Kieltä ja sanoja

Odottelen saapuvaksi vierastani, tällä kertaa Suomesta. Ranskassa on lakkopäivä, ja hiukan jännityksellä odotan, miten saapuminen maahan onnistuu. Toinen asia on sitten, millä lentokentältä pääsee tänne keskustaan. Kimppatakseja voi saada hyvällä onnella, mutta niitäkin on kuulemma harvassa.

Päivät kuluvat aika arkisesti. Tänään kävin lyhyellä lenkillä ja viipelsin sitten tukka märkänä St. Germainille, kun Miia viestitteli konferenssin jo loppuneen. Istuimme parisen tuntia kahvilla ja sivusta paistava aurinko kuumotti niin, että vasemmassa poskessa tuntuu vieläkin. Suomen puhuminen on rentouttavaa, vaikka typerällä tavalla välillä tuleekin mieleen "ranskottuneita" (tai edelleen "italioittuneita") sanoja.

Samaa huomasin eilen, kun kävin jälleen eräässä taidenäyttelyn avajaisissa. Näyttelytila on siis Citéssä, ja kutsut tulevat automaattisesti meille stipendiaateille. Muutamia hahmoja alkaa jo muodostua omaan tuttavapiiriin, ja heidän kanssaan sitten tuli vaihdettua sanasia. Paikalla oli myös Kohon perhe, johon on ollut erittäin mukava täällä tutustua. Heidän 9-vuotias poikansa on aika ässä tyyppi, ja molemmat vanhemmat ystävällisiä ja mutkattomia. En tiedä onko siinä perää, mutta aivan kuin olisimme kaikki jotenkin rentoutuneita, kun voimme kommunikoida omalla äidinkielellämme. Sanoja vain tunkee suusta, vaikka useimmiten en todellakaan tunne olevani mitenkään ahkera jutustelija ihmisten kanssa.

Sosiaalisuus täällä muutoin on sellainen, joka edelleen on kohdallani hieman vastahakoista (lukuunottamatta Kohoja ja Miiaa). En ole mitenkään hirveän innoissani tapaamaan uusia ulkkariystäviä, vaikka toki uudet tuttavuudet saattavat aina olla kannattava riski. Tarkoitan kuitenkin, että oikein mielelläni puuhastelen asioita yksikseni, kuin otan kontaktia ja esittäydyn uusille ihmisille. Tutustuminen vaatii niin paljon energiaa, että ehkä välttelen sitä sen vuoksi.

Eilen kävellessäni mietin asioita, jotka on helpompi sanoa ranskaksi kuin italiaksi (siitäkin huolimatta, että italiaa puhun luonnollisesti paljon sujuvammin). Sanonnat nyt ovat aina asia erikseen. Linnikö se sanoi, että "fare una spaghettata" on yksi lauseista, jotka on niin helppo sanoa italiaksi, mutta suomennapa tuo, niin heti käy monimutkaiseksi.

Mutta sitten on vaikkapa tämä pitää-verbi, joka siis italiaksi tarkoittaa enemmänkin miellyttää. Kuinka kommervenkkistä on aina miettiä, kuka miellyttää nyt ketä, ja miten se verbi milloinkin taipuu. Mi piaciono i gatti, kissat miellyttävät minua. Kun taas ranskaksi j'aime les chats sujuu niinkuin nyt meikäläisittäin on verbiä totuttu käyttääkin.

Aamulla taas juostessani tuli mieleen sellainen kielellinen juttu, kuin suomen sana kuusi. Kuusi kuusta tarkoittaa kuusi kuusipuuta. Kuusi kuutta onkin sitten kuusi kuutosta. Muistaakseni Ilona bloggaili näistä taannoin enemmänkin.

Tänään sain viestin kahdesta konserttisali-keikasta syksylle. Sitten tuli yllättävä viesti Togosta, josta saan vieraita pääsiäisenä. Melko huippua!

Sitä minä vain, että missähän vaiheessa minä sitten alan niitä töitä tehdä – ajatus, jota yritän parhaani mukaan välttää. Kuten hyvin tiedän, jo tämän päivän keskustelut Les Fleurs kahvilassa sinkoilivat tuntemuksia, jotka sitten pulpahtavat, kun aika on kypsä. Tai yksi kaunis päivä fiilistelyt jazz-radiota kuunnellessa tarttuvat säveliksi. Onneksi on paljon tyhjiä päiviä, joutilasta aikaa ja tekemättömyyttä. Sellainen on omalle luomistyölleni ollut aina kaikkein tärkein instrumentti.