin myös prinsessa Dianasta otetun viimeisen valokuvan.
Matkalla museoon kuljimme Louvren halki. Vastaamme suoranaisesti tupsahti tuttavani, pikkuveljeni täyskaima, joka oli Pariisissa lomailemassa naisystävänsä kanssa. Suomi tuntuu täällä pieneltä kylältä. Kun jonkun tapaa, syntyy vahva "oman kylän poikia" -tuntu. Visersimme ja sirkuttelimme iloisina kaikki tyynni, ihastelimme Pariisia ja kuuntelimme janoisina Silvanan mielipiteitä porvarillisesta vasemmasta rannasta ja boheemimmasta oikeasta rannasta. Päätimme mennä joku päivä yhdessä syömään La Bellevilloiseen rue Boyerilla. Ravintolan keskellä on suuri, vanha, puu, ja paikasta kerrotaan kirjoissa ja elämäkerroissa.
Belleville ja Marais ovat selkeimmin aktiiviset alueet Pariisissa. Niistä löytyy kuhinaa päivällä ja illalla. Väki on monensorttista niin kulttuurillisesti kuin tulotasollisestikin.
Viime viikolla oli mahtavia kesäpäiviä. Torstaina istuin pitkään puistossa lukemassa. Illalla Miia houkutteli lähtemään La cave du Daroniin, tuttavansa viinikellariin. Paikka on myymälä, jossa on siis myös baaritiski ja mahdollisuus degusteerata hyviä viinejä. Sitä piti korsikalainen Jean-Julien, joka tarjosi näyttävät alkumaljat mestaroiden viinibaariaan temperamenttisella otteella. Tunnelma oli eloisa ja iloisa. Niska ja hartiat punoittivat päivän aurinkoannoksesta, viini pirskahteli kepeästi ja kasvatti puheensorinaa. Tutustuin Giliin, paikalliseen ohjaaja-käsikirjoittajaan, joka, tukka boheemisti sekaisin ja silmät lukuisia naisia lumonneena, tiedusteli puhelinnumeroani. Ilta jatkui toisessa belllevilleläisessä baarissa, jossa joimme Appellation L'Etoilea, mahtavan makuista valkoviiniä Jura-alueelta. Siitä matka jatkui vielä kuubalaiseen kapakkaan, jossa kuubalaista tanssintaa sekä baaritiskillä että tanssilattialla. Tai tarkennan, tanssinnan katselua.
Perjantaina krapulasta viis, ilma oli niin ihana, että kirmasin lenkkarit jalassa ulos ja aurinkoon. Juoksin vasenta rantaa, kasvitieteellisen läpi, Mouffetardin ympäristöä ja päädyin takaisin kasvitieteelliseen, jossa lojuin auringossa tunnin. Mitä hetkellinen kesä saakaan ihmisluonnosta irti. Tunsin olevani villi ja vapaa, olisin voinut juosta vaikka koko päivän. Aivan kuin fysiikka muotoituisi celsiusten mukaan.
Lauantaina nimittäin meininki vaihtui radikaalisti. Lähdin kiertämään museoita, kävin Palais de Tokyossa, Quai Branlyssa, lyhyesti Aasia-museossa sekä muoti-museon ovella (väliaikaisesti suljettu). Oli aivan helkkarin kylmä. Hytisten käväisin Avenue de Champs Elysées'llä, joka on muuten varsin tylsää seutua. Näytösluonteisten luksustalojen myymälöiden lisäksi katu on vuorattu amerikkalaisilla ruoka– ja kahvilaketjuilla sekä turistiliikkeillä.
Illalla kipaisin luita ja ytimiä myöden jääkalikkana Seinen toiselle puolella Eiffelin juureen, jossa illallistin pienessä, kansainvälisessä seurueessa, Miian ja Loïcin kutsumana. Opin muun muassa, että jos ylimääräistä massia löytyy, kannattaa sijoittaa kultaan. Sen arvo on koko ajan nousussa, ja lisäksi se on velatonta materiaa, valuuttaa.
Keittiön hana on vuotanut taas, ja olen ollut alitajuisessa passissa eilisestä lähtien. Vasta tänään kävi putkimies, joka suit sait löysi ongelman ja sai homman hoidettua. Vesihukkaa kauhistellen olin ottanut vettä kattilat täyteen talteen. Saa pientä mökkielämä-kokemusta, kun kauhoo keitto–, kahvi– ja käsienpesu-vedet kattilasta.
Päivä on alkanut putkimiehen odottelun lomassa hissukseen. Puhuin pitkään puhelimessa ja mittailin jäljellä olevien viikkojen pituutta. Eilisilta kului myöhälle yöhön Elsan pittoreskissä ullakko-ateljeessa viiniä litkien. Elsa on vasta eläkkeelle jäänyt kuvataiteilija, joka lähtee tänään takaisin Suomeen. Voi voi, meillä oli kyllä tosi mukavaa. Sovimme treffit Regatta-kahvilaan jonain kauniina kesäiltana.
Suomeen lähtö käy välillä mielessä hieman ahdistavanakin ajatuksena. Jos nyt suoraan sanoisi, niin ei tekisi lainkaan mieli palata. Johtuu tietenkin myös tästä lomailu-tunnelmasta, kun kalenteri on tyhjä, mielikuvitus laajeneva ja mahdollisuudet monenkirjavia. Pientä mielen piristystä tuo havainnollinen video, joka havainnollistaa sähköpostin kulkua 30-luvulla.
Matkalla museoon kuljimme Louvren halki. Vastaamme suoranaisesti tupsahti tuttavani, pikkuveljeni täyskaima, joka oli Pariisissa lomailemassa naisystävänsä kanssa. Suomi tuntuu täällä pieneltä kylältä. Kun jonkun tapaa, syntyy vahva "oman kylän poikia" -tuntu. Visersimme ja sirkuttelimme iloisina kaikki tyynni, ihastelimme Pariisia ja kuuntelimme janoisina Silvanan mielipiteitä porvarillisesta vasemmasta rannasta ja boheemimmasta oikeasta rannasta. Päätimme mennä joku päivä yhdessä syömään La Bellevilloiseen rue Boyerilla. Ravintolan keskellä on suuri, vanha, puu, ja paikasta kerrotaan kirjoissa ja elämäkerroissa.
Belleville ja Marais ovat selkeimmin aktiiviset alueet Pariisissa. Niistä löytyy kuhinaa päivällä ja illalla. Väki on monensorttista niin kulttuurillisesti kuin tulotasollisestikin.
Viime viikolla oli mahtavia kesäpäiviä. Torstaina istuin pitkään puistossa lukemassa. Illalla Miia houkutteli lähtemään La cave du Daroniin, tuttavansa viinikellariin. Paikka on myymälä, jossa on siis myös baaritiski ja mahdollisuus degusteerata hyviä viinejä. Sitä piti korsikalainen Jean-Julien, joka tarjosi näyttävät alkumaljat mestaroiden viinibaariaan temperamenttisella otteella. Tunnelma oli eloisa ja iloisa. Niska ja hartiat punoittivat päivän aurinkoannoksesta, viini pirskahteli kepeästi ja kasvatti puheensorinaa. Tutustuin Giliin, paikalliseen ohjaaja-käsikirjoittajaan, joka, tukka boheemisti sekaisin ja silmät lukuisia naisia lumonneena, tiedusteli puhelinnumeroani. Ilta jatkui toisessa belllevilleläisessä baarissa, jossa joimme Appellation L'Etoilea, mahtavan makuista valkoviiniä Jura-alueelta. Siitä matka jatkui vielä kuubalaiseen kapakkaan, jossa kuubalaista tanssintaa sekä baaritiskillä että tanssilattialla. Tai tarkennan, tanssinnan katselua.
Perjantaina krapulasta viis, ilma oli niin ihana, että kirmasin lenkkarit jalassa ulos ja aurinkoon. Juoksin vasenta rantaa, kasvitieteellisen läpi, Mouffetardin ympäristöä ja päädyin takaisin kasvitieteelliseen, jossa lojuin auringossa tunnin. Mitä hetkellinen kesä saakaan ihmisluonnosta irti. Tunsin olevani villi ja vapaa, olisin voinut juosta vaikka koko päivän. Aivan kuin fysiikka muotoituisi celsiusten mukaan.
Lauantaina nimittäin meininki vaihtui radikaalisti. Lähdin kiertämään museoita, kävin Palais de Tokyossa, Quai Branlyssa, lyhyesti Aasia-museossa sekä muoti-museon ovella (väliaikaisesti suljettu). Oli aivan helkkarin kylmä. Hytisten käväisin Avenue de Champs Elysées'llä, joka on muuten varsin tylsää seutua. Näytösluonteisten luksustalojen myymälöiden lisäksi katu on vuorattu amerikkalaisilla ruoka– ja kahvilaketjuilla sekä turistiliikkeillä.
Illalla kipaisin luita ja ytimiä myöden jääkalikkana Seinen toiselle puolella Eiffelin juureen, jossa illallistin pienessä, kansainvälisessä seurueessa, Miian ja Loïcin kutsumana. Opin muun muassa, että jos ylimääräistä massia löytyy, kannattaa sijoittaa kultaan. Sen arvo on koko ajan nousussa, ja lisäksi se on velatonta materiaa, valuuttaa.
Keittiön hana on vuotanut taas, ja olen ollut alitajuisessa passissa eilisestä lähtien. Vasta tänään kävi putkimies, joka suit sait löysi ongelman ja sai homman hoidettua. Vesihukkaa kauhistellen olin ottanut vettä kattilat täyteen talteen. Saa pientä mökkielämä-kokemusta, kun kauhoo keitto–, kahvi– ja käsienpesu-vedet kattilasta.
Päivä on alkanut putkimiehen odottelun lomassa hissukseen. Puhuin pitkään puhelimessa ja mittailin jäljellä olevien viikkojen pituutta. Eilisilta kului myöhälle yöhön Elsan pittoreskissä ullakko-ateljeessa viiniä litkien. Elsa on vasta eläkkeelle jäänyt kuvataiteilija, joka lähtee tänään takaisin Suomeen. Voi voi, meillä oli kyllä tosi mukavaa. Sovimme treffit Regatta-kahvilaan jonain kauniina kesäiltana.
Suomeen lähtö käy välillä mielessä hieman ahdistavanakin ajatuksena. Jos nyt suoraan sanoisi, niin ei tekisi lainkaan mieli palata. Johtuu tietenkin myös tästä lomailu-tunnelmasta, kun kalenteri on tyhjä, mielikuvitus laajeneva ja mahdollisuudet monenkirjavia. Pientä mielen piristystä tuo havainnollinen video, joka havainnollistaa sähköpostin kulkua 30-luvulla.
perjantaina, huhtikuuta 24, 2009
maanantaina, huhtikuuta 20, 2009
Dimanche
Nick Draken 1948-1974 dokumentit A Skin Too Few ja A Stranger Among Us pitivät seuraa eilisen sadepäivän.
Nadia oli soittanut aamulla ja odotettavasti perunut lenkkeilyn sään takia. Ajattelin käydä Notre Damen urkukonsertissa, mutta kylmä ilman ja pitkä jono saivat palaamaan kotiin lyhyen kävelyn jälkeen. Kotikonsertin antoi mieletön käsirummun soittaja, joka sessioi niin innostuneesti naapurustossa, että oksat pois. Tein crêpes uudella pannullani ja jokaisesta yksilöstä tuli persoonallisen näköisiä. Opin, että au-dessus tarkoittaa yllä ja au-dessous alla. En panne tarkoittaa epäkunnossa ja aussitôt välittömästi.
Sateen tauottua päätin hyppööttää kreppejä vatsassani, ja lähdin juoksemaan. Kirmailin metsäkauriin lailla pitkin Seineä kohti laskevaa ilta-aurinkoa. Oli ihana ilma ja aurinko häikäisi kasvoja. Olin suunnitellut seuraavaa levykokonaisuutta ja saanut toivoa siitä, että kaikkea ei ollut tullut vielä annettua. Hyvässä virrassa juoksin aina Place de la Concordelle asti. Ihailin ökyveneitä Port des Champs Elyséesilla, pötköttelin hetken Jardin Tuileries'n puistotuolilla ja jatkoin kotiin ennen pimeän laskeutumista.
Nadia oli soittanut aamulla ja odotettavasti perunut lenkkeilyn sään takia. Ajattelin käydä Notre Damen urkukonsertissa, mutta kylmä ilman ja pitkä jono saivat palaamaan kotiin lyhyen kävelyn jälkeen. Kotikonsertin antoi mieletön käsirummun soittaja, joka sessioi niin innostuneesti naapurustossa, että oksat pois. Tein crêpes uudella pannullani ja jokaisesta yksilöstä tuli persoonallisen näköisiä. Opin, että au-dessus tarkoittaa yllä ja au-dessous alla. En panne tarkoittaa epäkunnossa ja aussitôt välittömästi.
Sateen tauottua päätin hyppööttää kreppejä vatsassani, ja lähdin juoksemaan. Kirmailin metsäkauriin lailla pitkin Seineä kohti laskevaa ilta-aurinkoa. Oli ihana ilma ja aurinko häikäisi kasvoja. Olin suunnitellut seuraavaa levykokonaisuutta ja saanut toivoa siitä, että kaikkea ei ollut tullut vielä annettua. Hyvässä virrassa juoksin aina Place de la Concordelle asti. Ihailin ökyveneitä Port des Champs Elyséesilla, pötköttelin hetken Jardin Tuileries'n puistotuolilla ja jatkoin kotiin ennen pimeän laskeutumista.
lauantaina, huhtikuuta 18, 2009
Haloo Pariisi, eikö kuulu?
Ensin olin flunssassa. Nyt, kun kurkusta löytyy enää satunnaisklimppejä, tulivat sadesäät ja, tosiaan, varsin epämiellyttävä koleus. On tullut nukuttua pitkiä öitä, joka on mukavaa, kunhan vain yöt alkaisivat kohdaltani hieman varemmin. Kun menee nukkumaan yhdeltä tai kahdelta ja nukkuu pitkään, tuntuu päivä jo huvenneen puolella. Sitten taas illalla iskee valtava soittoinnostus, mutta pianon ääreen syöksymisen hetkellä kello osoittaa ensivilkaisulta kymmentä. Yritän kunnioittaa soittoaikoja, kuten Suomessakin, enkä halua provosoida naapureitani kun muutoinkin tulee paukutettua pianoa varsin fortella otteella.
Voi pliutaman kiutalehet se sitten onkin mukavata, kun saa nuata veisuja valamihiksi. Kualemanvuatehella kihinöötettyäni tuli vihiroonkin otettua ittiä niskasta kiinni ja kiskaastua muistiinpanot etehen (Etelä-Pohjanmaa-nostalgia). Tuloksena kaksi ehtaa kappaletta, joihin olen jopa varsin tyytyväinen. Toinen kulkee tasaisesti mollissa, toinen polveilevasti duurissa. Toisessa tapahtuu murha, toisessa pelastetaan henkiä.
Nyt on tietenkin sellainen olo, että näitä tuloksia pitäisi juhlistaa. Mutta mikä onkaan tilanne! Olen keskellä Pariisia, joka päivittäin on pursunnut nähtävää ja aktiviteettia, kimmeltävää kevätaurinkoa ja kuhisevia katuja. Huonolla omatunnolla olen niiskuttanut sisällä ja köhinyt röörejä. Perunut kiinnostavan konserttikutsun ja jäänyt kotiin rustaamaan riimejä.
Saatuani työt myöhään illalla valmiiksi, heräsin amulla säädylliseen aikaan, valmiina kuin partiolainen vastaanottamaan uusia seikkailuja. Vaan nyt kun olisi itselleni sopiva hetki ilonpitoon, iskeekin sade ja koko kaupunki vetäytyy sisäänpäin. Huomisaamuksi Nadian ja Silvanan kanssa sovittu lenkille lähtökin on vaarassa peruuntua.
Käyn katsomassa näyttelyn René Goscinnyn luomasta (Jean-Jacques Sempén kuvittamasta) Le petit Nicolas pojasta, joka on esillä Hôtel de Villessä. Jonotan sateessa puoli tuntia ja koetan kestää vakuuttelemalla itselleni mantranomaisesti, että “näyttely sopii erinomaisesti eilisen Alexander Calderin vastakappaleeksi”.
Pompidouhun oli koottu hänen Pariisin vuosien tuotantoaan. Mikäli joku Calderin teoksia tuntee, tietää, että siinä vasta helposti lähestyttävä taiteilija. Teoksia katsoo enemmänkin tuumauksella “siinäpä kekseliäästi tehty marakatti”, kuin että joutuisi miettimään, mitähän taiteilija tällä halusi ilmaista.
Jonossa ärsyynnyn huomatessani olevani varsinainen tosikko, kun jälkeeni tullut pikkutyttöjen lauma tönii vallattomuuksissaan ja pitää kovaa mekkalaa, enkä pidä siitä. Tajuan, että juuri tältä tuntuu äksyiltä tädeiltä, jotka haluaisivat kieltää kaikenlaisen nuorison ilonpidon. Ilonpito pelottaa heitä juuri samalla tavalla kuin minua pelottaa alle teini-ikäiset tytöt, joiden heiluvien käsien huitaisemaksi olen kamalassa vaarassa joutua.
No niin. Näyttelyn jälkeen siis kaupassa käynti, kotona pianonsoittoa ja meilien sekä uutisten lukemista, ja ounasteleva tunne siitä, että tänä lauantai-iltana ei taida tapahtua yhtikäs mitään.
Aivan kuin minulle olisi mikään lysti, onko maanantai vai perjantai. Mutta minulla on plakkarissa kaksi vasta-valmistunutta biisiä, ja olen valmis ottamaan rennosti. Kaikki se tunnistettava paine siitä, että jotain valmista tarttis syntyä, on nyt täytetty, ja olen vapaa olemaan kuten huvittaa. Haloo Pariisi, eikö kuulu?
