Istahdin aurinkoon Places des Vosgesilla, kirjoittelin muistiinpanoja ja kulutin tietokoneen akkua takkuilevan wi-fin kanssa. Sadattelin italialaisturisteja, jotka kulkevat aina ryhmässä ja puhuvat siksi, että heillä on suu. Että mennäänkö me nyt metrolla vai pitäisikö ottaa bussi? Tai kyllähän sinne kävelisikin. Vai haluatteko te siis mennä Notre Damelle? Minä ainakin haluan mennä kauppoihin. Eikun nyt tehdään niin että jakaannutaan ja te otatte metron, sinä lähdet kaupoille. Ai menetkö sinä kaupoille? Minä voisin kyllä lähteä mukaan. Mamma, mitä sinä haluaisit tehdä? Ai saako täällä istua nurmikolla? Katos vaan. Kuunnellaas kaikki kun luen ääneen mitä matkaopas kertoo tästä aukiosta.
En ollut kauhean suvaitsevaisella tuulella. Saamarin makaroonit.
Illalla oli jonkin sortin taidetapahtuma auditoriumissa, ensi viikolla olisi eräs konsertti, postiluukkuun ilmestyi kutsu Citén kuukausittaiseen ystävätapahtumaan ja lauantaina tulisi taas vieraita. Olin saanut jopa kutsun barbecue-juhliin eräältä Suomessa asuvalta ranskalaistuttavalta, sillä hän oli Pariisissa käymässä. Tunsin pientä ahdistusta runsaasta ohjelmatarjonnasta. Tietysti pitäisi olla kamalan iloinen, että tarjoutuu mahdollisuus jopa tutustua paikallisiin ja päästä luomaan kontakteja erilaisiin ihmisiin. Tämä tuttavani tuntee varmasti kiinnostavia tyyppejä. Kiittämättömyyttä tuntien jälleen kerran pysähdyin miettimään tätä erakkouttani, jota välillä en ymmärrä minä itsekään. Aika harvoin tunnen hinkua lähteä yhtään mihinkään. Puoliksi kuitenkin pakottauduin illan taidetapahtumaan, aita kun oli tehty niin matalaksi kuin se vain saattoi olla. Tilaisuus viereisessä talossa, kukaan ei ollut minua odottamassa, vapaa pääsy eikä ohjelman suhteen mitään odotuksia.
Kun ohjelman esittelijä astui tilaisuuden alkaessa lavalle, olivat valot yleisössä yhä päällä. Valot yleisössä ovat seikka, joka häiritsee minua paljonkin. Astuessani itse lavalle tulee minulle tunne kuin yleisö olisi vasta saapumassa sisään, mikäli valot loistavat katsomon puolella. Jännitän aina lavalle menoa. Jännitystä ei helpota ainakaan se, jos yleisön joukosta onnistuu välittömästi poimimaan selkeitä kasvonpiirteitä.
Istuessani taas itse yleisössä haluan nähdä estradilla taiteilijan valokiilassa. En istumaan itse akvaariossa, jossa mikään ei suojaa reaktioitani. Tuntuu toisaalta turvattomalta, toisaalta puolivalmiilta jököttää katsomossa, mikäli valaistus ei tue sitä, ketä tänne on tultu katsomaan.
Istuin myssy päässä ja kädet taskuissa ja mietin, lähteäkö tilaisuudesta pois ennen aikojaan, kunnes sali pimeni ja edessä aukeni valkokangas lyhytelokuvaa varten. Leffan jälkeen luki kiinalainen nainen (joka oli myös ohjannut lyhärin) englanniksi otteita kirjoistaan, joiden teksti soljui kyllä taidokkaalla ja tarkkanäköisellä otteella. Sitten sama jakso ranskankielellä. Haitari-pianisti soitteli taustalla kuvauksellisia äänimaisemia.
Tilaisuuden päätyttyä lähdin nopeasti ulos, sillä en halunnut jäädä kenenkään "sosiaalisiin kynsiin". Portailla kuulin takaani askelia ja joku läpsäisi minua olkapäälle. Läpsäisijä oli saksalainen varmaan viitisenkymmentä täyttänyt kuvataiteilija-nainen, johon olin tutustunut pari viikkoa sitten oman konserttini päätteeksi, kun hän vuolain sanoin tuli kehumaan ja kiittelemään. Sittemmin olin törmännyt häneen alaovella matkallani lenkille ja aiemmin viikolla taidenäyttelyn avajaisissa.
