Haloo Pariisi, eikö kuulu?

Ensin olin flunssassa. Nyt, kun kurkusta löytyy enää satunnaisklimppejä, tulivat sadesäät ja, tosiaan, varsin epämiellyttävä koleus. On tullut nukuttua pitkiä öitä, joka on mukavaa, kunhan vain yöt alkaisivat kohdaltani hieman varemmin. Kun menee nukkumaan yhdeltä tai kahdelta ja nukkuu pitkään, tuntuu päivä jo huvenneen puolella. Sitten taas illalla iskee valtava soittoinnostus, mutta pianon ääreen syöksymisen hetkellä kello osoittaa ensivilkaisulta kymmentä. Yritän kunnioittaa soittoaikoja, kuten Suomessakin, enkä halua provosoida naapureitani kun muutoinkin tulee paukutettua pianoa varsin fortella otteella.

Voi pliutaman kiutalehet se sitten onkin mukavata, kun saa nuata veisuja valamihiksi. Kualemanvuatehella kihinöötettyäni tuli vihiroonkin otettua ittiä niskasta kiinni ja kiskaastua muistiinpanot etehen (Etelä-Pohjanmaa-nostalgia). Tuloksena kaksi ehtaa kappaletta, joihin olen jopa varsin tyytyväinen. Toinen kulkee tasaisesti mollissa, toinen polveilevasti duurissa. Toisessa tapahtuu murha, toisessa pelastetaan henkiä.
Nyt on tietenkin sellainen olo, että näitä tuloksia pitäisi juhlistaa. Mutta mikä onkaan tilanne! Olen keskellä Pariisia, joka päivittäin on pursunnut nähtävää ja aktiviteettia, kimmeltävää kevätaurinkoa ja kuhisevia katuja. Huonolla omatunnolla olen niiskuttanut sisällä ja köhinyt röörejä. Perunut kiinnostavan konserttikutsun ja jäänyt kotiin rustaamaan riimejä.

Saatuani työt myöhään illalla valmiiksi, heräsin amulla säädylliseen aikaan, valmiina kuin partiolainen vastaanottamaan uusia seikkailuja. Vaan nyt kun olisi itselleni sopiva hetki ilonpitoon, iskeekin sade ja koko kaupunki vetäytyy sisäänpäin. Huomisaamuksi Nadian ja Silvanan kanssa sovittu lenkille lähtökin on vaarassa peruuntua.

Käyn katsomassa näyttelyn René Goscinnyn luomasta (Jean-Jacques Sempén kuvittamasta) Le petit Nicolas pojasta, joka on esillä Hôtel de Villessä. Jonotan sateessa puoli tuntia ja koetan kestää vakuuttelemalla itselleni mantranomaisesti, että “näyttely sopii erinomaisesti eilisen Alexander Calderin vastakappaleeksi”.
Pompidouhun oli koottu hänen Pariisin vuosien tuotantoaan. Mikäli joku Calderin teoksia tuntee, tietää, että siinä vasta helposti lähestyttävä taiteilija. Teoksia katsoo enemmänkin tuumauksella “siinäpä kekseliäästi tehty marakatti”, kuin että joutuisi miettimään, mitähän taiteilija tällä halusi ilmaista.

Jonossa ärsyynnyn huomatessani olevani varsinainen tosikko, kun jälkeeni tullut pikkutyttöjen lauma tönii vallattomuuksissaan ja pitää kovaa mekkalaa, enkä pidä siitä. Tajuan, että juuri tältä tuntuu äksyiltä tädeiltä, jotka haluaisivat kieltää kaikenlaisen nuorison ilonpidon. Ilonpito pelottaa heitä juuri samalla tavalla kuin minua pelottaa alle teini-ikäiset tytöt, joiden heiluvien käsien huitaisemaksi olen kamalassa vaarassa joutua.

No niin. Näyttelyn jälkeen siis kaupassa käynti, kotona pianonsoittoa ja meilien sekä uutisten lukemista, ja ounasteleva tunne siitä, että tänä lauantai-iltana ei taida tapahtua yhtikäs mitään.

Aivan kuin minulle olisi mikään lysti, onko maanantai vai perjantai. Mutta minulla on plakkarissa kaksi vasta-valmistunutta biisiä, ja olen valmis ottamaan rennosti. Kaikki se tunnistettava paine siitä, että jotain valmista tarttis syntyä, on nyt täytetty, ja olen vapaa olemaan kuten huvittaa. Haloo Pariisi, eikö kuulu?

Kuuluu vain että tip tip, kun sade piskottelee ulkona sisäpihanäkymän mukulakiviin. Sitten laitan stereoihin toisen malilaisista levyistä, jotka museoreissullani ostin. Toinen on Oumou Sangaren uusin, jonka jätän vielä korkkaamatta. Toinen on Amadou&Mariamin Welcome to Mali, joka alkaa soittaa biisejä, jotka monet tulivat tutuksi jo suurenmoisella Huvilateltan 2006-keikalla. Levy on kutkuttava, vaikka tiedän kyllästyväni siihen meininkiin, jos kuuntelen liikaa. Sitten alan arpoa, että avaanko vai enkö avaa. No avaan. Eikun ei voi avata yksin. No voihan, nyt huvittaa. No, avaan. Eiku. Avaan kumminkin. Pienen champagne-pullon, joka jääkaapissa odotti äitini tulevaa vierailua. Saahan niitä kaupasta lisää.

Voih ja kyllä maistuukin. Kuivaa ja pirskahtelevaa Moët & Chandonia. Elämä on juhlaa, ja näissä mukavissa kotiverkkareissa se vasta ylivetoa onkin. Eiffel on yhä pystyssä (tätä Kepa meilissä jo ehti tiedustelemaan) ja patonki rapeaa. À plus.