Kuuluu vain että tip tip, kun sade piskottelee ulkona sisäpihanäkymän mukulakiviin. Sitten laitan stereoihin toisen malilaisista levyistä, jotka museoreissullani ostin. Toinen on Oumou Sangaren uusin, jonka jätän vielä korkkaamatta. Toinen on Amadou&Mariamin Welcome to Mali, joka alkaa soittaa biisejä, jotka monet tulivat tutuksi jo suurenmoisella Huvilateltan 2006-keikalla. Levy on kutkuttava, vaikka tiedän kyllästyväni siihen meininkiin, jos kuuntelen liikaa. Sitten alan arpoa, että avaanko vai enkö avaa. No avaan. Eikun ei voi avata yksin. No voihan, nyt huvittaa. No, avaan. Eiku. Avaan kumminkin. Pienen champagne-pullon, joka jääkaapissa odotti äitini tulevaa vierailua. Saahan niitä kaupasta lisää.
Voih ja kyllä maistuukin. Kuivaa ja pirskahtelevaa Moët & Chandonia. Elämä on juhlaa, ja näissä mukavissa kotiverkkareissa se vasta ylivetoa onkin. Eiffel on yhä pystyssä (tätä Kepa meilissä jo ehti tiedustelemaan) ja patonki rapeaa. À plus.
Voi pliutaman kiutalehet se sitten onkin mukavata, kun saa nuata veisuja valamihiksi. Kualemanvuatehella kihinöötettyäni tuli vihiroonkin otettua ittiä niskasta kiinni ja kiskaastua muistiinpanot etehen (Etelä-Pohjanmaa-nostalgia). Tuloksena kaksi ehtaa kappaletta, joihin olen jopa varsin tyytyväinen. Toinen kulkee tasaisesti mollissa, toinen polveilevasti duurissa. Toisessa tapahtuu murha, toisessa pelastetaan henkiä.
Nyt on tietenkin sellainen olo, että näitä tuloksia pitäisi juhlistaa. Mutta mikä onkaan tilanne! Olen keskellä Pariisia, joka päivittäin on pursunnut nähtävää ja aktiviteettia, kimmeltävää kevätaurinkoa ja kuhisevia katuja. Huonolla omatunnolla olen niiskuttanut sisällä ja köhinyt röörejä. Perunut kiinnostavan konserttikutsun ja jäänyt kotiin rustaamaan riimejä.
Saatuani työt myöhään illalla valmiiksi, heräsin amulla säädylliseen aikaan, valmiina kuin partiolainen vastaanottamaan uusia seikkailuja. Vaan nyt kun olisi itselleni sopiva hetki ilonpitoon, iskeekin sade ja koko kaupunki vetäytyy sisäänpäin. Huomisaamuksi Nadian ja Silvanan kanssa sovittu lenkille lähtökin on vaarassa peruuntua.
Käyn katsomassa näyttelyn René Goscinnyn luomasta (Jean-Jacques Sempén kuvittamasta) Le petit Nicolas pojasta, joka on esillä Hôtel de Villessä. Jonotan sateessa puoli tuntia ja koetan kestää vakuuttelemalla itselleni mantranomaisesti, että “näyttely sopii erinomaisesti eilisen Alexander Calderin vastakappaleeksi”.
Pompidouhun oli koottu hänen Pariisin vuosien tuotantoaan. Mikäli joku Calderin teoksia tuntee, tietää, että siinä vasta helposti lähestyttävä taiteilija. Teoksia katsoo enemmänkin tuumauksella “siinäpä kekseliäästi tehty marakatti”, kuin että joutuisi miettimään, mitähän taiteilija tällä halusi ilmaista.
Jonossa ärsyynnyn huomatessani olevani varsinainen tosikko, kun jälkeeni tullut pikkutyttöjen lauma tönii vallattomuuksissaan ja pitää kovaa mekkalaa, enkä pidä siitä. Tajuan, että juuri tältä tuntuu äksyiltä tädeiltä, jotka haluaisivat kieltää kaikenlaisen nuorison ilonpidon. Ilonpito pelottaa heitä juuri samalla tavalla kuin minua pelottaa alle teini-ikäiset tytöt, joiden heiluvien käsien huitaisemaksi olen kamalassa vaarassa joutua.
No niin. Näyttelyn jälkeen siis kaupassa käynti, kotona pianonsoittoa ja meilien sekä uutisten lukemista, ja ounasteleva tunne siitä, että tänä lauantai-iltana ei taida tapahtua yhtikäs mitään.
Aivan kuin minulle olisi mikään lysti, onko maanantai vai perjantai. Mutta minulla on plakkarissa kaksi vasta-valmistunutta biisiä, ja olen valmis ottamaan rennosti. Kaikki se tunnistettava paine siitä, että jotain valmista tarttis syntyä, on nyt täytetty, ja olen vapaa olemaan kuten huvittaa. Haloo Pariisi, eikö kuulu?
Kuuluu vain että tip tip, kun sade piskottelee ulkona sisäpihanäkymän mukulakiviin. Sitten laitan stereoihin toisen malilaisista levyistä, jotka museoreissullani ostin. Toinen on Oumou Sangaren uusin, jonka jätän vielä korkkaamatta. Toinen on Amadou&Mariamin Welcome to Mali, joka alkaa soittaa biisejä, jotka monet tulivat tutuksi jo suurenmoisella Huvilateltan 2006-keikalla. Levy on kutkuttava, vaikka tiedän kyllästyväni siihen meininkiin, jos kuuntelen liikaa. Sitten alan arpoa, että avaanko vai enkö avaa. No avaan. Eikun ei voi avata yksin. No voihan, nyt huvittaa. No, avaan. Eiku. Avaan kumminkin. Pienen champagne-pullon, joka jääkaapissa odotti äitini tulevaa vierailua. Saahan niitä kaupasta lisää.
Voih ja kyllä maistuukin. Kuivaa ja pirskahtelevaa Moët & Chandonia. Elämä on juhlaa, ja näissä mukavissa kotiverkkareissa se vasta ylivetoa onkin. Eiffel on yhä pystyssä (tätä Kepa meilissä jo ehti tiedustelemaan) ja patonki rapeaa. À plus.
torstaina, huhtikuuta 16, 2009
Buttes Chaumont
Makoilen yhä sängyssä yli kymmentuntisen yön jälkeen. En muista, milloin viimeksi olisi ollut kipeä. Kaikenlaisia pikku-niiskutuksia on iskenyt päälle yleensä ensimmäisten räntäsateiden aikaan. Puun takaa siis iski tämä keväisen kuivan kelin armoton kurkkukipu ja nuha. Epäilin ensin valtavaa siitepöly ilmentymää, mutta kun kurkkuun ilmestyi raastinrauta ja ehkä lämpöäkin nousta, jätin allergiateoriat.
Into, kevätauringon kutsu ja Miian puhelinsoitto saivat kuitenkin lähtemään ulos ja kävelemään Buttes-Chaumont puistoon. Se oli kuulemma Annin lempipuisto, enkä ihmettele syytä. Suuri, monitasoinen puisto putouksineen ja kapeine kujineen oli 1860-luvun yritys tuoda Pariisiin Lontoon ilmettä ja arkkitehtuuria.
Voimia käveleskelyyn antoi rue Bellevillen varrelta löytynyt vietnamilainen, josta saimme eteemme suuret kulhot kirpakkaa keittoa täynnä minttua, ituja, ravunpyrstöjä ja vermicellejä. Kauhoin keittoon chilejäkin antaakseni kurkulle potkua.
Selkä on ilmeisesti tottunut kävelemiseen tai tietyt lihakset ovat rasituksesta vahvistuneet, kun siihen ei satu enää. Kurkku sen sijaan oli aivan tulessa. Harvoinpa sitä flunssaisena lähtee kuuden tunnin kävelylle. Tämä kävely oli tosi virkistävä, meillä kun kuluu aika muutoinkin aina nopeasti. Kotiin päästyäni kaaduin kuitenkin välittömästi sänkyyn. Kurlasin kurkkua suolavedellä, makoilin ja join teetä.
Vaikka sairastelu on aina kurjaa, minusta tuntui oikeastaan aika mukavalta olla sängyssä. Harvoin Suomessa ollessani voin keskittyä sairastamiseen, kun juoksevia asioita on niin valtavasti ja koko ajan pitää hoitaa jotakin juttua. Olen aika pedantti kaikenlaisessa “ruodussa olemisessa”, esimerkiksi siisteydessä ja sen sellaisessa. Sairastaessa skarppaaminen saa jäädä, on lupa unohtaa suorittaminen ja keskittyä vain lepoon.
Suola on mainio juttu. Sen hyväksi havaittuja vaikutuksia on paljon, ja taas se nähtiin. Vielä kun sain nukuttua pitkän yön putkeen, on olo jo paljon parempi. Ulkona on pilvistä, sää komppaa olotilaani mukavasti. En viitsi nousta, sairastetaan nyt, kun kerran aloitettiin.
Maria Rosalia kertoi Linnin tuoneen hänelle Togosta puisen laatikon. Hän oli pyytänyt aikaisemmin italialaiselta mieheltä, josko tämä voisi tuoda sen matkallaan Togosta Pariisiin. Kuunneltuaan aikansa sitä yskimistä siitä, kuinka “se olisi vähän hankalaa”, oli hän kääntynyt Linnin puoleen, joka oli vastannut “toki”. Tarkoittaen sitä, että tämä hentorakenteinen nainen oli tsekannut matkatavaransa ensin vain Pariisiin asti, ottanut laukut ulos, että voi toimittaa puulaatikon kentälle vastaan tulleelle Maria Rosalialle, tsekannut sitten matkatavaransa jälleen ja jatkanut matkaansa Suomeen.
Hyvä osoitus siitä, mitä Maria Rosalia sanoi: “Toisille kaikki helppoa. Toisille kaikki on hankalaa.” Onhan se tavattoman kätevää, jos voi tullessaan toimittaa lähetyksen. Kuinka paljon on omasta asenteesta ja auttamisen halusta kiinni, kokeeko teon hankalana. Muistan Siljaa, jolta jouduin kerran kysymään autoa lainaan. Hän vastasi jotakin siihen tapaan, että “tottakai, ihan mukavaa että moiselle löytyy käyttöä, kun kerran sellainen on pitänyt hankkia”.
On ihmisiä, joilta et viitsi edes kysyä, koska et jaksa katsella sitä vaivaantunutta kääntyilyä (itse hänelle toimittamasi palvelukset ovat niin itsestäänselviä, että niitä ei ikään kuin lasketa vastapalveluiksi).
Into blogin kirjoittamiseen alkaa vähän laantua. Onhan se näkynyt teksteissäkin. Ne kuulostavat läksyltä “kirjoita aine aiheesta Mitä tein kesälomalla", ja oppilas kirjoittaa
Kirjoitin toissailtana valmiiksi kappaleen, joka on odottanut valmistumistaan jo viime syyskuusta lähtien. Se valmistui vähän niinkuin vanhan flown virrassa. Uutta sävellystäkin syntyi, mutta jäi kesken. Ehkä tässä sängyllä maatessa olisi aika ottaa taas luonnokset esiin ja katsella, voisiko niistä saada aikaan mitään kiinnostavaa.
Into, kevätauringon kutsu ja Miian puhelinsoitto saivat kuitenkin lähtemään ulos ja kävelemään Buttes-Chaumont puistoon. Se oli kuulemma Annin lempipuisto, enkä ihmettele syytä. Suuri, monitasoinen puisto putouksineen ja kapeine kujineen oli 1860-luvun yritys tuoda Pariisiin Lontoon ilmettä ja arkkitehtuuria.
Voimia käveleskelyyn antoi rue Bellevillen varrelta löytynyt vietnamilainen, josta saimme eteemme suuret kulhot kirpakkaa keittoa täynnä minttua, ituja, ravunpyrstöjä ja vermicellejä. Kauhoin keittoon chilejäkin antaakseni kurkulle potkua.
Selkä on ilmeisesti tottunut kävelemiseen tai tietyt lihakset ovat rasituksesta vahvistuneet, kun siihen ei satu enää. Kurkku sen sijaan oli aivan tulessa. Harvoinpa sitä flunssaisena lähtee kuuden tunnin kävelylle. Tämä kävely oli tosi virkistävä, meillä kun kuluu aika muutoinkin aina nopeasti. Kotiin päästyäni kaaduin kuitenkin välittömästi sänkyyn. Kurlasin kurkkua suolavedellä, makoilin ja join teetä.
Vaikka sairastelu on aina kurjaa, minusta tuntui oikeastaan aika mukavalta olla sängyssä. Harvoin Suomessa ollessani voin keskittyä sairastamiseen, kun juoksevia asioita on niin valtavasti ja koko ajan pitää hoitaa jotakin juttua. Olen aika pedantti kaikenlaisessa “ruodussa olemisessa”, esimerkiksi siisteydessä ja sen sellaisessa. Sairastaessa skarppaaminen saa jäädä, on lupa unohtaa suorittaminen ja keskittyä vain lepoon.
Suola on mainio juttu. Sen hyväksi havaittuja vaikutuksia on paljon, ja taas se nähtiin. Vielä kun sain nukuttua pitkän yön putkeen, on olo jo paljon parempi. Ulkona on pilvistä, sää komppaa olotilaani mukavasti. En viitsi nousta, sairastetaan nyt, kun kerran aloitettiin.
Maria Rosalia kertoi Linnin tuoneen hänelle Togosta puisen laatikon. Hän oli pyytänyt aikaisemmin italialaiselta mieheltä, josko tämä voisi tuoda sen matkallaan Togosta Pariisiin. Kuunneltuaan aikansa sitä yskimistä siitä, kuinka “se olisi vähän hankalaa”, oli hän kääntynyt Linnin puoleen, joka oli vastannut “toki”. Tarkoittaen sitä, että tämä hentorakenteinen nainen oli tsekannut matkatavaransa ensin vain Pariisiin asti, ottanut laukut ulos, että voi toimittaa puulaatikon kentälle vastaan tulleelle Maria Rosalialle, tsekannut sitten matkatavaransa jälleen ja jatkanut matkaansa Suomeen.
Hyvä osoitus siitä, mitä Maria Rosalia sanoi: “Toisille kaikki helppoa. Toisille kaikki on hankalaa.” Onhan se tavattoman kätevää, jos voi tullessaan toimittaa lähetyksen. Kuinka paljon on omasta asenteesta ja auttamisen halusta kiinni, kokeeko teon hankalana. Muistan Siljaa, jolta jouduin kerran kysymään autoa lainaan. Hän vastasi jotakin siihen tapaan, että “tottakai, ihan mukavaa että moiselle löytyy käyttöä, kun kerran sellainen on pitänyt hankkia”.
On ihmisiä, joilta et viitsi edes kysyä, koska et jaksa katsella sitä vaivaantunutta kääntyilyä (itse hänelle toimittamasi palvelukset ovat niin itsestäänselviä, että niitä ei ikään kuin lasketa vastapalveluiksi).
Into blogin kirjoittamiseen alkaa vähän laantua. Onhan se näkynyt teksteissäkin. Ne kuulostavat läksyltä “kirjoita aine aiheesta Mitä tein kesälomalla", ja oppilas kirjoittaa
“Ensin mentiin mummolaan ja siellä oli kivaa. Me ongittiin ja pelattiin sulkapalloa. Sitten kauppa-auto tuli joka keskiviikko ja me ostettiin sieltä jäätelöä. Minun lempparini oli nougat, mutta Samu tykkäsi tiikeri-jäätelöstä. Minulle ostettiin uusi polkupyörä ja siinä oli kolme vaihdetta ja käsijarru. Sitten me palattiin kotiin ja Lotta tuli meille yöksi. Käytiin uimassa ja hauki puraisi Lottaa varpaasta.”Lukiessani Lupiinin blogia ihastelen kerta toisensa jälkeen tekstin ja ajatuksen virkeyttä. Teksti kulkee eteenpäin vuolaana verbaliikkana. Kirjoitettujen huomioiden taakse jää valtava määrä tarkkanäköisiä mielipiteitä ja kokemuksia. On se hassua, miten flow tarttuu kaikkeen ilmaisuun, jos sitä on.
Kirjoitin toissailtana valmiiksi kappaleen, joka on odottanut valmistumistaan jo viime syyskuusta lähtien. Se valmistui vähän niinkuin vanhan flown virrassa. Uutta sävellystäkin syntyi, mutta jäi kesken. Ehkä tässä sängyllä maatessa olisi aika ottaa taas luonnokset esiin ja katsella, voisiko niistä saada aikaan mitään kiinnostavaa.
tiistaina, huhtikuuta 14, 2009
Pääsiäishaikeus
Pääsiäisviikonloppu oli yhtäällä touhukas ja sosiaalinen, toisaalla harras ja hiljentyvä.
Pitkäperjantain aamuna ranskanopettajani soitti ja ehdotti tapaamista. Hänellä oli minulle tuliaisia, jotka oli unohtanut antaa ensimmäisellä tapaamisella. Pian tämän jälkeen soitti Linni ja sipsutti pian naapuruston St Paulista luokseni käväisemään. Hänellä oli tuliaisinaan kortti, joka oli tarkemmin ottaen kuva graffitista. Seinään oli maalattu nainen ja kuvaa siivitti teksti "L'homme est la passé de la femme" :-). Kortti toi feminiinistä vastapainoa Brucen Working on a Dream levylle, joka koko aamun soi stereoissani.
Tovin päästä alaovelle saapuivat myös Leena tyttärensä Tuulin ja Marie-Hélènen kanssa. Lähdimme viisistään arabi-instituuttiin, jonka terassilta saimme ihailla köyhän-miehen-eiffel-maisemaa. Aurinko paistoi kauniisti ja näkymät olivat todella kauniit. Porukka hajosi pienempiin yksiköihin, ja loput meistä lähdimme vielä lounastamaan jo tutuksi käyneeseen Han Lim -korealaiseen rue Blainvillelle.
