Konsertissa kuultiin ranskalais-espanjalaisen perkussionisti-performanssitaiteilijan kiinnostava mutta ylipitkä konsertti, sekä toisella puoliajalla perus-klassinen laulukonsertti, jossa Debussyn lisäksi kuultiin myös japanilaisia säveltäjiä, Yoshinao Nakadaa ja Kosaku Yamadaa. Laulaja ja pianisti olivat molemmat japanilaisia.
Opettaja Leena tuli paikalle bretagnelaisen ystävättärensä kanssa, niinpä konsertin jälkeinen juttelu kulki ranskaksi. Aikamoinen kielikurssi. Menimme vielä lasilliselle Etoile Manquanteen Rue Vieille du Templelle (4°). Onneksi sain olla pitkälti kuunteluoppilaana, kun Miia, Leena ja Marie-Hélène jutustelivat niin suvereenisti. Ilta oli tosi mukava. Kivaa oli myös jälleen todeta, kuinka eloisa kaupunki Pariisi on tavallisena tiisti-iltanakin. Etenkin tässä Marais'ssa, jossa itsekin asun, on paljon viinibaareja ja kahviloita, joissa ihmiset viihtyvät niin sisällä kuin ulkonakin istuen. Tiedättehän, tuolit paritettuina katuun päin ja energiatuhlarilamput lämmittämässä viileää iltaa. Palasin kotiin puolen yön jälkeen.
Seuraavana aamuna heräsin puhelinsoittoon: Linni Togosta oli tullut käymään. Sovimme tunnin päähän treffit Notre-Damelle. Edellisen päivän lämmöstä ei ollut tietoakaan. Satoi, ja oli kenties kylmin päivä koko täällä oloni aikana. Meidät oli tutustuttanut yhteinen ystävä, joka tiesi molempien olleen Beninissä. Molemmilla oli myös oma Italia-menneisyytemme. Niinpä Linni kertoikin sopineensa treffit Togossa tapaamansa roomalaisystävän Maria Rosarian kanssa tunnin kuluttua yhdeksännessä arrondismentissa (Pariisissa kaupunginosat on numeroitu vastapäivään kulkevana spiraalikuviona). Lähdimme siis tuiskussa tarpomaan kohti Chaussée d'Antin Le Fayettea.
Maria Rosaria pyysi meitä makutuomariksi takkiostoksille. Sellaiseenhan me olimme erinomaisia apureita. Valitsimme kullatusta ja hopeoidusta takista kultaisen. Liike möi menneen sesongin vaatteita pilkkahintaan. Vastaavia stock marketteja muistan Italiastakin useita.
Linnin ystävä Annukka työskenteli vasta-avatussa Roberto Cavallin liikkeessä, jossa oli kuulemma avajaistyyppinen vastaanotto. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, olisin kenties aamulla valinnut pukeutumiseni hieman eri tavalla. Mutta turhia murehtimatta pemahdimme triolla luksusliikkeeseen, joka viiimeistäkin silausta myöden oli harkittu taideteos. Meidät vietiin hissillä toiseen kerrokseen, jossa Annukka oli töissä. Itse hissi oli kuin discon pienoismalli. Hississä oli valkoisella minkillä päällystetty sohva, jossa istuen saattoi seurata monitorista muotinäytöstä. Seinät olivat osittain peiliä, osittain lasia. Kerrosten seinäpintojen hahmottaminen hämärtyi entisestään, kun valaisimet olivat osittain lasiseinien takana.
Hissin auettua oli edessä lastenvaate-mallisto, ja sen sivussa nurkkaus eläin-mallistolle. Esillä oli kymmeniä mäyräkoira-karvaleluja, joiden kuonot olivat kristallein koristeltu. Koirilla oli yllään erilaisia viittoja, joissakin turkissomisteita, joissakin kristalleja ja jalokiviä. Annukka kysyi, halusimmeko kahvia. Hän soitti jotakuta tuomaan kullatulla tarjottimella kolme Cavallin suunnittelemaa espresso-kuppia ja juomalasia. Myös serviettejä koristi Roberto Cavallin logo. Kahvit tarjoiltiin lasivitriinin päällä, joka sisälsi ainoastaan Pariisin myymälässä myytäviä exclusive-tuotteita. Meille esiteltiin pantterikuvioiset käsiraudat sekä silmät peittävä naamio. Esillä oli kahdentyyppistä vibraattoria, musta käärmeen mallinen sekä kullattu la cigaretta siistissä, kultapedillisessä, rasiassa. Hinta 400 euroa.
Saimme henkilökohtaisen malliston esittelyn italiaksi (Maria Rosarialla riitti ihmetystä, kun näitä italiaa puhuvia ystäviä putkahteli joka puolelta). Saimme nähdä show roomin, jossa valtavankokoisen valkoisen maton päällä oli jälleen valkoisella minkillä päällystetty sohva, jolle kuitenkaan kukaan meistä ei jälleen uskaltanut istua. Laskeskelin tietenkin, montako eläinyksilöä tuohon luksukseen oli surmattu. Esillä oli neljä mallinukkea, joiden päälle oli puettu satumaisen kauniit näytekappale-iltapuvut. Yksittäisen puvun arvo liikkui muutaman kymmenentuhannen euron paikkeilla.
Laskeuduimme alakertaan, jossa siis oli alkamassa champagne tarjoilu. Sain tutustua myös macaron-marsipaanikakkuihin, jotka ovat pariisilaisia pieniä leivoksia. Ihmetyksissämme katselimme sinne ja tuonne, hypistelimme vaatteita ja etsimme suosikkeja. Linni tykkäsi sifonkisista housuista. Myös Cavallilla, kuten jokaikisessä Pariisin liikkeessä, kenkämuoti seurasi roomalaisten gladiaattorien tai orjien tyyliä. Muistelen, että pientä esimakua tästä olisi näkynyt Suomessakin viime kesänä.
Saimme mukaamme painavat kassit täynnä katalogeja ja A3-kokoisen kirjan, jossa oli kertomus kuvitteellisen Michael Robertsin Vale tudo -matkasta. Eli miesten vaatemalliston, näyttävästi kuvitettuna. Olkapäät 10 cm alempana jatkoimme matkaamme koleassa säässä aukiolle, jossa näimme Nadjan, marokkolaisen ystävättären, joka hänkin puhui mitä suvereeneinta italiaa. Sekä Nadja, Annukka että Maria Rosaria olivat kaikki minulle ennestään tuntemattomia henkilöitä, ja jokainen mitä ihastuttavimpia tuttavuuksia.
Kokoonpano vaihteli iltaa kohden. Kävimme syömässä Ave Maria -nimisessä hassunkurisessa ravintolassa, jonne osasimme suunnistaa suosituksen saattelemana. Sen tarkka osoite on 1 Rue Jacquard (11°), jos joku haluaa ottaa suosituksesta vaarin. Paikka oli täpöten täynnä, ja pöytää piti odottaa tovi ulkona. Ilta päättyi kotikulmilleni La Perlaan, jossa pistimme poskeemme viimeiset Cavallin macaronet suoraan laatikosta, punaviini kyytipoikana.
Tänään kiirastorstaina aurinko yllätti lämmöllään ja läsnäolollaan. Kiertelin katselemassa takkeja, joissa olen ihastunut erityisesti Urbanian ja Save the Queen!'n mallistoihin. Hinnat vähän hirvittävät. Toisaalta alan pikkuhiljaa oppia siihen, että satsaamalla kerralla hyvään laatuun ja suunnitteluun kestää ostos monta vuotta. Oma tyylini ei ole enää aikoihin muuttunut niin, etteikö malli pysyisi vuosia silmääni miellyttävänä.
Sitten kotimatkalla löysin suojatieltä rannekellon. Kysyin edessäni kävelevältä pariskunnalta, oliko kello mahdollisesti heidän. Kun ei ollut, eikä lähistöllä näkynyt ketään kelloa haeskelevaa, en tiennyt muuta kuin ottaa sen mukaani. Oli ihme, ettei se ollut suojatiellä jo liiskautunut auton yliajamaksi. Kotona tarkastelin kelloa tarkemmin. Se ei ollut erityisen mieleeni. Tai siis pidän itse enemmän hopeasta kuin kullasta. Mutta kellon merkki on YSL. Niinpä veikkaisin, että se on arvoltaan keskihintaista korkeampi. Siinä ei lue kaiverruksia, eikä se näytä uutuuttaan kiiltävältä. Mitähän ihmettä minä kellolla nyt teen? Lähteäkö haeskelemaan paikallista löytötavara-asemaa vai säästää oma aikani moiselta. Kellohan nyt on vain kello. Niitä saa kaupasta, ja ehkä YSL:n kellon ostaneella on rahaa ostaa toinen samanmoinen. Toisaalta, kun itse kadotin piponi helmikuussa kauppaan ja sain sen takaisin löytölaarista muutaman päivän kuluttua, olin niin iloinen, että kiittelin myyjää lähes kyynelet silmissä.
Nyt ajatukseni ovat kuitenkin pääsiäisen passiossa. Kello on vaihtunut pitkäperjantain puolelle. Käyn mielessäni läpi kahdentuhannen vuoden takaisia tapahtumia, jotka jättivät syvät jälkensä nykyiseen kuulttuuriimme. Pääsiäinen on minulle aina ollut erityistä aikaa. Tänäkin vuonna se luo voimakkaan tunnelman kuluviin päiviin.
Rauhallista pääsiäistä kaikille.
Kuva Notre Damen pääsiäismessusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti