Yllätys

Olen ollut viime päivät ajatuksissani ja epäsosiaalisella tuulella. Säät täällä ovat olleet viileämmät, ja oma intoni nähtävyyksiin hieman laantunut. Tänään kävin tuossa viereisessä ranskan juutalaisten muistolle pystytetyssä museossa. Museon vaikuttavin anti oli itse museotilaan johdattelevat seinät, jotka olivat täynnä nimiä, sievästi aakkostettuina. Niitä oli valtavasti. Arvaatte varmaan, keiden nimiä.

Nykyuutisten valossa tulee tietenkin mieleen, että tapahtuneen aiheuttamaa kaunaa kostetaan nyt onnistuneesti palestiinalaisia kohtaan. Mutta ei siitä sen enempää, aiheesta on parempi lukea uutisista kuin blogeista.

Sunnuntaisin suljetaan Pariisin keskustan rantaa nuoleva autoväylä kevyen liikenteen käyttöön. Idea, jonka toivoisi rantautuvan Helsinkiinkin. Tiellä ulkoilee suuri määrä kävelijöitä, lenkkeilijöitä, rullaluistelijoita, pyöräilijöitä ja potkulautailijoita. Tupeksittuani pitkään yöpaidassa laitoin uskolliset menopelini jalkaan ja lähdin lenkkeilemään.

Lähdin juoksemaan vaihtelun vuoksi Louvreen päin. Olikohan tämä nyt kolmas sunnuntaini Pariisissa, ja yhä vain tuntui oudolta juoksennella keskellä katua ilman pelkoa autoista. Jonkun ajan kuluttua vastaan tuli tunneli, joka tuli kuuluisaksi prinsessa Dianan kuolinpaikkana. Tunnelin sisältä kuului huudahduksia, kun pikkulapset riemuitsivat kaiun vastauksista. Hieman mietin ahtaan paikan kammoani. Mutta koska kannatan siedätyshoitoa sekä itsensä kiipeliin pistämistä, päätin syöksyä kohti sysimustaa tuubia.

Tunneli oli pidempi kuin oletin. Olisikohan pituudeltaan kilometrin? Vaikea arvioida. Nimittäin hieman puolivälin jälkeen sain pitkästä aikaa tuntuman siitä, mitä klaustrofobia voi olla. Järjellä tiesin, että mitään muuta reittiä ulos ei ole kuin pistää töppöstä toisen eteen. Olin jo väsynyt, sillä yksin juostessa spurtti helposti alkaa kiihtyä. Kurkkua alkoi kuristaa vietävästi ja tuntui, että paikasta oli, helvetti soikoon, päästävä ulos ja vähän äkkiä. En pystynyt hengittää, pakokauhu alkoi levitä, ja tein kaikkeni, että turvautuisin tilanteessa pelkkään järkeen (ulos täältä ja äkkiä) enkä alkaisi panikoida oireiluni kanssa.

Että voi olla kamalaa joutua moiseen umpioon. Huohotettuani lopun matkaa kuin viimeistä päivää sain viimein pienen valonkajeen nähtyäni toivonkipinän. Tunnelin suuaukolla olin niin helpottunut, että sain kyynelet silmiini.

Muutama samantapainen kokemus on tullut lentokoneessa. Minulle on aivan sama, räjähtääkö kone, joudummeko yhteentörmäykseen ufon kanssa tai syöksynkö mereen. Mutta paineen tunne, ilmastointi ja suljettu tila ovat lentokoneissa sietämättömiä. Jos vain mahdollista, pyrin varaamaan paikkani läheltä ovea, että pääsen ulos mahdollisimman nopeasti, kun kone on laskeutunut.

Viime etelänmatkallani viereeni käytävän tulpaksi (istuin keskimmäisenä) sattui setä, joka oli selittävää sorttia. Hän kertoi, kuinka “tuota painaessa saa selkänojan alas, tuosta valon päälle ja tuosta kutsuttua lentohenkilökuntaa”. Oli hermot mennä, kun hän tökkäsi valon päälle, kun selailin lentokonelehtistä. Hyvä etten karjaissut jotakin sävyyn “sähkönkulutushysteerikko!!” (inhoan sitä kun jotkut ihmiset ovat niin sähkövalon orjia, että menettävät pienenkin kontaktin luonnonvaloon).

Matka jatkui tietenkin selitännällä siitä, kuinka suuria ovat lentokoneonnettomuuksien tilastot. Tai kuinka vesi on ihan yhtä kova alusta ihmiselle mätkähtää kuin maakin, sillä ihmisessä on 70% vettä. Hänellä oli ilmeisesti käytössään pelottele ja pelasta-metodi, sikäli kun tulkitsin, että tämä minua ja vierustoveriani 25 vuotta vanhempi setä yritti tehdä meihin vaikutuksen.

Tämä kärpäsen surina oli korvissani aika häiritsevää. Mutta viimein päästään jutun kliimaksiin, eli hetkeen, kun kone oli laskeutunut. Setä siinä kertoili, kuinka laskeuduttua on ihan hyvä istua aloillaan. “Ihmiset aina hätiköivät eivätkä tajua, että kyllä täältä koneesta pääsee aikanaan kyllä pois. Kukin vuorollaan” - - ja sitä rataa.

Lentokonematkustamista siedän. Se on hyvin, hyvin epämiellyttävää, mutta kestän sen, kunhan pääsen koneesta ulos niin pian kuin mahdollista. Tarkoittaa sitä, että siinä vaiheessa, kun tajusin, että tämä tyyppi aikoo todellakin istua käytävän tulppana ja viisastella siinä niin kauan kuin olemme viimeisiä lentokoneessa, sain jonkun sortin paniikkikohtauksen. En muista tuuppasinko hänet sivuun vai karjaisinko jotakin niin tiukkaan sävyyn, että setä ampaisi ahterinsa ylös ja pääsin koneesta ulos.

Joku toinenkin vastaava kokemus on jäänyt mieleen. Olin matkalla Italiaan, ja koneessa kävi julmetunlainen paine. Vieressäni selittävä setä numero kaksi, joka tulkitsi epämukavuuttani epäillen, että olisin lentopelkoinen. Hyi helvetti että inhotti se päähän taputtelu, että “ei tässä kuinkaan käy”, ja minä kiskoin viskiä aivan paniikissa (siihen aikaan koneissa vielä tarjoiltiin juomia, viime lennolla voileivätkin piti ostaa).

Tämä postaus huokuu mutinaa ja jupinaa. Se johtuu eniten siitä, että pähkäilen erään asian kanssa. Nimittäin: juuri Pariisiin saapuneena sain meiliä pianistikollegaltani, joka usutti minut hakemaan erästä lehtoraatia akatemialta. En yleisesti ottaen ole koskaan ollut kiinnostunut vakihommista. Pesti on kuitenkin vain kahden vuoden pituinen. Asiaa mietittyäni innostuin prosessin tarjoamasta kieltämättä kilvoittelevasta haasteesta. En ole ikinä hakenut oman alani virallisia töitä, enkä käynyt läpi hakuprosessin stressiä ja haastetta. Ilmeisesti minusta sitten löytyykin jotain kilpailuviettiä tai näyttämisenhalua (itselleni), kun sitten lopulta viimeisenä iltana kirjoitin hakupaperit ja pistin menemään.

Ja niin sain kutsun opetus- ja esitysnäytteeseen, joka olisi jo vajaan kahden viikon päästä. Muutaman päivän sisällä pitäisi kertoa, käykö annettu aika. Ja tästä olen näin ärtynyt. Olen juuri asettunut tänne ja päässyt hieman työprosessiin kiinni. Suomeen ei tekisi mieli lähteä sitten millään. Toisaalta uskoisin mahdollisuuteni olevan aika hyvät. Osastonjohtaja jo kirjoitti, että tuntiopettajan töitä kyllä voisi olla myöhemmin tarjolla. Aprikoin jatkotutkintonikin keskeytymistä. Osaisinko edes olla vakihommissa? Toisaalta harmittaisi vietävästi lentolippuihin menneet rahat, jos en saisi paikkaa. Joutuisin nukkumaan kavereiden nurkissa, ja ihoni takuulla alkaisi osoittaa mieltään epäsäännöllisistä kuvioista. Huomaan sörkkiväni tasaisin väliajoin mukavuudenhaluani – en laittaisi itseäni ikinä likoon, mikäli se olisi mielihaluista kiinni. Siksikin tuntuisi luovuttamiselta olla menemättä.

– – –

Keskeytin kirjoittamiseni ja lähdin käymään auditoriumissa konsertissa. Istahdin tyhjälle penkkiriville ja aloin kuunnella edessä istuvan pariskunnan puhetta.
– Anteeksi, mutta oletteko te suomalaisia?
– Ai sitä salakuunnellaan toisten keskusteluita. (mies)
– No sepä, kun en kuullut puheesta sanaakaan. Mutta intonaatio paljasti.
Esittelimme itsemme, kerroimme taiteenalat sekä Pariisissa olon pituuden. He eivät olleet pari vaan kaksi toisensa jo entuudestaan tuntevaa kuvataiteilijaa, molemmat yli eläkeiän.
– Ethän sinä vaan ollut esiintymässä täällä muutama viikko sitten? (nainen)
– Kyllä, sama tyyppi.
– No hyvä kun et kuullut jutteluamme, olin nimittäin juuri sanomassa, että näytit ihan anorektikolta.
– Ai niinkö? Pitää alkaa syödä enemmän. Mutta piditkö yhtään musiikista?
– ympht. (epämääräistä tuhinaa) Olivatko ne sinun omia sävellyksiä? Ja sanoituksia jah?
– Joo, kyllä olivat.
– Niin siis oletko tehnyt oikein levynkin? (mies)
– Olen, kolme.
– Ahaa, oikein kolme. Voisitkos lainata niitä (hekotellen).

Että näinkin imartelevasti alkoi tämä tuttavuus. Elektroakustinen musiikki alkoi soida ja väliajan jälkeen näimme monologin ranskaksi. Olin tietenkin leimannut edessä istuvat uudet tuttavani junttiääliöiksi, ja ehdin lähes harmitella, miksi edes tutustuimme.

Esityksen jälkeen sitten jäin kuitenkin istumaan näiden junttiääliöiden kanssa, joista alkoikin pikkuhiljaa kuoriutua oikein mukavia ihmisiä. On aina hauskaa, kun yhtymäkohtia alkaa löytyä ja tuomio hiljalleen lieventyä. Olinhan minäkin ollut ensin anorektikko enkä muusikkonakaan niin mieleen, (vaikka mies olikin myöhemmin sitä mieltä, että voisi vaikka ostaa levynkin, jos niitä on yhä saatavilla).

Nainen oli juuri jäänyt TaiKista eläkkeelle, mistä rohkaistuneena sitten kerroin, minkälaisen asian kanssa juuri pähkäilin. Hänellä oli tahdikas suhtautuminen tähän, ja etenkin siihen seikkaan, että yksi hakijoista oli jo hoitanut kyseistä tehtävää aikaisemmin. Kyllähän se aika helposti niin on, että paikkoja pedataan talossa jo paikkansa vakiinnuttaneille.

Niinpä kävi niin, että kun ensin mieli stressiäreänä tutustuin ääliöihin, auttoivat he lopulta (tai ainakin toinen auttoi) tekemään tärkeän päätöksen, ja vieläpä saamaan minut pitämään itsestään. Tämä oli hieno elämän tarjoilema yllätys.