Vuosi sitten pääsiäiseni kului niin buddhalaisissa tunnelmissa, että piti oikein pinnistellä pitääkseen mielessä kirkkovuoden tärkeintä tapahtumaa. Tänä vuonna pääsiäisen tapahtumat kulkivat mielessäni tiiviisti. Mietin, miltä mahtoi tuntua ilmapiiri, jossa koko kansa janoaa raainta tuntemaansa rangaistusta. Jeesusta oli kuulusteltu koko edellisyö. Häntä oli ruoskittu ja kidutettu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Pääsiäisen hiljentyminen on minulle tärkeää. Sisäinen tunnelma on silloin erilaisella tavalla keskittynyt. Vähän kuin olisit kuullut ystävän kuolleen, mutta et viitsi kertoa sitä tapaamillesi ihmisille, koska suru on omasi, etkä halua levittää raskasta ilmapiiriä. Sen sijaan haluat olla hyvä kaikille, koska olet juuri havahtunut elämän ihmeellisyyteen.
Kyynelet pulpahtelivat silmiini tuon tuostakin ajatellessani kaikkea tätä. Kyse oli kuitenkin enemmän sisäisestä mielentilasta. Pitkäperjantain iltana istuimme vielä pikkutunneille ranskanopettajani seurueessa, viini virtasi ja nauru raikui.
Lauantai-iltana olin kuuntelemassa Nadian kanssa konserttia Denfert Rochereaulla, 24BIS’ssä. Seutu oli minulle tuttua asusteltuani siellä aikoinani lomia exäni kanssa. Nadia tutustutti minut roomalaiseen Silvanaan ja muihin ystäviinsä. Konsertin jälkeen kaahasimme Silvanan mielipuolen taidokkuudella kurvailemalla kyydillä Bellevilleen. Siellä viehättävässä Les 3 chaupeaux ravintolassa aloitteli keikkaansa Valerie. Ravintola oli juuri sellainen ranskalainen kabaree-ravintola, jollaisia näkee elokuvissa. Punaista plyyshiä, naurua ja puheensorinaa ja ympäriinsä sinkoilevia topakoita tarjoilijoita.
Aivan pikkutunneille ei ilta kuitenkaan kulunut, sillä olimme sopineet Linnin, Nadian ja Silvanan kanssa sunnuntai-aamuksi lenkkeilyn Clignancourtin stadionille. Reippaina tyttöinä kirmasimme ympäri kenttää jo ennen puolta päivää. Kuinka virkistävää olikaan kuunnella Silvanan vauhdikasta temperamenttiä, jota säesti Nadian sähäkkä rytmi. Molemmat puhuivat täydellistä italiaa ja ranskaa, ja olemuksellaan tarjoilivat huikean hienon esillepanon näiden molempien kulttuurien jaloimmista piirteistä, Nadian tuodessa soppaan vielä supernaisellinen berberi-mausteen. Linni, täydellisenä kielentaitajana hänkin, hämmensi pataa takuuvarmalla kaurismäkeläisellä huumorillaan.
Kun kerran lenkkarit olin jalkaani saanut, päätin kävellä koko matkan kotiin. Reitti oli jopa lyhyempi mitä alun perin ajattelin. Pysähdyin Saint Laurentin kirkkoon, jossa messu oli juuri loppunut. Rukoillessani hartaana ja liikuttuneena, havahduin yhtäkkiä ympärilläni olevaan romanilapsilaumaan, jotka osoittivat penkillä istuvaa käsilaukkuani ja kerjäsivät rahaa. Anelevat katseet olivat niin häikäilemättömät, että minua alkoi naurattaa koko näytelmän absurdius. Minä hartaana kädet ristissä, Kristuksen kärsimyksiä surevana, tämä lauma vähät tunnelmistani välittäen keskeyttämässä yksityisen hetkeni. Heidän luokseen tuli nainen, joka selvästikin oli tottunut häätämään laumaa pois kirkosta. Lapset häipyivät tuonnemmaksi ja nainen istahti viereeni juttelemaan. Hän kertoi tarjonneensa heille ruokaa, mutta he olivat vastanneet, että haluavat mieluummin rahaa. Pian ympärillämme alkoi hääriä pikkupoika ojentaen tuoleja paremmin paikoilleen ja keräten papereita. Näennäisen työnsä päätteeksi hän ojensi jälleen kätensä odottaen palkkiota puuhistaan. Nainen vastasi, että pojan olisi nyt parasta mennä vanhempiensa luo ja että tuoleja ei tarvinnut oikoa. Penkeistä oli kuulemma häipynyt käsilaukkuja ihmisten polvistuessa tai ehtoollistaessa. Nainen jutusteli ranskalaiseen tyyliin vähän kaikenlaista siinä seuraa pitääkseen. Hänellä oli irakilainen mies, ja hän työskenteli maahanmuuttajien ja pakolaisten kanssa. Hän kertoili afgaanimiehestä, jolle oli yrittänyt hankkia oleskelulupaa, ja kuullessaan minun olevan muusikko, hän kutsui kirkkoon konsertteihin, sillä urut olivat kuulemma erityisen hyvät.
Kirkossa oli tavattoman hauskaa. Vastakohtaisuudet tuntuivat niin kummallisilta: siellä me, “Jeesuksen seuraajat”, hätyytimme parast’aikaa ulos kirkosta sellaisia, jotka koimme ulkopuolisiksi. Ilmiselvää oli, että taukoamatta sakastiin pyrkivät romanimiehet olivat kaikkea muuta kuin luotettavia. Mutta varsin ystävällisesti he olivat muka-ymmärtämättömiä, kun nainen kertoi, ettei sakastiin saanut mennä. Mikäli silmäni olisi välttänyt, olisivat lapset ilman muuta tarranneet laukkuuni. Aivan kuin kirkon keskelle olisi pystytetty intialaiset markkinat. Kaikki olivat hyvässä sovussa keskenään; yhteisessä tiedossa oli, että romanit olisivat halunneet jotakin omaisuutta mukanaan. Siinä sitten ikään kuin neuvoteltiin siitä, että “meidän mielestämme se ei ole sopivaa, teidän olisi parempi nyt jättää kirkkokansa rauhaan”, ja romanien mielestä “tämä oli aivan ok. Mutta jos nyt kääntäisit kuitenkin selkäsi, että voisin puuhastella tässä ihan rauhassa.”.
Hyväntuulisena lähdin kotia kohti. Aurinko paistoi ja turistit kansoittivat Marais’n pikkukatuja. Illalla lähdin takaisin Clignancourtille Nadian ja Silvanan pizza-partyihin. Kummallinen juttu; en ollut saanut Linniin yhteyttä puhelimitse, joten päätin lähteä yksin ja oletin Linnin tulevan paikalle sitten omia aikojaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta törmäsimmekin toisiimme Châteletin metrotunnelissa. Tämä oli jo toinen yhteentörmäys hänen kanssaan täällä Pariisissa.
Pompin hieman tässä pääsiäiskronologissa. Tässä välissä nimittäin juuri käväisi luonani Linni, joka matkaa huomenna takaisin Togoon. Täytyy sanoa, että häntä tulee taas ikävä. Tuskin enää muistan Länsi-Afrikan paksua, hautuvaa lämpöä, tuoksuja ja tuntuja. Ylihuomenna hän ei varmaan enää muista ollenkaan, miltä Eurooppa tuntui. Sen sijaan oma matkantekoni kestää vielä muutamia viikkoja.
Pitkäperjantain aamuna ranskanopettajani soitti ja ehdotti tapaamista. Hänellä oli minulle tuliaisia, jotka oli unohtanut antaa ensimmäisellä tapaamisella. Pian tämän jälkeen soitti Linni ja sipsutti pian naapuruston St Paulista luokseni käväisemään. Hänellä oli tuliaisinaan kortti, joka oli tarkemmin ottaen kuva graffitista. Seinään oli maalattu nainen ja kuvaa siivitti teksti "L'homme est la passé de la femme" :-). Kortti toi feminiinistä vastapainoa Brucen Working on a Dream levylle, joka koko aamun soi stereoissani.
Tovin päästä alaovelle saapuivat myös Leena tyttärensä Tuulin ja Marie-Hélènen kanssa. Lähdimme viisistään arabi-instituuttiin, jonka terassilta saimme ihailla köyhän-miehen-eiffel-maisemaa. Aurinko paistoi kauniisti ja näkymät olivat todella kauniit. Porukka hajosi pienempiin yksiköihin, ja loput meistä lähdimme vielä lounastamaan jo tutuksi käyneeseen Han Lim -korealaiseen rue Blainvillelle.
Vuosi sitten pääsiäiseni kului niin buddhalaisissa tunnelmissa, että piti oikein pinnistellä pitääkseen mielessä kirkkovuoden tärkeintä tapahtumaa. Tänä vuonna pääsiäisen tapahtumat kulkivat mielessäni tiiviisti. Mietin, miltä mahtoi tuntua ilmapiiri, jossa koko kansa janoaa raainta tuntemaansa rangaistusta. Jeesusta oli kuulusteltu koko edellisyö. Häntä oli ruoskittu ja kidutettu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Pääsiäisen hiljentyminen on minulle tärkeää. Sisäinen tunnelma on silloin erilaisella tavalla keskittynyt. Vähän kuin olisit kuullut ystävän kuolleen, mutta et viitsi kertoa sitä tapaamillesi ihmisille, koska suru on omasi, etkä halua levittää raskasta ilmapiiriä. Sen sijaan haluat olla hyvä kaikille, koska olet juuri havahtunut elämän ihmeellisyyteen.
Kyynelet pulpahtelivat silmiini tuon tuostakin ajatellessani kaikkea tätä. Kyse oli kuitenkin enemmän sisäisestä mielentilasta. Pitkäperjantain iltana istuimme vielä pikkutunneille ranskanopettajani seurueessa, viini virtasi ja nauru raikui.
Lauantai-iltana olin kuuntelemassa Nadian kanssa konserttia Denfert Rochereaulla, 24BIS’ssä. Seutu oli minulle tuttua asusteltuani siellä aikoinani lomia exäni kanssa. Nadia tutustutti minut roomalaiseen Silvanaan ja muihin ystäviinsä. Konsertin jälkeen kaahasimme Silvanan mielipuolen taidokkuudella kurvailemalla kyydillä Bellevilleen. Siellä viehättävässä Les 3 chaupeaux ravintolassa aloitteli keikkaansa Valerie. Ravintola oli juuri sellainen ranskalainen kabaree-ravintola, jollaisia näkee elokuvissa. Punaista plyyshiä, naurua ja puheensorinaa ja ympäriinsä sinkoilevia topakoita tarjoilijoita.
Aivan pikkutunneille ei ilta kuitenkaan kulunut, sillä olimme sopineet Linnin, Nadian ja Silvanan kanssa sunnuntai-aamuksi lenkkeilyn Clignancourtin stadionille. Reippaina tyttöinä kirmasimme ympäri kenttää jo ennen puolta päivää. Kuinka virkistävää olikaan kuunnella Silvanan vauhdikasta temperamenttiä, jota säesti Nadian sähäkkä rytmi. Molemmat puhuivat täydellistä italiaa ja ranskaa, ja olemuksellaan tarjoilivat huikean hienon esillepanon näiden molempien kulttuurien jaloimmista piirteistä, Nadian tuodessa soppaan vielä supernaisellinen berberi-mausteen. Linni, täydellisenä kielentaitajana hänkin, hämmensi pataa takuuvarmalla kaurismäkeläisellä huumorillaan.
Kun kerran lenkkarit olin jalkaani saanut, päätin kävellä koko matkan kotiin. Reitti oli jopa lyhyempi mitä alun perin ajattelin. Pysähdyin Saint Laurentin kirkkoon, jossa messu oli juuri loppunut. Rukoillessani hartaana ja liikuttuneena, havahduin yhtäkkiä ympärilläni olevaan romanilapsilaumaan, jotka osoittivat penkillä istuvaa käsilaukkuani ja kerjäsivät rahaa. Anelevat katseet olivat niin häikäilemättömät, että minua alkoi naurattaa koko näytelmän absurdius. Minä hartaana kädet ristissä, Kristuksen kärsimyksiä surevana, tämä lauma vähät tunnelmistani välittäen keskeyttämässä yksityisen hetkeni. Heidän luokseen tuli nainen, joka selvästikin oli tottunut häätämään laumaa pois kirkosta. Lapset häipyivät tuonnemmaksi ja nainen istahti viereeni juttelemaan. Hän kertoi tarjonneensa heille ruokaa, mutta he olivat vastanneet, että haluavat mieluummin rahaa. Pian ympärillämme alkoi hääriä pikkupoika ojentaen tuoleja paremmin paikoilleen ja keräten papereita. Näennäisen työnsä päätteeksi hän ojensi jälleen kätensä odottaen palkkiota puuhistaan. Nainen vastasi, että pojan olisi nyt parasta mennä vanhempiensa luo ja että tuoleja ei tarvinnut oikoa. Penkeistä oli kuulemma häipynyt käsilaukkuja ihmisten polvistuessa tai ehtoollistaessa. Nainen jutusteli ranskalaiseen tyyliin vähän kaikenlaista siinä seuraa pitääkseen. Hänellä oli irakilainen mies, ja hän työskenteli maahanmuuttajien ja pakolaisten kanssa. Hän kertoili afgaanimiehestä, jolle oli yrittänyt hankkia oleskelulupaa, ja kuullessaan minun olevan muusikko, hän kutsui kirkkoon konsertteihin, sillä urut olivat kuulemma erityisen hyvät.
Kirkossa oli tavattoman hauskaa. Vastakohtaisuudet tuntuivat niin kummallisilta: siellä me, “Jeesuksen seuraajat”, hätyytimme parast’aikaa ulos kirkosta sellaisia, jotka koimme ulkopuolisiksi. Ilmiselvää oli, että taukoamatta sakastiin pyrkivät romanimiehet olivat kaikkea muuta kuin luotettavia. Mutta varsin ystävällisesti he olivat muka-ymmärtämättömiä, kun nainen kertoi, ettei sakastiin saanut mennä. Mikäli silmäni olisi välttänyt, olisivat lapset ilman muuta tarranneet laukkuuni. Aivan kuin kirkon keskelle olisi pystytetty intialaiset markkinat. Kaikki olivat hyvässä sovussa keskenään; yhteisessä tiedossa oli, että romanit olisivat halunneet jotakin omaisuutta mukanaan. Siinä sitten ikään kuin neuvoteltiin siitä, että “meidän mielestämme se ei ole sopivaa, teidän olisi parempi nyt jättää kirkkokansa rauhaan”, ja romanien mielestä “tämä oli aivan ok. Mutta jos nyt kääntäisit kuitenkin selkäsi, että voisin puuhastella tässä ihan rauhassa.”.
Hyväntuulisena lähdin kotia kohti. Aurinko paistoi ja turistit kansoittivat Marais’n pikkukatuja. Illalla lähdin takaisin Clignancourtille Nadian ja Silvanan pizza-partyihin. Kummallinen juttu; en ollut saanut Linniin yhteyttä puhelimitse, joten päätin lähteä yksin ja oletin Linnin tulevan paikalle sitten omia aikojaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta törmäsimmekin toisiimme Châteletin metrotunnelissa. Tämä oli jo toinen yhteentörmäys hänen kanssaan täällä Pariisissa.
Pompin hieman tässä pääsiäiskronologissa. Tässä välissä nimittäin juuri käväisi luonani Linni, joka matkaa huomenna takaisin Togoon. Täytyy sanoa, että häntä tulee taas ikävä. Tuskin enää muistan Länsi-Afrikan paksua, hautuvaa lämpöä, tuoksuja ja tuntuja. Ylihuomenna hän ei varmaan enää muista ollenkaan, miltä Eurooppa tuntui. Sen sijaan oma matkantekoni kestää vielä muutamia viikkoja.
perjantaina, huhtikuuta 10, 2009
Kiirastorstain ja pitkäperjantain välimaastossa
Toissapäivänä oli uskomattoman lämmin päivä. Aivan kuin olisi kesä. En muista, mitä päivällä puuhastelin, mutta iltapäivällä haimme Miian kanssa juutalaiskorttelista falafelejä ja tulimme syömään niitä asunnolleni vihreän teen ja kuohuviinin kera. Illalla oli Citén tiistai-konsertti, jonne saapui myös ranskankielen opettajani yliopistolta. Kävin siellä joitakin vuosia sitten kursseja muistaakseni taso II:en asti, ja ihastuin opettajan mutkattomaan opetustyyliin. Tämä arviolta viisissäkymmenissä oleva nainen yllätti meidät kolkossa luentosalissa muun muassa laulamalla viikonpäivälaulun. Juttelimme luentojen jälkeen jonkun verran, ja hän kävi eräässä konsertissanikin. Yllättäen tuli mieleeni laittaa hänelle sähköpostia, ja hän vastasi olevansa juuri tulossa pitkästä aikaa Pariisiin käymään. Niin sitten päätimme tavata.
Konsertissa kuultiin ranskalais-espanjalaisen perkussionisti-performanssitaiteilijan kiinnostava mutta ylipitkä konsertti, sekä toisella puoliajalla perus-klassinen laulukonsertti, jossa Debussyn lisäksi kuultiin myös japanilaisia säveltäjiä, Yoshinao Nakadaa ja Kosaku Yamadaa. Laulaja ja pianisti olivat molemmat japanilaisia.
Opettaja Leena tuli paikalle bretagnelaisen ystävättärensä kanssa, niinpä konsertin jälkeinen juttelu kulki ranskaksi. Aikamoinen kielikurssi. Menimme vielä lasilliselle Etoile Manquanteen Rue Vieille du Templelle (4°). Onneksi sain olla pitkälti kuunteluoppilaana, kun Miia, Leena ja Marie-Hélène jutustelivat niin suvereenisti. Ilta oli tosi mukava. Kivaa oli myös jälleen todeta, kuinka eloisa kaupunki Pariisi on tavallisena tiisti-iltanakin. Etenkin tässä Marais'ssa, jossa itsekin asun, on paljon viinibaareja ja kahviloita, joissa ihmiset viihtyvät niin sisällä kuin ulkonakin istuen. Tiedättehän, tuolit paritettuina katuun päin ja energiatuhlarilamput lämmittämässä viileää iltaa. Palasin kotiin puolen yön jälkeen.
Seuraavana aamuna heräsin puhelinsoittoon: Linni Togosta oli tullut käymään. Sovimme tunnin päähän treffit Notre-Damelle. Edellisen päivän lämmöstä ei ollut tietoakaan. Satoi, ja oli kenties kylmin päivä koko täällä oloni aikana. Meidät oli tutustuttanut yhteinen ystävä, joka tiesi molempien olleen Beninissä. Molemmilla oli myös oma Italia-menneisyytemme. Niinpä Linni kertoikin sopineensa treffit Togossa tapaamansa roomalaisystävän Maria Rosarian kanssa tunnin kuluttua yhdeksännessä arrondismentissa (Pariisissa kaupunginosat on numeroitu vastapäivään kulkevana spiraalikuviona). Lähdimme siis tuiskussa tarpomaan kohti Chaussée d'Antin Le Fayettea.
Maria Rosaria pyysi meitä makutuomariksi takkiostoksille. Sellaiseenhan me olimme erinomaisia apureita. Valitsimme kullatusta ja hopeoidusta takista kultaisen. Liike möi menneen sesongin vaatteita pilkkahintaan. Vastaavia stock marketteja muistan Italiastakin useita.
Linnin ystävä Annukka työskenteli vasta-avatussa Roberto Cavallin liikkeessä, jossa oli kuulemma avajaistyyppinen vastaanotto. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, olisin kenties aamulla valinnut pukeutumiseni hieman eri tavalla. Mutta turhia murehtimatta pemahdimme triolla luksusliikkeeseen, joka viiimeistäkin silausta myöden oli harkittu taideteos. Meidät vietiin hissillä toiseen kerrokseen, jossa Annukka oli töissä. Itse hissi oli kuin discon pienoismalli. Hississä oli valkoisella minkillä päällystetty sohva, jossa istuen saattoi seurata monitorista muotinäytöstä. Seinät olivat osittain peiliä, osittain lasia. Kerrosten seinäpintojen hahmottaminen hämärtyi entisestään, kun valaisimet olivat osittain lasiseinien takana.
Hissin auettua oli edessä lastenvaate-mallisto, ja sen sivussa nurkkaus eläin-mallistolle. Esillä oli kymmeniä mäyräkoira-karvaleluja, joiden kuonot olivat kristallein koristeltu. Koirilla oli yllään erilaisia viittoja, joissakin turkissomisteita, joissakin kristalleja ja jalokiviä. Annukka kysyi, halusimmeko kahvia. Hän soitti jotakuta tuomaan kullatulla tarjottimella kolme Cavallin suunnittelemaa espresso-kuppia ja juomalasia. Myös serviettejä koristi Roberto Cavallin logo. Kahvit tarjoiltiin lasivitriinin päällä, joka sisälsi ainoastaan Pariisin myymälässä myytäviä exclusive-tuotteita. Meille esiteltiin pantterikuvioiset käsiraudat sekä silmät peittävä naamio. Esillä oli kahdentyyppistä vibraattoria, musta käärmeen mallinen sekä kullattu la cigaretta siistissä, kultapedillisessä, rasiassa. Hinta 400 euroa.
Saimme henkilökohtaisen malliston esittelyn italiaksi (Maria Rosarialla riitti ihmetystä, kun näitä italiaa puhuvia ystäviä putkahteli joka puolelta). Saimme nähdä show roomin, jossa valtavankokoisen valkoisen maton päällä oli jälleen valkoisella minkillä päällystetty sohva, jolle kuitenkaan kukaan meistä ei jälleen uskaltanut istua. Laskeskelin tietenkin, montako eläinyksilöä tuohon luksukseen oli surmattu. Esillä oli neljä mallinukkea, joiden päälle oli puettu satumaisen kauniit näytekappale-iltapuvut. Yksittäisen puvun arvo liikkui muutaman kymmenentuhannen euron paikkeilla.
Laskeuduimme alakertaan, jossa siis oli alkamassa champagne tarjoilu. Sain tutustua myös macaron-marsipaanikakkuihin, jotka ovat pariisilaisia pieniä leivoksia. Ihmetyksissämme katselimme sinne ja tuonne, hypistelimme vaatteita ja etsimme suosikkeja. Linni tykkäsi sifonkisista housuista. Myös Cavallilla, kuten jokaikisessä Pariisin liikkeessä, kenkämuoti seurasi roomalaisten gladiaattorien tai orjien tyyliä. Muistelen, että pientä esimakua tästä olisi näkynyt Suomessakin viime kesänä.
Saimme mukaamme painavat kassit täynnä katalogeja ja A3-kokoisen kirjan, jossa oli kertomus kuvitteellisen Michael Robertsin Vale tudo -matkasta. Eli miesten vaatemalliston, näyttävästi kuvitettuna. Olkapäät 10 cm alempana jatkoimme matkaamme koleassa säässä aukiolle, jossa näimme Nadjan, marokkolaisen ystävättären, joka hänkin puhui mitä suvereeneinta italiaa. Sekä Nadja, Annukka että Maria Rosaria olivat kaikki minulle ennestään tuntemattomia henkilöitä, ja jokainen mitä ihastuttavimpia tuttavuuksia.
Kokoonpano vaihteli iltaa kohden. Kävimme syömässä Ave Maria -nimisessä hassunkurisessa ravintolassa, jonne osasimme suunnistaa suosituksen saattelemana. Sen tarkka osoite on 1 Rue Jacquard (11°), jos joku haluaa ottaa suosituksesta vaarin. Paikka oli täpöten täynnä, ja pöytää piti odottaa tovi ulkona. Ilta päättyi kotikulmilleni La Perlaan, jossa pistimme poskeemme viimeiset Cavallin macaronet suoraan laatikosta, punaviini kyytipoikana.
Tänään kiirastorstaina aurinko yllätti lämmöllään ja läsnäolollaan. Kiertelin katselemassa takkeja, joissa olen ihastunut erityisesti Urbanian ja Save the Queen!'n mallistoihin. Hinnat vähän hirvittävät. Toisaalta alan pikkuhiljaa oppia siihen, että satsaamalla kerralla hyvään laatuun ja suunnitteluun kestää ostos monta vuotta. Oma tyylini ei ole enää aikoihin muuttunut niin, etteikö malli pysyisi vuosia silmääni miellyttävänä.
Sitten kotimatkalla löysin suojatieltä rannekellon. Kysyin edessäni kävelevältä pariskunnalta, oliko kello mahdollisesti heidän. Kun ei ollut, eikä lähistöllä näkynyt ketään kelloa haeskelevaa, en tiennyt muuta kuin ottaa sen mukaani. Oli ihme, ettei se ollut suojatiellä jo liiskautunut auton yliajamaksi. Kotona tarkastelin kelloa tarkemmin. Se ei ollut erityisen mieleeni. Tai siis pidän itse enemmän hopeasta kuin kullasta. Mutta kellon merkki on YSL. Niinpä veikkaisin, että se on arvoltaan keskihintaista korkeampi. Siinä ei lue kaiverruksia, eikä se näytä uutuuttaan kiiltävältä. Mitähän ihmettä minä kellolla nyt teen? Lähteäkö haeskelemaan paikallista löytötavara-asemaa vai säästää oma aikani moiselta. Kellohan nyt on vain kello. Niitä saa kaupasta, ja ehkä YSL:n kellon ostaneella on rahaa ostaa toinen samanmoinen. Toisaalta, kun itse kadotin piponi helmikuussa kauppaan ja sain sen takaisin löytölaarista muutaman päivän kuluttua, olin niin iloinen, että kiittelin myyjää lähes kyynelet silmissä.
Nyt ajatukseni ovat kuitenkin pääsiäisen passiossa. Kello on vaihtunut pitkäperjantain puolelle. Käyn mielessäni läpi kahdentuhannen vuoden takaisia tapahtumia, jotka jättivät syvät jälkensä nykyiseen kuulttuuriimme. Pääsiäinen on minulle aina ollut erityistä aikaa. Tänäkin vuonna se luo voimakkaan tunnelman kuluviin päiviin.
Rauhallista pääsiäistä kaikille.
Kuva Notre Damen pääsiäismessusta.
Konsertissa kuultiin ranskalais-espanjalaisen perkussionisti-performanssitaiteilijan kiinnostava mutta ylipitkä konsertti, sekä toisella puoliajalla perus-klassinen laulukonsertti, jossa Debussyn lisäksi kuultiin myös japanilaisia säveltäjiä, Yoshinao Nakadaa ja Kosaku Yamadaa. Laulaja ja pianisti olivat molemmat japanilaisia.
Opettaja Leena tuli paikalle bretagnelaisen ystävättärensä kanssa, niinpä konsertin jälkeinen juttelu kulki ranskaksi. Aikamoinen kielikurssi. Menimme vielä lasilliselle Etoile Manquanteen Rue Vieille du Templelle (4°). Onneksi sain olla pitkälti kuunteluoppilaana, kun Miia, Leena ja Marie-Hélène jutustelivat niin suvereenisti. Ilta oli tosi mukava. Kivaa oli myös jälleen todeta, kuinka eloisa kaupunki Pariisi on tavallisena tiisti-iltanakin. Etenkin tässä Marais'ssa, jossa itsekin asun, on paljon viinibaareja ja kahviloita, joissa ihmiset viihtyvät niin sisällä kuin ulkonakin istuen. Tiedättehän, tuolit paritettuina katuun päin ja energiatuhlarilamput lämmittämässä viileää iltaa. Palasin kotiin puolen yön jälkeen.
Seuraavana aamuna heräsin puhelinsoittoon: Linni Togosta oli tullut käymään. Sovimme tunnin päähän treffit Notre-Damelle. Edellisen päivän lämmöstä ei ollut tietoakaan. Satoi, ja oli kenties kylmin päivä koko täällä oloni aikana. Meidät oli tutustuttanut yhteinen ystävä, joka tiesi molempien olleen Beninissä. Molemmilla oli myös oma Italia-menneisyytemme. Niinpä Linni kertoikin sopineensa treffit Togossa tapaamansa roomalaisystävän Maria Rosarian kanssa tunnin kuluttua yhdeksännessä arrondismentissa (Pariisissa kaupunginosat on numeroitu vastapäivään kulkevana spiraalikuviona). Lähdimme siis tuiskussa tarpomaan kohti Chaussée d'Antin Le Fayettea.
Maria Rosaria pyysi meitä makutuomariksi takkiostoksille. Sellaiseenhan me olimme erinomaisia apureita. Valitsimme kullatusta ja hopeoidusta takista kultaisen. Liike möi menneen sesongin vaatteita pilkkahintaan. Vastaavia stock marketteja muistan Italiastakin useita.
Linnin ystävä Annukka työskenteli vasta-avatussa Roberto Cavallin liikkeessä, jossa oli kuulemma avajaistyyppinen vastaanotto. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, olisin kenties aamulla valinnut pukeutumiseni hieman eri tavalla. Mutta turhia murehtimatta pemahdimme triolla luksusliikkeeseen, joka viiimeistäkin silausta myöden oli harkittu taideteos. Meidät vietiin hissillä toiseen kerrokseen, jossa Annukka oli töissä. Itse hissi oli kuin discon pienoismalli. Hississä oli valkoisella minkillä päällystetty sohva, jossa istuen saattoi seurata monitorista muotinäytöstä. Seinät olivat osittain peiliä, osittain lasia. Kerrosten seinäpintojen hahmottaminen hämärtyi entisestään, kun valaisimet olivat osittain lasiseinien takana.
Hissin auettua oli edessä lastenvaate-mallisto, ja sen sivussa nurkkaus eläin-mallistolle. Esillä oli kymmeniä mäyräkoira-karvaleluja, joiden kuonot olivat kristallein koristeltu. Koirilla oli yllään erilaisia viittoja, joissakin turkissomisteita, joissakin kristalleja ja jalokiviä. Annukka kysyi, halusimmeko kahvia. Hän soitti jotakuta tuomaan kullatulla tarjottimella kolme Cavallin suunnittelemaa espresso-kuppia ja juomalasia. Myös serviettejä koristi Roberto Cavallin logo. Kahvit tarjoiltiin lasivitriinin päällä, joka sisälsi ainoastaan Pariisin myymälässä myytäviä exclusive-tuotteita. Meille esiteltiin pantterikuvioiset käsiraudat sekä silmät peittävä naamio. Esillä oli kahdentyyppistä vibraattoria, musta käärmeen mallinen sekä kullattu la cigaretta siistissä, kultapedillisessä, rasiassa. Hinta 400 euroa.
Saimme henkilökohtaisen malliston esittelyn italiaksi (Maria Rosarialla riitti ihmetystä, kun näitä italiaa puhuvia ystäviä putkahteli joka puolelta). Saimme nähdä show roomin, jossa valtavankokoisen valkoisen maton päällä oli jälleen valkoisella minkillä päällystetty sohva, jolle kuitenkaan kukaan meistä ei jälleen uskaltanut istua. Laskeskelin tietenkin, montako eläinyksilöä tuohon luksukseen oli surmattu. Esillä oli neljä mallinukkea, joiden päälle oli puettu satumaisen kauniit näytekappale-iltapuvut. Yksittäisen puvun arvo liikkui muutaman kymmenentuhannen euron paikkeilla.
Laskeuduimme alakertaan, jossa siis oli alkamassa champagne tarjoilu. Sain tutustua myös macaron-marsipaanikakkuihin, jotka ovat pariisilaisia pieniä leivoksia. Ihmetyksissämme katselimme sinne ja tuonne, hypistelimme vaatteita ja etsimme suosikkeja. Linni tykkäsi sifonkisista housuista. Myös Cavallilla, kuten jokaikisessä Pariisin liikkeessä, kenkämuoti seurasi roomalaisten gladiaattorien tai orjien tyyliä. Muistelen, että pientä esimakua tästä olisi näkynyt Suomessakin viime kesänä.
Saimme mukaamme painavat kassit täynnä katalogeja ja A3-kokoisen kirjan, jossa oli kertomus kuvitteellisen Michael Robertsin Vale tudo -matkasta. Eli miesten vaatemalliston, näyttävästi kuvitettuna. Olkapäät 10 cm alempana jatkoimme matkaamme koleassa säässä aukiolle, jossa näimme Nadjan, marokkolaisen ystävättären, joka hänkin puhui mitä suvereeneinta italiaa. Sekä Nadja, Annukka että Maria Rosaria olivat kaikki minulle ennestään tuntemattomia henkilöitä, ja jokainen mitä ihastuttavimpia tuttavuuksia.
Kokoonpano vaihteli iltaa kohden. Kävimme syömässä Ave Maria -nimisessä hassunkurisessa ravintolassa, jonne osasimme suunnistaa suosituksen saattelemana. Sen tarkka osoite on 1 Rue Jacquard (11°), jos joku haluaa ottaa suosituksesta vaarin. Paikka oli täpöten täynnä, ja pöytää piti odottaa tovi ulkona. Ilta päättyi kotikulmilleni La Perlaan, jossa pistimme poskeemme viimeiset Cavallin macaronet suoraan laatikosta, punaviini kyytipoikana.
Tänään kiirastorstaina aurinko yllätti lämmöllään ja läsnäolollaan. Kiertelin katselemassa takkeja, joissa olen ihastunut erityisesti Urbanian ja Save the Queen!'n mallistoihin. Hinnat vähän hirvittävät. Toisaalta alan pikkuhiljaa oppia siihen, että satsaamalla kerralla hyvään laatuun ja suunnitteluun kestää ostos monta vuotta. Oma tyylini ei ole enää aikoihin muuttunut niin, etteikö malli pysyisi vuosia silmääni miellyttävänä.
Sitten kotimatkalla löysin suojatieltä rannekellon. Kysyin edessäni kävelevältä pariskunnalta, oliko kello mahdollisesti heidän. Kun ei ollut, eikä lähistöllä näkynyt ketään kelloa haeskelevaa, en tiennyt muuta kuin ottaa sen mukaani. Oli ihme, ettei se ollut suojatiellä jo liiskautunut auton yliajamaksi. Kotona tarkastelin kelloa tarkemmin. Se ei ollut erityisen mieleeni. Tai siis pidän itse enemmän hopeasta kuin kullasta. Mutta kellon merkki on YSL. Niinpä veikkaisin, että se on arvoltaan keskihintaista korkeampi. Siinä ei lue kaiverruksia, eikä se näytä uutuuttaan kiiltävältä. Mitähän ihmettä minä kellolla nyt teen? Lähteäkö haeskelemaan paikallista löytötavara-asemaa vai säästää oma aikani moiselta. Kellohan nyt on vain kello. Niitä saa kaupasta, ja ehkä YSL:n kellon ostaneella on rahaa ostaa toinen samanmoinen. Toisaalta, kun itse kadotin piponi helmikuussa kauppaan ja sain sen takaisin löytölaarista muutaman päivän kuluttua, olin niin iloinen, että kiittelin myyjää lähes kyynelet silmissä.
Nyt ajatukseni ovat kuitenkin pääsiäisen passiossa. Kello on vaihtunut pitkäperjantain puolelle. Käyn mielessäni läpi kahdentuhannen vuoden takaisia tapahtumia, jotka jättivät syvät jälkensä nykyiseen kuulttuuriimme. Pääsiäinen on minulle aina ollut erityistä aikaa. Tänäkin vuonna se luo voimakkaan tunnelman kuluviin päiviin.
Rauhallista pääsiäistä kaikille.
Kuva Notre Damen pääsiäismessusta.
tiistaina, huhtikuuta 07, 2009
Rue des Barres
Toissapäivänä kulman takana Rue des Barres'lla kuvattiin jotakin leffaa tai mainosta. Räpsäisin kuvan tuosta romanttisesta näkymästä.
sunnuntai, huhtikuuta 05, 2009
Gauche caviar
Muistan YSL:n Rive gauche tuoksun jo 80-luvulta. Jotkut parfyyymit onnistuivat pysyttelemään klassikoina. Nykyään tuntuu, ettei sellainen ole enää edes mahdollista. En tietysti seuraakaan hajuvesien maailmaa enää niin tiiviisti kuin teini-ikäisenä. Mutta minusta ainakin näyttää siltä, että tuotemerkki julkaisee nykyään hajusteen, joka kestää sesongin ajan, ja tulee sitten seuraavassa sesongissa hieman erilaisessa pullossa, hieman muunneltuna.
Voisin alustaa tätä alustusta kertomalla, että olin pienenä aivan vallaton hajuvesi-friikki. En kyllä ymmärrä, miksi allerginen lapsi tunsi vetoa hajusteisiin, joista lähinnä tuli suihkaistessa pää kipeäksi. Mutta risteillessämme Vaasa-Uumaja väliä tarttui tax freesta yläastelaisen taskurahoilla mukaan pullo jos toinenkin. Pitkään suosikkini oli Dalí, se klassinen, ennen sitruunaista kakkosasuaan.
Olen ollut täällä Pariisissa nyt hieman yli kuukauden. Aika tuntuu paljon pidemmältä, sillä on tietysti ollut paljon uutta nähtävää ja koettavaa. Oikeastaan minulla ei ole kauheasti mitään kirjoitettavaa; kirjoitan lähinnä siksi, että sähköpostissa muutamat ovat kyselleet, enkö kirjoitakaan enää blogia.
Kirjoittaminen hieman hiipui, kun sain kolme kertaa peräkkäin vieraita. Tietysti, kun arjesta tulee sosiaalisempaa, ei välttämättä tule kauheasti tarvetta jakaa sitä enää enemmälle ihmismäärälle. Mitähän tässä nyt siis kaikkea onkaan tapahtunut? Ainakin kävin musiikkimessuilla, johon sain lipun suomalaiselta Annelta, joka on viulisti ja opiskelee täällä konservatoriossa. Olimme tavanneet kerran aikaisemmin Viitasaaren musiikkijuhlilla, ja nyt sitten täällä Citéssä, jossa molemmat asumme. Messuissa ei ollut mitään erityisen ihmeellistä; soittimia, nuotteja, oheiskonsertteja jne. Mutta mainitsen siitä siksi, että messut pidettiin Louvressa. Siinä oli minusta jotakin ylevän tuntuista, vaikka paikallisille paikka on varmaankin ihan tuttu messuosasto.
TSF-radiokanavan listoilla Avishaï Cohenin Alon basela sekä Pierrick Pedronin Mama oum ovat olleet kevään jazz-hitit. Joonatan kertoi olleensa jälkimmäisen kanssa samalla keikallakin täällä Sunset-klubilla. "Hyvä soittaja", hän kirjoitti.
Myös museoissa käyntini on hiipunut. Tarkoitukseni on kyllä vierailla piakkoin muun muassa veistosmuseo Zadkinessa, jota Miia kehui.
Kevät on tullut jäädäkseen, ja muutama oikein kunnon lämpöpäivä jo viikolla vilautti hehkuaan. Eilen kävelin Miian kanssa pitkin oikeaa rantaa, poikkesimme sitten Eiffel-tornin alta rue Clerille ja menimme kahvilaan istuskelemaan. Jonkun ajan kuluttua seuraamme liittyi Miian kumppani Loïc. Paljoahan täällä ei tule ranskaa puhuttua, kun keskustelu koskee lähinnä kaupankäyntiä ja tervehtämistä. Huomasin sen lyhyen ajan jälkeen kun ranskaksi keskustelimme, että elävästä puheesta oppii sata kertaa enemmän kuin tuota radiokanavaa kuunnellessa. Opin muuten mainion termin: gauche caviar. Henkilö, joka aatteiltaan on vasemmistolainen, mutta kaviaari kyllä maistuu.
Illalla kotiin saapuessani huomasin ärhäkän nokkosrokon koko ylävartalossa. Mistä lie sekin päättänyt putkahtaa, mutta pakotti minut tietysti ottamaan seuraavan päivän aika rauhallisesti. Olen ollut hieman levoton ja huomaan kaipaavani hengellistä yhteyttä. Odotan pääsiäisviikkoa ja nautin sen tuomasta tunnelmasta. Pääsiäisen sanomassa on aina oma lohduttomuutensa – ja lopulta lohdullisuutensa.
Pianon päällä kasvavat raeruohot ja pöydällä tuoksuvat ruusut. Molemmat ovat mitä ihanimpia lahjoja täällä käyneiltä vierailtani. Eilen kaivoin auki jatkotutkinto-tiedostoni ja kirjoitin pitkät pätkät tulevasta jatkotutkintokonsertista, jonka pidän syyskuussa.
Tämä blogikirjoittamattomuuteni taitaa ounastella vähän sitäkin, että tuntuu olevan aika suunnata luovuus säveltämiseen tai vaikka juuri tuohon tohtorintutkinnon kirjalliseen työhön, jota suunnittelinkin täällä kirjoittavani. Elo täällä on edelleen jotenkin ihan kauhean mukavaa, kertaakaan en ole kaipaillut Suomeen, ja vielä vähemmän tänään, kun postiluukkuun tipahti kirje verohallinnolta.
Hyvää palmusunnuntaita (Dimanche des Rameaux) kaikille.
Voisin alustaa tätä alustusta kertomalla, että olin pienenä aivan vallaton hajuvesi-friikki. En kyllä ymmärrä, miksi allerginen lapsi tunsi vetoa hajusteisiin, joista lähinnä tuli suihkaistessa pää kipeäksi. Mutta risteillessämme Vaasa-Uumaja väliä tarttui tax freesta yläastelaisen taskurahoilla mukaan pullo jos toinenkin. Pitkään suosikkini oli Dalí, se klassinen, ennen sitruunaista kakkosasuaan.
Olen ollut täällä Pariisissa nyt hieman yli kuukauden. Aika tuntuu paljon pidemmältä, sillä on tietysti ollut paljon uutta nähtävää ja koettavaa. Oikeastaan minulla ei ole kauheasti mitään kirjoitettavaa; kirjoitan lähinnä siksi, että sähköpostissa muutamat ovat kyselleet, enkö kirjoitakaan enää blogia.
Kirjoittaminen hieman hiipui, kun sain kolme kertaa peräkkäin vieraita. Tietysti, kun arjesta tulee sosiaalisempaa, ei välttämättä tule kauheasti tarvetta jakaa sitä enää enemmälle ihmismäärälle. Mitähän tässä nyt siis kaikkea onkaan tapahtunut? Ainakin kävin musiikkimessuilla, johon sain lipun suomalaiselta Annelta, joka on viulisti ja opiskelee täällä konservatoriossa. Olimme tavanneet kerran aikaisemmin Viitasaaren musiikkijuhlilla, ja nyt sitten täällä Citéssä, jossa molemmat asumme. Messuissa ei ollut mitään erityisen ihmeellistä; soittimia, nuotteja, oheiskonsertteja jne. Mutta mainitsen siitä siksi, että messut pidettiin Louvressa. Siinä oli minusta jotakin ylevän tuntuista, vaikka paikallisille paikka on varmaankin ihan tuttu messuosasto.
TSF-radiokanavan listoilla Avishaï Cohenin Alon basela sekä Pierrick Pedronin Mama oum ovat olleet kevään jazz-hitit. Joonatan kertoi olleensa jälkimmäisen kanssa samalla keikallakin täällä Sunset-klubilla. "Hyvä soittaja", hän kirjoitti.
Myös museoissa käyntini on hiipunut. Tarkoitukseni on kyllä vierailla piakkoin muun muassa veistosmuseo Zadkinessa, jota Miia kehui.
Kevät on tullut jäädäkseen, ja muutama oikein kunnon lämpöpäivä jo viikolla vilautti hehkuaan. Eilen kävelin Miian kanssa pitkin oikeaa rantaa, poikkesimme sitten Eiffel-tornin alta rue Clerille ja menimme kahvilaan istuskelemaan. Jonkun ajan kuluttua seuraamme liittyi Miian kumppani Loïc. Paljoahan täällä ei tule ranskaa puhuttua, kun keskustelu koskee lähinnä kaupankäyntiä ja tervehtämistä. Huomasin sen lyhyen ajan jälkeen kun ranskaksi keskustelimme, että elävästä puheesta oppii sata kertaa enemmän kuin tuota radiokanavaa kuunnellessa. Opin muuten mainion termin: gauche caviar. Henkilö, joka aatteiltaan on vasemmistolainen, mutta kaviaari kyllä maistuu.
Illalla kotiin saapuessani huomasin ärhäkän nokkosrokon koko ylävartalossa. Mistä lie sekin päättänyt putkahtaa, mutta pakotti minut tietysti ottamaan seuraavan päivän aika rauhallisesti. Olen ollut hieman levoton ja huomaan kaipaavani hengellistä yhteyttä. Odotan pääsiäisviikkoa ja nautin sen tuomasta tunnelmasta. Pääsiäisen sanomassa on aina oma lohduttomuutensa – ja lopulta lohdullisuutensa.
Pianon päällä kasvavat raeruohot ja pöydällä tuoksuvat ruusut. Molemmat ovat mitä ihanimpia lahjoja täällä käyneiltä vierailtani. Eilen kaivoin auki jatkotutkinto-tiedostoni ja kirjoitin pitkät pätkät tulevasta jatkotutkintokonsertista, jonka pidän syyskuussa.
Tämä blogikirjoittamattomuuteni taitaa ounastella vähän sitäkin, että tuntuu olevan aika suunnata luovuus säveltämiseen tai vaikka juuri tuohon tohtorintutkinnon kirjalliseen työhön, jota suunnittelinkin täällä kirjoittavani. Elo täällä on edelleen jotenkin ihan kauhean mukavaa, kertaakaan en ole kaipaillut Suomeen, ja vielä vähemmän tänään, kun postiluukkuun tipahti kirje verohallinnolta.
Hyvää palmusunnuntaita (Dimanche des Rameaux) kaikille.
lauantaina, huhtikuuta 04, 2009
Denys Puenc: Aurore
Denys Puenchin Aurore vuodelta 1900 oli työ, joka jäi päällimmäisenä mieleeni molemmista käynneistäni Musée d'Orsayssa.
http://www.lhelmerich.com/larry/parisAug03/thursday/orsay/MIMG_7130.html
http://www.lhelmerich.com/larry/parisAug03/thursday/orsay/MIMG_7130.html
keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2009
Yllätys
Olen ollut viime päivät ajatuksissani ja epäsosiaalisella tuulella. Säät täällä ovat olleet viileämmät, ja oma intoni nähtävyyksiin hieman laantunut. Tänään kävin tuossa viereisessä ranskan juutalaisten muistolle pystytetyssä museossa. Museon vaikuttavin anti oli itse museotilaan johdattelevat seinät, jotka olivat täynnä nimiä, sievästi aakkostettuina. Niitä oli valtavasti. Arvaatte varmaan, keiden nimiä.
Nykyuutisten valossa tulee tietenkin mieleen, että tapahtuneen aiheuttamaa kaunaa kostetaan nyt onnistuneesti palestiinalaisia kohtaan. Mutta ei siitä sen enempää, aiheesta on parempi lukea uutisista kuin blogeista.
Sunnuntaisin suljetaan Pariisin keskustan rantaa nuoleva autoväylä kevyen liikenteen käyttöön. Idea, jonka toivoisi rantautuvan Helsinkiinkin. Tiellä ulkoilee suuri määrä kävelijöitä, lenkkeilijöitä, rullaluistelijoita, pyöräilijöitä ja potkulautailijoita. Tupeksittuani pitkään yöpaidassa laitoin uskolliset menopelini jalkaan ja lähdin lenkkeilemään.
Lähdin juoksemaan vaihtelun vuoksi Louvreen päin. Olikohan tämä nyt kolmas sunnuntaini Pariisissa, ja yhä vain tuntui oudolta juoksennella keskellä katua ilman pelkoa autoista. Jonkun ajan kuluttua vastaan tuli tunneli, joka tuli kuuluisaksi prinsessa Dianan kuolinpaikkana. Tunnelin sisältä kuului huudahduksia, kun pikkulapset riemuitsivat kaiun vastauksista. Hieman mietin ahtaan paikan kammoani. Mutta koska kannatan siedätyshoitoa sekä itsensä kiipeliin pistämistä, päätin syöksyä kohti sysimustaa tuubia.
Tunneli oli pidempi kuin oletin. Olisikohan pituudeltaan kilometrin? Vaikea arvioida. Nimittäin hieman puolivälin jälkeen sain pitkästä aikaa tuntuman siitä, mitä klaustrofobia voi olla. Järjellä tiesin, että mitään muuta reittiä ulos ei ole kuin pistää töppöstä toisen eteen. Olin jo väsynyt, sillä yksin juostessa spurtti helposti alkaa kiihtyä. Kurkkua alkoi kuristaa vietävästi ja tuntui, että paikasta oli, helvetti soikoon, päästävä ulos ja vähän äkkiä. En pystynyt hengittää, pakokauhu alkoi levitä, ja tein kaikkeni, että turvautuisin tilanteessa pelkkään järkeen (ulos täältä ja äkkiä) enkä alkaisi panikoida oireiluni kanssa.
Että voi olla kamalaa joutua moiseen umpioon. Huohotettuani lopun matkaa kuin viimeistä päivää sain viimein pienen valonkajeen nähtyäni toivonkipinän. Tunnelin suuaukolla olin niin helpottunut, että sain kyynelet silmiini.
Muutama samantapainen kokemus on tullut lentokoneessa. Minulle on aivan sama, räjähtääkö kone, joudummeko yhteentörmäykseen ufon kanssa tai syöksynkö mereen. Mutta paineen tunne, ilmastointi ja suljettu tila ovat lentokoneissa sietämättömiä. Jos vain mahdollista, pyrin varaamaan paikkani läheltä ovea, että pääsen ulos mahdollisimman nopeasti, kun kone on laskeutunut.
Viime etelänmatkallani viereeni käytävän tulpaksi (istuin keskimmäisenä) sattui setä, joka oli selittävää sorttia. Hän kertoi, kuinka “tuota painaessa saa selkänojan alas, tuosta valon päälle ja tuosta kutsuttua lentohenkilökuntaa”. Oli hermot mennä, kun hän tökkäsi valon päälle, kun selailin lentokonelehtistä. Hyvä etten karjaissut jotakin sävyyn “sähkönkulutushysteerikko!!” (inhoan sitä kun jotkut ihmiset ovat niin sähkövalon orjia, että menettävät pienenkin kontaktin luonnonvaloon).
Matka jatkui tietenkin selitännällä siitä, kuinka suuria ovat lentokoneonnettomuuksien tilastot. Tai kuinka vesi on ihan yhtä kova alusta ihmiselle mätkähtää kuin maakin, sillä ihmisessä on 70% vettä. Hänellä oli ilmeisesti käytössään pelottele ja pelasta-metodi, sikäli kun tulkitsin, että tämä minua ja vierustoveriani 25 vuotta vanhempi setä yritti tehdä meihin vaikutuksen.
Tämä kärpäsen surina oli korvissani aika häiritsevää. Mutta viimein päästään jutun kliimaksiin, eli hetkeen, kun kone oli laskeutunut. Setä siinä kertoili, kuinka laskeuduttua on ihan hyvä istua aloillaan. “Ihmiset aina hätiköivät eivätkä tajua, että kyllä täältä koneesta pääsee aikanaan kyllä pois. Kukin vuorollaan” - - ja sitä rataa.
Lentokonematkustamista siedän. Se on hyvin, hyvin epämiellyttävää, mutta kestän sen, kunhan pääsen koneesta ulos niin pian kuin mahdollista. Tarkoittaa sitä, että siinä vaiheessa, kun tajusin, että tämä tyyppi aikoo todellakin istua käytävän tulppana ja viisastella siinä niin kauan kuin olemme viimeisiä lentokoneessa, sain jonkun sortin paniikkikohtauksen. En muista tuuppasinko hänet sivuun vai karjaisinko jotakin niin tiukkaan sävyyn, että setä ampaisi ahterinsa ylös ja pääsin koneesta ulos.
Joku toinenkin vastaava kokemus on jäänyt mieleen. Olin matkalla Italiaan, ja koneessa kävi julmetunlainen paine. Vieressäni selittävä setä numero kaksi, joka tulkitsi epämukavuuttani epäillen, että olisin lentopelkoinen. Hyi helvetti että inhotti se päähän taputtelu, että “ei tässä kuinkaan käy”, ja minä kiskoin viskiä aivan paniikissa (siihen aikaan koneissa vielä tarjoiltiin juomia, viime lennolla voileivätkin piti ostaa).
Tämä postaus huokuu mutinaa ja jupinaa. Se johtuu eniten siitä, että pähkäilen erään asian kanssa. Nimittäin: juuri Pariisiin saapuneena sain meiliä pianistikollegaltani, joka usutti minut hakemaan erästä lehtoraatia akatemialta. En yleisesti ottaen ole koskaan ollut kiinnostunut vakihommista. Pesti on kuitenkin vain kahden vuoden pituinen. Asiaa mietittyäni innostuin prosessin tarjoamasta kieltämättä kilvoittelevasta haasteesta. En ole ikinä hakenut oman alani virallisia töitä, enkä käynyt läpi hakuprosessin stressiä ja haastetta. Ilmeisesti minusta sitten löytyykin jotain kilpailuviettiä tai näyttämisenhalua (itselleni), kun sitten lopulta viimeisenä iltana kirjoitin hakupaperit ja pistin menemään.
Ja niin sain kutsun opetus- ja esitysnäytteeseen, joka olisi jo vajaan kahden viikon päästä. Muutaman päivän sisällä pitäisi kertoa, käykö annettu aika. Ja tästä olen näin ärtynyt. Olen juuri asettunut tänne ja päässyt hieman työprosessiin kiinni. Suomeen ei tekisi mieli lähteä sitten millään. Toisaalta uskoisin mahdollisuuteni olevan aika hyvät. Osastonjohtaja jo kirjoitti, että tuntiopettajan töitä kyllä voisi olla myöhemmin tarjolla. Aprikoin jatkotutkintonikin keskeytymistä. Osaisinko edes olla vakihommissa? Toisaalta harmittaisi vietävästi lentolippuihin menneet rahat, jos en saisi paikkaa. Joutuisin nukkumaan kavereiden nurkissa, ja ihoni takuulla alkaisi osoittaa mieltään epäsäännöllisistä kuvioista. Huomaan sörkkiväni tasaisin väliajoin mukavuudenhaluani – en laittaisi itseäni ikinä likoon, mikäli se olisi mielihaluista kiinni. Siksikin tuntuisi luovuttamiselta olla menemättä.
– – –
Keskeytin kirjoittamiseni ja lähdin käymään auditoriumissa konsertissa. Istahdin tyhjälle penkkiriville ja aloin kuunnella edessä istuvan pariskunnan puhetta.
– Anteeksi, mutta oletteko te suomalaisia?
– Ai sitä salakuunnellaan toisten keskusteluita. (mies)
– No sepä, kun en kuullut puheesta sanaakaan. Mutta intonaatio paljasti.
Esittelimme itsemme, kerroimme taiteenalat sekä Pariisissa olon pituuden. He eivät olleet pari vaan kaksi toisensa jo entuudestaan tuntevaa kuvataiteilijaa, molemmat yli eläkeiän.
– Ethän sinä vaan ollut esiintymässä täällä muutama viikko sitten? (nainen)
– Kyllä, sama tyyppi.
– No hyvä kun et kuullut jutteluamme, olin nimittäin juuri sanomassa, että näytit ihan anorektikolta.
– Ai niinkö? Pitää alkaa syödä enemmän. Mutta piditkö yhtään musiikista?
– ympht. (epämääräistä tuhinaa) Olivatko ne sinun omia sävellyksiä? Ja sanoituksia jah?
– Joo, kyllä olivat.
– Niin siis oletko tehnyt oikein levynkin? (mies)
– Olen, kolme.
– Ahaa, oikein kolme. Voisitkos lainata niitä (hekotellen).
Että näinkin imartelevasti alkoi tämä tuttavuus. Elektroakustinen musiikki alkoi soida ja väliajan jälkeen näimme monologin ranskaksi. Olin tietenkin leimannut edessä istuvat uudet tuttavani junttiääliöiksi, ja ehdin lähes harmitella, miksi edes tutustuimme.
Esityksen jälkeen sitten jäin kuitenkin istumaan näiden junttiääliöiden kanssa, joista alkoikin pikkuhiljaa kuoriutua oikein mukavia ihmisiä. On aina hauskaa, kun yhtymäkohtia alkaa löytyä ja tuomio hiljalleen lieventyä. Olinhan minäkin ollut ensin anorektikko enkä muusikkonakaan niin mieleen, (vaikka mies olikin myöhemmin sitä mieltä, että voisi vaikka ostaa levynkin, jos niitä on yhä saatavilla).
Nainen oli juuri jäänyt TaiKista eläkkeelle, mistä rohkaistuneena sitten kerroin, minkälaisen asian kanssa juuri pähkäilin. Hänellä oli tahdikas suhtautuminen tähän, ja etenkin siihen seikkaan, että yksi hakijoista oli jo hoitanut kyseistä tehtävää aikaisemmin. Kyllähän se aika helposti niin on, että paikkoja pedataan talossa jo paikkansa vakiinnuttaneille.
Niinpä kävi niin, että kun ensin mieli stressiäreänä tutustuin ääliöihin, auttoivat he lopulta (tai ainakin toinen auttoi) tekemään tärkeän päätöksen, ja vieläpä saamaan minut pitämään itsestään. Tämä oli hieno elämän tarjoilema yllätys.
Nykyuutisten valossa tulee tietenkin mieleen, että tapahtuneen aiheuttamaa kaunaa kostetaan nyt onnistuneesti palestiinalaisia kohtaan. Mutta ei siitä sen enempää, aiheesta on parempi lukea uutisista kuin blogeista.
Sunnuntaisin suljetaan Pariisin keskustan rantaa nuoleva autoväylä kevyen liikenteen käyttöön. Idea, jonka toivoisi rantautuvan Helsinkiinkin. Tiellä ulkoilee suuri määrä kävelijöitä, lenkkeilijöitä, rullaluistelijoita, pyöräilijöitä ja potkulautailijoita. Tupeksittuani pitkään yöpaidassa laitoin uskolliset menopelini jalkaan ja lähdin lenkkeilemään.
Lähdin juoksemaan vaihtelun vuoksi Louvreen päin. Olikohan tämä nyt kolmas sunnuntaini Pariisissa, ja yhä vain tuntui oudolta juoksennella keskellä katua ilman pelkoa autoista. Jonkun ajan kuluttua vastaan tuli tunneli, joka tuli kuuluisaksi prinsessa Dianan kuolinpaikkana. Tunnelin sisältä kuului huudahduksia, kun pikkulapset riemuitsivat kaiun vastauksista. Hieman mietin ahtaan paikan kammoani. Mutta koska kannatan siedätyshoitoa sekä itsensä kiipeliin pistämistä, päätin syöksyä kohti sysimustaa tuubia.
Tunneli oli pidempi kuin oletin. Olisikohan pituudeltaan kilometrin? Vaikea arvioida. Nimittäin hieman puolivälin jälkeen sain pitkästä aikaa tuntuman siitä, mitä klaustrofobia voi olla. Järjellä tiesin, että mitään muuta reittiä ulos ei ole kuin pistää töppöstä toisen eteen. Olin jo väsynyt, sillä yksin juostessa spurtti helposti alkaa kiihtyä. Kurkkua alkoi kuristaa vietävästi ja tuntui, että paikasta oli, helvetti soikoon, päästävä ulos ja vähän äkkiä. En pystynyt hengittää, pakokauhu alkoi levitä, ja tein kaikkeni, että turvautuisin tilanteessa pelkkään järkeen (ulos täältä ja äkkiä) enkä alkaisi panikoida oireiluni kanssa.
Että voi olla kamalaa joutua moiseen umpioon. Huohotettuani lopun matkaa kuin viimeistä päivää sain viimein pienen valonkajeen nähtyäni toivonkipinän. Tunnelin suuaukolla olin niin helpottunut, että sain kyynelet silmiini.
Muutama samantapainen kokemus on tullut lentokoneessa. Minulle on aivan sama, räjähtääkö kone, joudummeko yhteentörmäykseen ufon kanssa tai syöksynkö mereen. Mutta paineen tunne, ilmastointi ja suljettu tila ovat lentokoneissa sietämättömiä. Jos vain mahdollista, pyrin varaamaan paikkani läheltä ovea, että pääsen ulos mahdollisimman nopeasti, kun kone on laskeutunut.
Viime etelänmatkallani viereeni käytävän tulpaksi (istuin keskimmäisenä) sattui setä, joka oli selittävää sorttia. Hän kertoi, kuinka “tuota painaessa saa selkänojan alas, tuosta valon päälle ja tuosta kutsuttua lentohenkilökuntaa”. Oli hermot mennä, kun hän tökkäsi valon päälle, kun selailin lentokonelehtistä. Hyvä etten karjaissut jotakin sävyyn “sähkönkulutushysteerikko!!” (inhoan sitä kun jotkut ihmiset ovat niin sähkövalon orjia, että menettävät pienenkin kontaktin luonnonvaloon).
Matka jatkui tietenkin selitännällä siitä, kuinka suuria ovat lentokoneonnettomuuksien tilastot. Tai kuinka vesi on ihan yhtä kova alusta ihmiselle mätkähtää kuin maakin, sillä ihmisessä on 70% vettä. Hänellä oli ilmeisesti käytössään pelottele ja pelasta-metodi, sikäli kun tulkitsin, että tämä minua ja vierustoveriani 25 vuotta vanhempi setä yritti tehdä meihin vaikutuksen.
Tämä kärpäsen surina oli korvissani aika häiritsevää. Mutta viimein päästään jutun kliimaksiin, eli hetkeen, kun kone oli laskeutunut. Setä siinä kertoili, kuinka laskeuduttua on ihan hyvä istua aloillaan. “Ihmiset aina hätiköivät eivätkä tajua, että kyllä täältä koneesta pääsee aikanaan kyllä pois. Kukin vuorollaan” - - ja sitä rataa.
Lentokonematkustamista siedän. Se on hyvin, hyvin epämiellyttävää, mutta kestän sen, kunhan pääsen koneesta ulos niin pian kuin mahdollista. Tarkoittaa sitä, että siinä vaiheessa, kun tajusin, että tämä tyyppi aikoo todellakin istua käytävän tulppana ja viisastella siinä niin kauan kuin olemme viimeisiä lentokoneessa, sain jonkun sortin paniikkikohtauksen. En muista tuuppasinko hänet sivuun vai karjaisinko jotakin niin tiukkaan sävyyn, että setä ampaisi ahterinsa ylös ja pääsin koneesta ulos.
Joku toinenkin vastaava kokemus on jäänyt mieleen. Olin matkalla Italiaan, ja koneessa kävi julmetunlainen paine. Vieressäni selittävä setä numero kaksi, joka tulkitsi epämukavuuttani epäillen, että olisin lentopelkoinen. Hyi helvetti että inhotti se päähän taputtelu, että “ei tässä kuinkaan käy”, ja minä kiskoin viskiä aivan paniikissa (siihen aikaan koneissa vielä tarjoiltiin juomia, viime lennolla voileivätkin piti ostaa).
Tämä postaus huokuu mutinaa ja jupinaa. Se johtuu eniten siitä, että pähkäilen erään asian kanssa. Nimittäin: juuri Pariisiin saapuneena sain meiliä pianistikollegaltani, joka usutti minut hakemaan erästä lehtoraatia akatemialta. En yleisesti ottaen ole koskaan ollut kiinnostunut vakihommista. Pesti on kuitenkin vain kahden vuoden pituinen. Asiaa mietittyäni innostuin prosessin tarjoamasta kieltämättä kilvoittelevasta haasteesta. En ole ikinä hakenut oman alani virallisia töitä, enkä käynyt läpi hakuprosessin stressiä ja haastetta. Ilmeisesti minusta sitten löytyykin jotain kilpailuviettiä tai näyttämisenhalua (itselleni), kun sitten lopulta viimeisenä iltana kirjoitin hakupaperit ja pistin menemään.
Ja niin sain kutsun opetus- ja esitysnäytteeseen, joka olisi jo vajaan kahden viikon päästä. Muutaman päivän sisällä pitäisi kertoa, käykö annettu aika. Ja tästä olen näin ärtynyt. Olen juuri asettunut tänne ja päässyt hieman työprosessiin kiinni. Suomeen ei tekisi mieli lähteä sitten millään. Toisaalta uskoisin mahdollisuuteni olevan aika hyvät. Osastonjohtaja jo kirjoitti, että tuntiopettajan töitä kyllä voisi olla myöhemmin tarjolla. Aprikoin jatkotutkintonikin keskeytymistä. Osaisinko edes olla vakihommissa? Toisaalta harmittaisi vietävästi lentolippuihin menneet rahat, jos en saisi paikkaa. Joutuisin nukkumaan kavereiden nurkissa, ja ihoni takuulla alkaisi osoittaa mieltään epäsäännöllisistä kuvioista. Huomaan sörkkiväni tasaisin väliajoin mukavuudenhaluani – en laittaisi itseäni ikinä likoon, mikäli se olisi mielihaluista kiinni. Siksikin tuntuisi luovuttamiselta olla menemättä.
– – –
Keskeytin kirjoittamiseni ja lähdin käymään auditoriumissa konsertissa. Istahdin tyhjälle penkkiriville ja aloin kuunnella edessä istuvan pariskunnan puhetta.
– Anteeksi, mutta oletteko te suomalaisia?
– Ai sitä salakuunnellaan toisten keskusteluita. (mies)
– No sepä, kun en kuullut puheesta sanaakaan. Mutta intonaatio paljasti.
Esittelimme itsemme, kerroimme taiteenalat sekä Pariisissa olon pituuden. He eivät olleet pari vaan kaksi toisensa jo entuudestaan tuntevaa kuvataiteilijaa, molemmat yli eläkeiän.
– Ethän sinä vaan ollut esiintymässä täällä muutama viikko sitten? (nainen)
– Kyllä, sama tyyppi.
– No hyvä kun et kuullut jutteluamme, olin nimittäin juuri sanomassa, että näytit ihan anorektikolta.
– Ai niinkö? Pitää alkaa syödä enemmän. Mutta piditkö yhtään musiikista?
– ympht. (epämääräistä tuhinaa) Olivatko ne sinun omia sävellyksiä? Ja sanoituksia jah?
– Joo, kyllä olivat.
– Niin siis oletko tehnyt oikein levynkin? (mies)
– Olen, kolme.
– Ahaa, oikein kolme. Voisitkos lainata niitä (hekotellen).
Että näinkin imartelevasti alkoi tämä tuttavuus. Elektroakustinen musiikki alkoi soida ja väliajan jälkeen näimme monologin ranskaksi. Olin tietenkin leimannut edessä istuvat uudet tuttavani junttiääliöiksi, ja ehdin lähes harmitella, miksi edes tutustuimme.
Esityksen jälkeen sitten jäin kuitenkin istumaan näiden junttiääliöiden kanssa, joista alkoikin pikkuhiljaa kuoriutua oikein mukavia ihmisiä. On aina hauskaa, kun yhtymäkohtia alkaa löytyä ja tuomio hiljalleen lieventyä. Olinhan minäkin ollut ensin anorektikko enkä muusikkonakaan niin mieleen, (vaikka mies olikin myöhemmin sitä mieltä, että voisi vaikka ostaa levynkin, jos niitä on yhä saatavilla).
Nainen oli juuri jäänyt TaiKista eläkkeelle, mistä rohkaistuneena sitten kerroin, minkälaisen asian kanssa juuri pähkäilin. Hänellä oli tahdikas suhtautuminen tähän, ja etenkin siihen seikkaan, että yksi hakijoista oli jo hoitanut kyseistä tehtävää aikaisemmin. Kyllähän se aika helposti niin on, että paikkoja pedataan talossa jo paikkansa vakiinnuttaneille.
Niinpä kävi niin, että kun ensin mieli stressiäreänä tutustuin ääliöihin, auttoivat he lopulta (tai ainakin toinen auttoi) tekemään tärkeän päätöksen, ja vieläpä saamaan minut pitämään itsestään. Tämä oli hieno elämän tarjoilema yllätys.
sunnuntai, maaliskuuta 22, 2009
Myssy päässä
Perin antoisan ja runsaskeskusteluisen paripäiväisen jälkeen tuntui tarpeelliselta vetäytyä yksinäisyyteen ja keskittyä työntekoon.
Istahdin aurinkoon Places des Vosgesilla, kirjoittelin muistiinpanoja ja kulutin tietokoneen akkua takkuilevan wi-fin kanssa. Sadattelin italialaisturisteja, jotka kulkevat aina ryhmässä ja puhuvat siksi, että heillä on suu. Että mennäänkö me nyt metrolla vai pitäisikö ottaa bussi? Tai kyllähän sinne kävelisikin. Vai haluatteko te siis mennä Notre Damelle? Minä ainakin haluan mennä kauppoihin. Eikun nyt tehdään niin että jakaannutaan ja te otatte metron, sinä lähdet kaupoille. Ai menetkö sinä kaupoille? Minä voisin kyllä lähteä mukaan. Mamma, mitä sinä haluaisit tehdä? Ai saako täällä istua nurmikolla? Katos vaan. Kuunnellaas kaikki kun luen ääneen mitä matkaopas kertoo tästä aukiosta.
En ollut kauhean suvaitsevaisella tuulella. Saamarin makaroonit.
Illalla oli jonkin sortin taidetapahtuma auditoriumissa, ensi viikolla olisi eräs konsertti, postiluukkuun ilmestyi kutsu Citén kuukausittaiseen ystävätapahtumaan ja lauantaina tulisi taas vieraita. Olin saanut jopa kutsun barbecue-juhliin eräältä Suomessa asuvalta ranskalaistuttavalta, sillä hän oli Pariisissa käymässä. Tunsin pientä ahdistusta runsaasta ohjelmatarjonnasta. Tietysti pitäisi olla kamalan iloinen, että tarjoutuu mahdollisuus jopa tutustua paikallisiin ja päästä luomaan kontakteja erilaisiin ihmisiin. Tämä tuttavani tuntee varmasti kiinnostavia tyyppejä. Kiittämättömyyttä tuntien jälleen kerran pysähdyin miettimään tätä erakkouttani, jota välillä en ymmärrä minä itsekään. Aika harvoin tunnen hinkua lähteä yhtään mihinkään. Puoliksi kuitenkin pakottauduin illan taidetapahtumaan, aita kun oli tehty niin matalaksi kuin se vain saattoi olla. Tilaisuus viereisessä talossa, kukaan ei ollut minua odottamassa, vapaa pääsy eikä ohjelman suhteen mitään odotuksia.
Kun ohjelman esittelijä astui tilaisuuden alkaessa lavalle, olivat valot yleisössä yhä päällä. Valot yleisössä ovat seikka, joka häiritsee minua paljonkin. Astuessani itse lavalle tulee minulle tunne kuin yleisö olisi vasta saapumassa sisään, mikäli valot loistavat katsomon puolella. Jännitän aina lavalle menoa. Jännitystä ei helpota ainakaan se, jos yleisön joukosta onnistuu välittömästi poimimaan selkeitä kasvonpiirteitä.
Istuessani taas itse yleisössä haluan nähdä estradilla taiteilijan valokiilassa. En istumaan itse akvaariossa, jossa mikään ei suojaa reaktioitani. Tuntuu toisaalta turvattomalta, toisaalta puolivalmiilta jököttää katsomossa, mikäli valaistus ei tue sitä, ketä tänne on tultu katsomaan.
Istuin myssy päässä ja kädet taskuissa ja mietin, lähteäkö tilaisuudesta pois ennen aikojaan, kunnes sali pimeni ja edessä aukeni valkokangas lyhytelokuvaa varten. Leffan jälkeen luki kiinalainen nainen (joka oli myös ohjannut lyhärin) englanniksi otteita kirjoistaan, joiden teksti soljui kyllä taidokkaalla ja tarkkanäköisellä otteella. Sitten sama jakso ranskankielellä. Haitari-pianisti soitteli taustalla kuvauksellisia äänimaisemia.
Tilaisuuden päätyttyä lähdin nopeasti ulos, sillä en halunnut jäädä kenenkään "sosiaalisiin kynsiin". Portailla kuulin takaani askelia ja joku läpsäisi minua olkapäälle. Läpsäisijä oli saksalainen varmaan viitisenkymmentä täyttänyt kuvataiteilija-nainen, johon olin tutustunut pari viikkoa sitten oman konserttini päätteeksi, kun hän vuolain sanoin tuli kehumaan ja kiittelemään. Sittemmin olin törmännyt häneen alaovella matkallani lenkille ja aiemmin viikolla taidenäyttelyn avajaisissa.
Nainen on mukava ja omalla tavallaan tyttömäisen suloinen. Mutta en oikein pidä häneen törmäämisestä, sillä hänellä riittää juttua vähän turhan paljon. Jutustelu ei ole sellaista, joka innostaisi minuakin niin valtavasti, että aika vain rientäisi merkityksettömänä. Enemmänkin koen hänen ripustautuvan minuun puhetulvallaan. Törmään noissa hetkissä ärsyttävään en_halua_loukata_niinpä_jumitan_kanssasi_maailmanloppuun_asti_koska_sinä_nyt_näytät_tarvitsevan_komppaajaa minääni. En meinaa kestää tuota muka epäitsekästä feikkiyttäni, jossa on kyse pelkästään toisen miellyttämisestä. Toissakerralla hän sai jo lähestulkoon keskeytettyä lenkkeilyni, kun halusi ensin seikkaperäisesti käydä läpi esitykseni ja kertoa sitten, kuinka hänen suvussaan on paljon taiteilijoita ja kuinka hän käy aina vain klassisissa konserteissa. Palautetta on mukava kuulla, mutta hieman jo kävi mielessä, että voisi sitten vaikka kirjoittaa sen kotisivuilleni, kun minulla oli nyt siinä muuta menoa. Hän antoi jopa pari kepeää neuvoa, jota voisin hänen mielestään tehdä paremmin. Siinä minä kuuntelin lenkkarit jalassa ja puristin avainta käsineen sisällä, kunnes sain viimein sanottua, että voisin tästä jatkaa matkaani. Oli kulunut 45 minuuttia ja olin ärsyyntynyt. Lenkille lähdössäni en ikinä oleta törmääväni kehenkään, enkä siis meikkaile tai ehostaudu millään tavalla. En näin ylipäänsä pitänyt ajatuksesta saada katsekontaktia kehenkään, ja jouduin kääntyilemään valon taakse, ettei huono ihoni näyttäisi aivan järkyttävältä.
Avajaisissa meinasi käydä samoin, tai kävikin, mutta jollakin pyhällä hengellä sain irrotettua nauliintumiseni hieman aikaisemmin, tölväisemällä "katson nyt nämä taulut".
Ja nyt tämä henkilö, johon kaikkein vähiten halusin törmätä, juoksi perääni, sillä hänellä olisi kysyttävää. "Halusimme kutsua XXXX:n kanssa (en muista tämän australialaisnaisen nimeä) illalliselle huomenna klo 19 Citén mielestämme kiinnostavimmat taiteilijat."
Vaikka ajatus oli tietenkin imarteleva, oli minusta vähän falskaavaa sanoa tuolla tavalla – etenkin kun minusta tuntui, ettei hän tuntenut talossa asuvista taiteilijoista kuin korkeintaan 10. Senkin puolesta koin jälleen epämieluisaa ripustautumista, kun olin ymmärtävinäni, ettei minun lisäkseni ollut kutsuttu kuin eräs korealainen nainen.
Naisparka sai jälleen minut kiinni hetkenä, jona olin epäsosiaalisimmillani. Sopersin takeltelevalla englannilla, väsyneenä ja aivan varmasti hieman tympääntyneen oloisena, että olen päättänyt viettää seuraavan viikon suht. yksinäni, ja joudun nyt valitettavasti kieltäytymään ystävällisestä kutsusta. Hän yritti vielä taivuttaa mieltäni, ja jälleen kerran huomasin, kuinka saamarin vaikeaa oli miettiä, mitä minä nyt itse haluan, eikä keskittyä siihen, tuottaako vastaukseni pettymystä.
Koko muu yleisö jäi lämpiöön juomaan viiniä, mutta tämä kuvataiteilija halusi lähteä kanssani pois samaa matkaa. Ulko-ovella hän oli lähdössä vasemmalle, kun minä taas asun oikealla. Olin kaiken kaikkiaan suunnitellut tekeväni vielä pienen iltakävelyn ennen palaamistani omaan ateljeeheni. Hän sanoi siihen, että "no, tulen sitten minäkin samaa matkaa". En oikein tajua, että mitä hän minusta haluaa. Aina välillä tulee vastaavanlaisia tyyppejä vastaan, ja mietin, ovatko he mahdollisesti lesboja, vai onko kyseessä vain joku kemiajuttu, joka muodostaa omituisen symbioosin, jolle he eivät oikein itsekään mahda mitään. Kun kadunkulmassa sitten sanoin tekeväni pienen kävelylenkin, pelkäsin jo tovin, että hän lähtee mukaan. Onneksi hänellä ei ollut mukana takkia, ja hän kääntyi kotiaan kohti. Ounastelen kyllä, että hän joutui palaamaan takaisin päärakennukseen ja kääntymään sinne vasemmalle. Kerroin kyllä rautaportista, mutta en jaksanut väittää vastaan, kun hän oli niin varma, että halusi tulla kanssani samaa matkaa.
Lähdin kiertämään Ile de la Citéetä ja olin mielessäni vihainen. En välillä tajua, miten voin näin itsenäisenä ihmisenä toimia joissakin asioissa niin tyystin epäitsenäisesti, aivan kuin olisin joku tuulessa huojuva heinä. Olin aivan vasta purkanut ystävälleni mieltä juuri vastaavanlaisista tilanteista, joissa olen itse henkisesti tyhjä enkä haluaisi kuin olla rauhassa vailla mitään erityistä huomiota. Mutta kuinka jotakin typerää kilttiyttäni sitten nauliinnun kuuntelemaan ihmisten huolia ja ongelmia, ihan vain siksi, kun koen, että tuo ihminen haluaa minulta jotakin.
Monetkin fiksut ajattelijat ovat sanoneen tuon olevan kaikkein vaarallisimpia itsekkyyden muotoja. Samalla tietenkin tulee mieleen, että mitä minä oikein itsestäni luulen? Että olisin näille ihmisille jotenkin elintärkeä?
Näin asfaltilla sapluunagraffitin (niillä on muistaakseni oma nimikin, mutten muista termiä) ja yksinkertaisuudessaan se pysäytty mielentilani. Otin siitä kännykkäkuvan ja rauhoituin. Minulla on tottavie opettelemista tämän ilmiön kanssa, mutten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.
Hyvä aloitus on vihreä iltatee, tällä kertaa kiinalainen.
Istahdin aurinkoon Places des Vosgesilla, kirjoittelin muistiinpanoja ja kulutin tietokoneen akkua takkuilevan wi-fin kanssa. Sadattelin italialaisturisteja, jotka kulkevat aina ryhmässä ja puhuvat siksi, että heillä on suu. Että mennäänkö me nyt metrolla vai pitäisikö ottaa bussi? Tai kyllähän sinne kävelisikin. Vai haluatteko te siis mennä Notre Damelle? Minä ainakin haluan mennä kauppoihin. Eikun nyt tehdään niin että jakaannutaan ja te otatte metron, sinä lähdet kaupoille. Ai menetkö sinä kaupoille? Minä voisin kyllä lähteä mukaan. Mamma, mitä sinä haluaisit tehdä? Ai saako täällä istua nurmikolla? Katos vaan. Kuunnellaas kaikki kun luen ääneen mitä matkaopas kertoo tästä aukiosta.
En ollut kauhean suvaitsevaisella tuulella. Saamarin makaroonit.
Illalla oli jonkin sortin taidetapahtuma auditoriumissa, ensi viikolla olisi eräs konsertti, postiluukkuun ilmestyi kutsu Citén kuukausittaiseen ystävätapahtumaan ja lauantaina tulisi taas vieraita. Olin saanut jopa kutsun barbecue-juhliin eräältä Suomessa asuvalta ranskalaistuttavalta, sillä hän oli Pariisissa käymässä. Tunsin pientä ahdistusta runsaasta ohjelmatarjonnasta. Tietysti pitäisi olla kamalan iloinen, että tarjoutuu mahdollisuus jopa tutustua paikallisiin ja päästä luomaan kontakteja erilaisiin ihmisiin. Tämä tuttavani tuntee varmasti kiinnostavia tyyppejä. Kiittämättömyyttä tuntien jälleen kerran pysähdyin miettimään tätä erakkouttani, jota välillä en ymmärrä minä itsekään. Aika harvoin tunnen hinkua lähteä yhtään mihinkään. Puoliksi kuitenkin pakottauduin illan taidetapahtumaan, aita kun oli tehty niin matalaksi kuin se vain saattoi olla. Tilaisuus viereisessä talossa, kukaan ei ollut minua odottamassa, vapaa pääsy eikä ohjelman suhteen mitään odotuksia.
Kun ohjelman esittelijä astui tilaisuuden alkaessa lavalle, olivat valot yleisössä yhä päällä. Valot yleisössä ovat seikka, joka häiritsee minua paljonkin. Astuessani itse lavalle tulee minulle tunne kuin yleisö olisi vasta saapumassa sisään, mikäli valot loistavat katsomon puolella. Jännitän aina lavalle menoa. Jännitystä ei helpota ainakaan se, jos yleisön joukosta onnistuu välittömästi poimimaan selkeitä kasvonpiirteitä.
Istuessani taas itse yleisössä haluan nähdä estradilla taiteilijan valokiilassa. En istumaan itse akvaariossa, jossa mikään ei suojaa reaktioitani. Tuntuu toisaalta turvattomalta, toisaalta puolivalmiilta jököttää katsomossa, mikäli valaistus ei tue sitä, ketä tänne on tultu katsomaan.
Istuin myssy päässä ja kädet taskuissa ja mietin, lähteäkö tilaisuudesta pois ennen aikojaan, kunnes sali pimeni ja edessä aukeni valkokangas lyhytelokuvaa varten. Leffan jälkeen luki kiinalainen nainen (joka oli myös ohjannut lyhärin) englanniksi otteita kirjoistaan, joiden teksti soljui kyllä taidokkaalla ja tarkkanäköisellä otteella. Sitten sama jakso ranskankielellä. Haitari-pianisti soitteli taustalla kuvauksellisia äänimaisemia.
Tilaisuuden päätyttyä lähdin nopeasti ulos, sillä en halunnut jäädä kenenkään "sosiaalisiin kynsiin". Portailla kuulin takaani askelia ja joku läpsäisi minua olkapäälle. Läpsäisijä oli saksalainen varmaan viitisenkymmentä täyttänyt kuvataiteilija-nainen, johon olin tutustunut pari viikkoa sitten oman konserttini päätteeksi, kun hän vuolain sanoin tuli kehumaan ja kiittelemään. Sittemmin olin törmännyt häneen alaovella matkallani lenkille ja aiemmin viikolla taidenäyttelyn avajaisissa.
Nainen on mukava ja omalla tavallaan tyttömäisen suloinen. Mutta en oikein pidä häneen törmäämisestä, sillä hänellä riittää juttua vähän turhan paljon. Jutustelu ei ole sellaista, joka innostaisi minuakin niin valtavasti, että aika vain rientäisi merkityksettömänä. Enemmänkin koen hänen ripustautuvan minuun puhetulvallaan. Törmään noissa hetkissä ärsyttävään en_halua_loukata_niinpä_jumitan_kanssasi_maailmanloppuun_asti_koska_sinä_nyt_näytät_tarvitsevan_komppaajaa minääni. En meinaa kestää tuota muka epäitsekästä feikkiyttäni, jossa on kyse pelkästään toisen miellyttämisestä. Toissakerralla hän sai jo lähestulkoon keskeytettyä lenkkeilyni, kun halusi ensin seikkaperäisesti käydä läpi esitykseni ja kertoa sitten, kuinka hänen suvussaan on paljon taiteilijoita ja kuinka hän käy aina vain klassisissa konserteissa. Palautetta on mukava kuulla, mutta hieman jo kävi mielessä, että voisi sitten vaikka kirjoittaa sen kotisivuilleni, kun minulla oli nyt siinä muuta menoa. Hän antoi jopa pari kepeää neuvoa, jota voisin hänen mielestään tehdä paremmin. Siinä minä kuuntelin lenkkarit jalassa ja puristin avainta käsineen sisällä, kunnes sain viimein sanottua, että voisin tästä jatkaa matkaani. Oli kulunut 45 minuuttia ja olin ärsyyntynyt. Lenkille lähdössäni en ikinä oleta törmääväni kehenkään, enkä siis meikkaile tai ehostaudu millään tavalla. En näin ylipäänsä pitänyt ajatuksesta saada katsekontaktia kehenkään, ja jouduin kääntyilemään valon taakse, ettei huono ihoni näyttäisi aivan järkyttävältä.
Avajaisissa meinasi käydä samoin, tai kävikin, mutta jollakin pyhällä hengellä sain irrotettua nauliintumiseni hieman aikaisemmin, tölväisemällä "katson nyt nämä taulut".
Ja nyt tämä henkilö, johon kaikkein vähiten halusin törmätä, juoksi perääni, sillä hänellä olisi kysyttävää. "Halusimme kutsua XXXX:n kanssa (en muista tämän australialaisnaisen nimeä) illalliselle huomenna klo 19 Citén mielestämme kiinnostavimmat taiteilijat."
Vaikka ajatus oli tietenkin imarteleva, oli minusta vähän falskaavaa sanoa tuolla tavalla – etenkin kun minusta tuntui, ettei hän tuntenut talossa asuvista taiteilijoista kuin korkeintaan 10. Senkin puolesta koin jälleen epämieluisaa ripustautumista, kun olin ymmärtävinäni, ettei minun lisäkseni ollut kutsuttu kuin eräs korealainen nainen.
Naisparka sai jälleen minut kiinni hetkenä, jona olin epäsosiaalisimmillani. Sopersin takeltelevalla englannilla, väsyneenä ja aivan varmasti hieman tympääntyneen oloisena, että olen päättänyt viettää seuraavan viikon suht. yksinäni, ja joudun nyt valitettavasti kieltäytymään ystävällisestä kutsusta. Hän yritti vielä taivuttaa mieltäni, ja jälleen kerran huomasin, kuinka saamarin vaikeaa oli miettiä, mitä minä nyt itse haluan, eikä keskittyä siihen, tuottaako vastaukseni pettymystä.
Koko muu yleisö jäi lämpiöön juomaan viiniä, mutta tämä kuvataiteilija halusi lähteä kanssani pois samaa matkaa. Ulko-ovella hän oli lähdössä vasemmalle, kun minä taas asun oikealla. Olin kaiken kaikkiaan suunnitellut tekeväni vielä pienen iltakävelyn ennen palaamistani omaan ateljeeheni. Hän sanoi siihen, että "no, tulen sitten minäkin samaa matkaa". En oikein tajua, että mitä hän minusta haluaa. Aina välillä tulee vastaavanlaisia tyyppejä vastaan, ja mietin, ovatko he mahdollisesti lesboja, vai onko kyseessä vain joku kemiajuttu, joka muodostaa omituisen symbioosin, jolle he eivät oikein itsekään mahda mitään. Kun kadunkulmassa sitten sanoin tekeväni pienen kävelylenkin, pelkäsin jo tovin, että hän lähtee mukaan. Onneksi hänellä ei ollut mukana takkia, ja hän kääntyi kotiaan kohti. Ounastelen kyllä, että hän joutui palaamaan takaisin päärakennukseen ja kääntymään sinne vasemmalle. Kerroin kyllä rautaportista, mutta en jaksanut väittää vastaan, kun hän oli niin varma, että halusi tulla kanssani samaa matkaa.
Lähdin kiertämään Ile de la Citéetä ja olin mielessäni vihainen. En välillä tajua, miten voin näin itsenäisenä ihmisenä toimia joissakin asioissa niin tyystin epäitsenäisesti, aivan kuin olisin joku tuulessa huojuva heinä. Olin aivan vasta purkanut ystävälleni mieltä juuri vastaavanlaisista tilanteista, joissa olen itse henkisesti tyhjä enkä haluaisi kuin olla rauhassa vailla mitään erityistä huomiota. Mutta kuinka jotakin typerää kilttiyttäni sitten nauliinnun kuuntelemaan ihmisten huolia ja ongelmia, ihan vain siksi, kun koen, että tuo ihminen haluaa minulta jotakin.
Monetkin fiksut ajattelijat ovat sanoneen tuon olevan kaikkein vaarallisimpia itsekkyyden muotoja. Samalla tietenkin tulee mieleen, että mitä minä oikein itsestäni luulen? Että olisin näille ihmisille jotenkin elintärkeä?
Näin asfaltilla sapluunagraffitin (niillä on muistaakseni oma nimikin, mutten muista termiä) ja yksinkertaisuudessaan se pysäytty mielentilani. Otin siitä kännykkäkuvan ja rauhoituin. Minulla on tottavie opettelemista tämän ilmiön kanssa, mutten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.
Hyvä aloitus on vihreä iltatee, tällä kertaa kiinalainen.
torstaina, maaliskuuta 19, 2009
Kieltä ja sanoja
Odottelen saapuvaksi vierastani, tällä kertaa Suomesta. Ranskassa on lakkopäivä, ja hiukan jännityksellä odotan, miten saapuminen maahan onnistuu. Toinen asia on sitten, millä lentokentältä pääsee tänne keskustaan. Kimppatakseja voi saada hyvällä onnella, mutta niitäkin on kuulemma harvassa.
Päivät kuluvat aika arkisesti. Tänään kävin lyhyellä lenkillä ja viipelsin sitten tukka märkänä St. Germainille, kun Miia viestitteli konferenssin jo loppuneen. Istuimme parisen tuntia kahvilla ja sivusta paistava aurinko kuumotti niin, että vasemmassa poskessa tuntuu vieläkin. Suomen puhuminen on rentouttavaa, vaikka typerällä tavalla välillä tuleekin mieleen "ranskottuneita" (tai edelleen "italioittuneita") sanoja.
Samaa huomasin eilen, kun kävin jälleen eräässä taidenäyttelyn avajaisissa. Näyttelytila on siis Citéssä, ja kutsut tulevat automaattisesti meille stipendiaateille. Muutamia hahmoja alkaa jo muodostua omaan tuttavapiiriin, ja heidän kanssaan sitten tuli vaihdettua sanasia. Paikalla oli myös Kohon perhe, johon on ollut erittäin mukava täällä tutustua. Heidän 9-vuotias poikansa on aika ässä tyyppi, ja molemmat vanhemmat ystävällisiä ja mutkattomia. En tiedä onko siinä perää, mutta aivan kuin olisimme kaikki jotenkin rentoutuneita, kun voimme kommunikoida omalla äidinkielellämme. Sanoja vain tunkee suusta, vaikka useimmiten en todellakaan tunne olevani mitenkään ahkera jutustelija ihmisten kanssa.
Sosiaalisuus täällä muutoin on sellainen, joka edelleen on kohdallani hieman vastahakoista (lukuunottamatta Kohoja ja Miiaa). En ole mitenkään hirveän innoissani tapaamaan uusia ulkkariystäviä, vaikka toki uudet tuttavuudet saattavat aina olla kannattava riski. Tarkoitan kuitenkin, että oikein mielelläni puuhastelen asioita yksikseni, kuin otan kontaktia ja esittäydyn uusille ihmisille. Tutustuminen vaatii niin paljon energiaa, että ehkä välttelen sitä sen vuoksi.
Eilen kävellessäni mietin asioita, jotka on helpompi sanoa ranskaksi kuin italiaksi (siitäkin huolimatta, että italiaa puhun luonnollisesti paljon sujuvammin). Sanonnat nyt ovat aina asia erikseen. Linnikö se sanoi, että "fare una spaghettata" on yksi lauseista, jotka on niin helppo sanoa italiaksi, mutta suomennapa tuo, niin heti käy monimutkaiseksi.
Mutta sitten on vaikkapa tämä pitää-verbi, joka siis italiaksi tarkoittaa enemmänkin miellyttää. Kuinka kommervenkkistä on aina miettiä, kuka miellyttää nyt ketä, ja miten se verbi milloinkin taipuu. Mi piaciono i gatti, kissat miellyttävät minua. Kun taas ranskaksi j'aime les chats sujuu niinkuin nyt meikäläisittäin on verbiä totuttu käyttääkin.
Aamulla taas juostessani tuli mieleen sellainen kielellinen juttu, kuin suomen sana kuusi. Kuusi kuusta tarkoittaa kuusi kuusipuuta. Kuusi kuutta onkin sitten kuusi kuutosta. Muistaakseni Ilona bloggaili näistä taannoin enemmänkin.
Tänään sain viestin kahdesta konserttisali-keikasta syksylle. Sitten tuli yllättävä viesti Togosta, josta saan vieraita pääsiäisenä. Melko huippua!
Sitä minä vain, että missähän vaiheessa minä sitten alan niitä töitä tehdä – ajatus, jota yritän parhaani mukaan välttää. Kuten hyvin tiedän, jo tämän päivän keskustelut Les Fleurs kahvilassa sinkoilivat tuntemuksia, jotka sitten pulpahtavat, kun aika on kypsä. Tai yksi kaunis päivä fiilistelyt jazz-radiota kuunnellessa tarttuvat säveliksi. Onneksi on paljon tyhjiä päiviä, joutilasta aikaa ja tekemättömyyttä. Sellainen on omalle luomistyölleni ollut aina kaikkein tärkein instrumentti.
Päivät kuluvat aika arkisesti. Tänään kävin lyhyellä lenkillä ja viipelsin sitten tukka märkänä St. Germainille, kun Miia viestitteli konferenssin jo loppuneen. Istuimme parisen tuntia kahvilla ja sivusta paistava aurinko kuumotti niin, että vasemmassa poskessa tuntuu vieläkin. Suomen puhuminen on rentouttavaa, vaikka typerällä tavalla välillä tuleekin mieleen "ranskottuneita" (tai edelleen "italioittuneita") sanoja.
Samaa huomasin eilen, kun kävin jälleen eräässä taidenäyttelyn avajaisissa. Näyttelytila on siis Citéssä, ja kutsut tulevat automaattisesti meille stipendiaateille. Muutamia hahmoja alkaa jo muodostua omaan tuttavapiiriin, ja heidän kanssaan sitten tuli vaihdettua sanasia. Paikalla oli myös Kohon perhe, johon on ollut erittäin mukava täällä tutustua. Heidän 9-vuotias poikansa on aika ässä tyyppi, ja molemmat vanhemmat ystävällisiä ja mutkattomia. En tiedä onko siinä perää, mutta aivan kuin olisimme kaikki jotenkin rentoutuneita, kun voimme kommunikoida omalla äidinkielellämme. Sanoja vain tunkee suusta, vaikka useimmiten en todellakaan tunne olevani mitenkään ahkera jutustelija ihmisten kanssa.
Sosiaalisuus täällä muutoin on sellainen, joka edelleen on kohdallani hieman vastahakoista (lukuunottamatta Kohoja ja Miiaa). En ole mitenkään hirveän innoissani tapaamaan uusia ulkkariystäviä, vaikka toki uudet tuttavuudet saattavat aina olla kannattava riski. Tarkoitan kuitenkin, että oikein mielelläni puuhastelen asioita yksikseni, kuin otan kontaktia ja esittäydyn uusille ihmisille. Tutustuminen vaatii niin paljon energiaa, että ehkä välttelen sitä sen vuoksi.
Eilen kävellessäni mietin asioita, jotka on helpompi sanoa ranskaksi kuin italiaksi (siitäkin huolimatta, että italiaa puhun luonnollisesti paljon sujuvammin). Sanonnat nyt ovat aina asia erikseen. Linnikö se sanoi, että "fare una spaghettata" on yksi lauseista, jotka on niin helppo sanoa italiaksi, mutta suomennapa tuo, niin heti käy monimutkaiseksi.
Mutta sitten on vaikkapa tämä pitää-verbi, joka siis italiaksi tarkoittaa enemmänkin miellyttää. Kuinka kommervenkkistä on aina miettiä, kuka miellyttää nyt ketä, ja miten se verbi milloinkin taipuu. Mi piaciono i gatti, kissat miellyttävät minua. Kun taas ranskaksi j'aime les chats sujuu niinkuin nyt meikäläisittäin on verbiä totuttu käyttääkin.
Aamulla taas juostessani tuli mieleen sellainen kielellinen juttu, kuin suomen sana kuusi. Kuusi kuusta tarkoittaa kuusi kuusipuuta. Kuusi kuutta onkin sitten kuusi kuutosta. Muistaakseni Ilona bloggaili näistä taannoin enemmänkin.
Tänään sain viestin kahdesta konserttisali-keikasta syksylle. Sitten tuli yllättävä viesti Togosta, josta saan vieraita pääsiäisenä. Melko huippua!
Sitä minä vain, että missähän vaiheessa minä sitten alan niitä töitä tehdä – ajatus, jota yritän parhaani mukaan välttää. Kuten hyvin tiedän, jo tämän päivän keskustelut Les Fleurs kahvilassa sinkoilivat tuntemuksia, jotka sitten pulpahtavat, kun aika on kypsä. Tai yksi kaunis päivä fiilistelyt jazz-radiota kuunnellessa tarttuvat säveliksi. Onneksi on paljon tyhjiä päiviä, joutilasta aikaa ja tekemättömyyttä. Sellainen on omalle luomistyölleni ollut aina kaikkein tärkein instrumentti.
tiistaina, maaliskuuta 17, 2009
Pannujen kalsketta
Kun seurailee meilejä näin harvoin ja vastailee sitäkin harvemmin, kasaantuu postia ihan hirveästi. En tajunnut aikaisemmin, kuinka valtava määrä meilejä boxiini joka päivä kilahtaa.
Lavennettu viikonloppu sujui italialaisen ystäväni seurassa. Tapoihimme on kuulunut nähdä aina jossakin maailman kolkassa ja tehdä niiden välissä kukin tahollaan musiikkia. Voisi sanoa, että olemme olleet toisillemme vahvoja musiikillisia vaikuttajia, mikä on tietysti arvokas osa ystävyyttämme. Infatti: heti alkajaisiksi sainkin läpikotaisen analyysin uusimmasta levystäni. Kansiolliset musiikkia (niinpä, nykyään ei levyistä enää puhuta) vaihtoivat kuulijaa ja niin edelleen.
Sain ihania tuliaisia: ensinnäkin tiivisterenkaan täällä olevaan kuuden tazzan espressopannuun. Kuten aikaisemmin kirjoitinkin, ei tiivistettä löytynyt Pariisista. Palaneen käry lähti ja kahvi maistui heti paremmalta, kun tiivisteosat oli vaihdettu. Sain myös paketillisen espressoa sekä kolmen tazzan espressopannun; Bialettin, jonka malli on perinteisestä mutteripannusta hieman uudelleenmuotoiltu. Kahvin ystävänä olin tästä hyvin iloissani.
Edelleen ihmettelin sitä italialaisten taivastelua siitä, kuinka "valtavan annoksen" kahvia juon keittäessäni aamuisin itselleni kolmen tazzan pannun. Minua kyllä naurattaa suuresti, kun he ovat niin tavattoman huolissaan. Sellaisella annoksella tärisen kuulemma koko päivän. Aivan turhaan yritän selittää, että suomalaiset ovat kahvinjuojien HC-kansaa.
Viikonlopun päivät kuluivat intensiivisestä kiertelystä paikasta toiseen. Eilen alkoi paistaa aurinko oikein toden teolla. Kevät tuli että pamahti. Huopatakki tuntuu jo liian kuumalta, ja iho kipristelee auringonsäteistä. Seinen reunustat täyttyivät kasvonsa aurinkoa kohti hapuilevista ihmisistä. Sen sijaan pilvisenä lauantaina kiersimme modernin taiteen museossa ja Musée d'Orsayssa. Räpsimme kuvia ihanasta Eiffel-tornista, kuljimme Champs-Élysées'n päästä päähän, näimme Louvren pyramidit – no, kyllä jokainen Pariisissa käynyt ne tietää. Mutta ovat ne hienoja, siitä huolimatta, Eiffel-torni erityisesti.
Tänään aamulla jakaannuimme muutamaksi tunniksi omille teillemme. Minä painuin oitis lenkkeilemään. Selkä on nyt todellakin vinksahtanut kaikesta tästä kävelemisestä, ja yritän epätoivoisesti venytellä sitä joka suuntaan. Citén saaren vasemmalla rannalla auringon paisteessa venytellessäni huomasin viereisellä penkillä istuskelevan toooodella hyvännäköisen miehen. Kovasti se selkäkin rupesi siinä vetristymään. Tälläiset hienot yksityiskohdat tuovat tietysti ilon mieleen. Juoksuaskel kotiin ja suihkuun tuntui erityisesti keveältä.
Olimme sopineet tapaavamme Notre Damen edessä kello yksi. Tuntui mahtavalta lähteä käpsyttelemään sovittuun paikkaan kello 12:52. Enkä myöhästynyt yhtään: näin ytimessä tämä ateljée sijaitsee. Kiertelimme loppupäivän viidennessä kaupunginosassa, söimme päivällisen libanonilaisessa ja löysimme itsemme toinen toistaan ihastuttavammilta pikkukaduilta.
Mieli on kielistä ihan sekaisin. Juuri kun sai korvaan hieman ranskaa, piti alkaa puhua italiaa. Tätä kirjoittaessakin pulpahtelee tuon tuostakin italiankielisiä ilmaisuja tai sanoja, joita "suomentelen" parhaani mukaan (scoprimme [scoprire=löytää, paljastaa] itsemme toinen toistaan ihastuttavammilta pikkukad... ).
Kun Alberto illansuussa lähti, laitoin oitis radion päälle ja aloin pestä korviani ranskankielellä. Vaikka tapaaminen oli tietenkin ihana, olen erakkoluontoni mukaisesti väsynyt. Olen koko illan rakennellut arkeani uudelleen, siivoskellut ja nauttinut yksinäisyydestä. Juonut senchaa ja katsellut kaunista teepannua. Aamulla herään ja keitän kahvit uudella Bialettilla. Tämä on yhtä pannujen kalsketta.
Lavennettu viikonloppu sujui italialaisen ystäväni seurassa. Tapoihimme on kuulunut nähdä aina jossakin maailman kolkassa ja tehdä niiden välissä kukin tahollaan musiikkia. Voisi sanoa, että olemme olleet toisillemme vahvoja musiikillisia vaikuttajia, mikä on tietysti arvokas osa ystävyyttämme. Infatti: heti alkajaisiksi sainkin läpikotaisen analyysin uusimmasta levystäni. Kansiolliset musiikkia (niinpä, nykyään ei levyistä enää puhuta) vaihtoivat kuulijaa ja niin edelleen.
Sain ihania tuliaisia: ensinnäkin tiivisterenkaan täällä olevaan kuuden tazzan espressopannuun. Kuten aikaisemmin kirjoitinkin, ei tiivistettä löytynyt Pariisista. Palaneen käry lähti ja kahvi maistui heti paremmalta, kun tiivisteosat oli vaihdettu. Sain myös paketillisen espressoa sekä kolmen tazzan espressopannun; Bialettin, jonka malli on perinteisestä mutteripannusta hieman uudelleenmuotoiltu. Kahvin ystävänä olin tästä hyvin iloissani.
Edelleen ihmettelin sitä italialaisten taivastelua siitä, kuinka "valtavan annoksen" kahvia juon keittäessäni aamuisin itselleni kolmen tazzan pannun. Minua kyllä naurattaa suuresti, kun he ovat niin tavattoman huolissaan. Sellaisella annoksella tärisen kuulemma koko päivän. Aivan turhaan yritän selittää, että suomalaiset ovat kahvinjuojien HC-kansaa.
Viikonlopun päivät kuluivat intensiivisestä kiertelystä paikasta toiseen. Eilen alkoi paistaa aurinko oikein toden teolla. Kevät tuli että pamahti. Huopatakki tuntuu jo liian kuumalta, ja iho kipristelee auringonsäteistä. Seinen reunustat täyttyivät kasvonsa aurinkoa kohti hapuilevista ihmisistä. Sen sijaan pilvisenä lauantaina kiersimme modernin taiteen museossa ja Musée d'Orsayssa. Räpsimme kuvia ihanasta Eiffel-tornista, kuljimme Champs-Élysées'n päästä päähän, näimme Louvren pyramidit – no, kyllä jokainen Pariisissa käynyt ne tietää. Mutta ovat ne hienoja, siitä huolimatta, Eiffel-torni erityisesti.
Tänään aamulla jakaannuimme muutamaksi tunniksi omille teillemme. Minä painuin oitis lenkkeilemään. Selkä on nyt todellakin vinksahtanut kaikesta tästä kävelemisestä, ja yritän epätoivoisesti venytellä sitä joka suuntaan. Citén saaren vasemmalla rannalla auringon paisteessa venytellessäni huomasin viereisellä penkillä istuskelevan toooodella hyvännäköisen miehen. Kovasti se selkäkin rupesi siinä vetristymään. Tälläiset hienot yksityiskohdat tuovat tietysti ilon mieleen. Juoksuaskel kotiin ja suihkuun tuntui erityisesti keveältä.
Olimme sopineet tapaavamme Notre Damen edessä kello yksi. Tuntui mahtavalta lähteä käpsyttelemään sovittuun paikkaan kello 12:52. Enkä myöhästynyt yhtään: näin ytimessä tämä ateljée sijaitsee. Kiertelimme loppupäivän viidennessä kaupunginosassa, söimme päivällisen libanonilaisessa ja löysimme itsemme toinen toistaan ihastuttavammilta pikkukaduilta.
Mieli on kielistä ihan sekaisin. Juuri kun sai korvaan hieman ranskaa, piti alkaa puhua italiaa. Tätä kirjoittaessakin pulpahtelee tuon tuostakin italiankielisiä ilmaisuja tai sanoja, joita "suomentelen" parhaani mukaan (scoprimme [scoprire=löytää, paljastaa] itsemme toinen toistaan ihastuttavammilta pikkukad... ).
Kun Alberto illansuussa lähti, laitoin oitis radion päälle ja aloin pestä korviani ranskankielellä. Vaikka tapaaminen oli tietenkin ihana, olen erakkoluontoni mukaisesti väsynyt. Olen koko illan rakennellut arkeani uudelleen, siivoskellut ja nauttinut yksinäisyydestä. Juonut senchaa ja katsellut kaunista teepannua. Aamulla herään ja keitän kahvit uudella Bialettilla. Tämä on yhtä pannujen kalsketta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