Nainen on mukava ja omalla tavallaan tyttömäisen suloinen. Mutta en oikein pidä häneen törmäämisestä, sillä hänellä riittää juttua vähän turhan paljon. Jutustelu ei ole sellaista, joka innostaisi minuakin niin valtavasti, että aika vain rientäisi merkityksettömänä. Enemmänkin koen hänen ripustautuvan minuun puhetulvallaan. Törmään noissa hetkissä ärsyttävään en_halua_loukata_niinpä_jumitan_kanssasi_maailmanloppuun_asti_koska_sinä_nyt_näytät_tarvitsevan_komppaajaa minääni. En meinaa kestää tuota muka epäitsekästä feikkiyttäni, jossa on kyse pelkästään toisen miellyttämisestä. Toissakerralla hän sai jo lähestulkoon keskeytettyä lenkkeilyni, kun halusi ensin seikkaperäisesti käydä läpi esitykseni ja kertoa sitten, kuinka hänen suvussaan on paljon taiteilijoita ja kuinka hän käy aina vain klassisissa konserteissa. Palautetta on mukava kuulla, mutta hieman jo kävi mielessä, että voisi sitten vaikka kirjoittaa sen kotisivuilleni, kun minulla oli nyt siinä muuta menoa. Hän antoi jopa pari kepeää neuvoa, jota voisin hänen mielestään tehdä paremmin. Siinä minä kuuntelin lenkkarit jalassa ja puristin avainta käsineen sisällä, kunnes sain viimein sanottua, että voisin tästä jatkaa matkaani. Oli kulunut 45 minuuttia ja olin ärsyyntynyt. Lenkille lähdössäni en ikinä oleta törmääväni kehenkään, enkä siis meikkaile tai ehostaudu millään tavalla. En näin ylipäänsä pitänyt ajatuksesta saada katsekontaktia kehenkään, ja jouduin kääntyilemään valon taakse, ettei huono ihoni näyttäisi aivan järkyttävältä.
Avajaisissa meinasi käydä samoin, tai kävikin, mutta jollakin pyhällä hengellä sain irrotettua nauliintumiseni hieman aikaisemmin, tölväisemällä "katson nyt nämä taulut".
Ja nyt tämä henkilö, johon kaikkein vähiten halusin törmätä, juoksi perääni, sillä hänellä olisi kysyttävää. "Halusimme kutsua XXXX:n kanssa (en muista tämän australialaisnaisen nimeä) illalliselle huomenna klo 19 Citén mielestämme kiinnostavimmat taiteilijat."
Vaikka ajatus oli tietenkin imarteleva, oli minusta vähän falskaavaa sanoa tuolla tavalla – etenkin kun minusta tuntui, ettei hän tuntenut talossa asuvista taiteilijoista kuin korkeintaan 10. Senkin puolesta koin jälleen epämieluisaa ripustautumista, kun olin ymmärtävinäni, ettei minun lisäkseni ollut kutsuttu kuin eräs korealainen nainen.
Naisparka sai jälleen minut kiinni hetkenä, jona olin epäsosiaalisimmillani. Sopersin takeltelevalla englannilla, väsyneenä ja aivan varmasti hieman tympääntyneen oloisena, että olen päättänyt viettää seuraavan viikon suht. yksinäni, ja joudun nyt valitettavasti kieltäytymään ystävällisestä kutsusta. Hän yritti vielä taivuttaa mieltäni, ja jälleen kerran huomasin, kuinka saamarin vaikeaa oli miettiä, mitä minä nyt itse haluan, eikä keskittyä siihen, tuottaako vastaukseni pettymystä.
Koko muu yleisö jäi lämpiöön juomaan viiniä, mutta tämä kuvataiteilija halusi lähteä kanssani pois samaa matkaa. Ulko-ovella hän oli lähdössä vasemmalle, kun minä taas asun oikealla. Olin kaiken kaikkiaan suunnitellut tekeväni vielä pienen iltakävelyn ennen palaamistani omaan ateljeeheni. Hän sanoi siihen, että "no, tulen sitten minäkin samaa matkaa". En oikein tajua, että mitä hän minusta haluaa. Aina välillä tulee vastaavanlaisia tyyppejä vastaan, ja mietin, ovatko he mahdollisesti lesboja, vai onko kyseessä vain joku kemiajuttu, joka muodostaa omituisen symbioosin, jolle he eivät oikein itsekään mahda mitään. Kun kadunkulmassa sitten sanoin tekeväni pienen kävelylenkin, pelkäsin jo tovin, että hän lähtee mukaan. Onneksi hänellä ei ollut mukana takkia, ja hän kääntyi kotiaan kohti. Ounastelen kyllä, että hän joutui palaamaan takaisin päärakennukseen ja kääntymään sinne vasemmalle. Kerroin kyllä rautaportista, mutta en jaksanut väittää vastaan, kun hän oli niin varma, että halusi tulla kanssani samaa matkaa.
Lähdin kiertämään Ile de la Citéetä ja olin mielessäni vihainen. En välillä tajua, miten voin näin itsenäisenä ihmisenä toimia joissakin asioissa niin tyystin epäitsenäisesti, aivan kuin olisin joku tuulessa huojuva heinä. Olin aivan vasta purkanut ystävälleni mieltä juuri vastaavanlaisista tilanteista, joissa olen itse henkisesti tyhjä enkä haluaisi kuin olla rauhassa vailla mitään erityistä huomiota. Mutta kuinka jotakin typerää kilttiyttäni sitten nauliinnun kuuntelemaan ihmisten huolia ja ongelmia, ihan vain siksi, kun koen, että tuo ihminen haluaa minulta jotakin.
Monetkin fiksut ajattelijat ovat sanoneen tuon olevan kaikkein vaarallisimpia itsekkyyden muotoja. Samalla tietenkin tulee mieleen, että mitä minä oikein itsestäni luulen? Että olisin näille ihmisille jotenkin elintärkeä?
Näin asfaltilla sapluunagraffitin (niillä on muistaakseni oma nimikin, mutten muista termiä) ja yksinkertaisuudessaan se pysäytty mielentilani. Otin siitä kännykkäkuvan ja rauhoituin. Minulla on tottavie opettelemista tämän ilmiön kanssa, mutten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.
Hyvä aloitus on vihreä iltatee, tällä kertaa kiinalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti