Pääsiäishaikeus

Pääsiäisviikonloppu oli yhtäällä touhukas ja sosiaalinen, toisaalla harras ja hiljentyvä.

Pitkäperjantain aamuna ranskanopettajani soitti ja ehdotti tapaamista. Hänellä oli minulle tuliaisia, jotka oli unohtanut antaa ensimmäisellä tapaamisella. Pian tämän jälkeen soitti Linni ja sipsutti pian naapuruston St Paulista luokseni käväisemään. Hänellä oli tuliaisinaan kortti, joka oli tarkemmin ottaen kuva graffitista. Seinään oli maalattu nainen ja kuvaa siivitti teksti "L'homme est la passé de la femme" :-). Kortti toi feminiinistä vastapainoa Brucen Working on a Dream levylle, joka koko aamun soi stereoissani.

Tovin päästä alaovelle saapuivat myös Leena tyttärensä Tuulin ja Marie-Hélènen kanssa. Lähdimme viisistään arabi-instituuttiin, jonka terassilta saimme ihailla köyhän-miehen-eiffel-maisemaa. Aurinko paistoi kauniisti ja näkymät olivat todella kauniit. Porukka hajosi pienempiin yksiköihin, ja loput meistä lähdimme vielä lounastamaan jo tutuksi käyneeseen Han Lim -korealaiseen rue Blainvillelle.

Vuosi sitten pääsiäiseni kului niin buddhalaisissa tunnelmissa, että piti oikein pinnistellä pitääkseen mielessä kirkkovuoden tärkeintä tapahtumaa. Tänä vuonna pääsiäisen tapahtumat kulkivat mielessäni tiiviisti. Mietin, miltä mahtoi tuntua ilmapiiri, jossa koko kansa janoaa raainta tuntemaansa rangaistusta. Jeesusta oli kuulusteltu koko edellisyö. Häntä oli ruoskittu ja kidutettu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Pääsiäisen hiljentyminen on minulle tärkeää. Sisäinen tunnelma on silloin erilaisella tavalla keskittynyt. Vähän kuin olisit kuullut ystävän kuolleen, mutta et viitsi kertoa sitä tapaamillesi ihmisille, koska suru on omasi, etkä halua levittää raskasta ilmapiiriä. Sen sijaan haluat olla hyvä kaikille, koska olet juuri havahtunut elämän ihmeellisyyteen.
Kyynelet pulpahtelivat silmiini tuon tuostakin ajatellessani kaikkea tätä. Kyse oli kuitenkin enemmän sisäisestä mielentilasta. Pitkäperjantain iltana istuimme vielä pikkutunneille ranskanopettajani seurueessa, viini virtasi ja nauru raikui.

Lauantai-iltana olin kuuntelemassa Nadian kanssa konserttia Denfert Rochereaulla, 24BIS’ssä. Seutu oli minulle tuttua asusteltuani siellä aikoinani lomia exäni kanssa. Nadia tutustutti minut roomalaiseen Silvanaan ja muihin ystäviinsä. Konsertin jälkeen kaahasimme Silvanan mielipuolen taidokkuudella kurvailemalla kyydillä Bellevilleen. Siellä viehättävässä Les 3 chaupeaux ravintolassa aloitteli keikkaansa Valerie. Ravintola oli juuri sellainen ranskalainen kabaree-ravintola, jollaisia näkee elokuvissa. Punaista plyyshiä, naurua ja puheensorinaa ja ympäriinsä sinkoilevia topakoita tarjoilijoita.

Aivan pikkutunneille ei ilta kuitenkaan kulunut, sillä olimme sopineet Linnin, Nadian ja Silvanan kanssa sunnuntai-aamuksi lenkkeilyn Clignancourtin stadionille. Reippaina tyttöinä kirmasimme ympäri kenttää jo ennen puolta päivää. Kuinka virkistävää olikaan kuunnella Silvanan vauhdikasta temperamenttiä, jota säesti Nadian sähäkkä rytmi. Molemmat puhuivat täydellistä italiaa ja ranskaa, ja olemuksellaan tarjoilivat huikean hienon esillepanon näiden molempien kulttuurien jaloimmista piirteistä, Nadian tuodessa soppaan vielä supernaisellinen berberi-mausteen. Linni, täydellisenä kielentaitajana hänkin, hämmensi pataa takuuvarmalla kaurismäkeläisellä huumorillaan.

Kun kerran lenkkarit olin jalkaani saanut, päätin kävellä koko matkan kotiin. Reitti oli jopa lyhyempi mitä alun perin ajattelin. Pysähdyin Saint Laurentin kirkkoon, jossa messu oli juuri loppunut. Rukoillessani hartaana ja liikuttuneena, havahduin yhtäkkiä ympärilläni olevaan romanilapsilaumaan, jotka osoittivat penkillä istuvaa käsilaukkuani ja kerjäsivät rahaa. Anelevat katseet olivat niin häikäilemättömät, että minua alkoi naurattaa koko näytelmän absurdius. Minä hartaana kädet ristissä, Kristuksen kärsimyksiä surevana, tämä lauma vähät tunnelmistani välittäen keskeyttämässä yksityisen hetkeni. Heidän luokseen tuli nainen, joka selvästikin oli tottunut häätämään laumaa pois kirkosta. Lapset häipyivät tuonnemmaksi ja nainen istahti viereeni juttelemaan. Hän kertoi tarjonneensa heille ruokaa, mutta he olivat vastanneet, että haluavat mieluummin rahaa. Pian ympärillämme alkoi hääriä pikkupoika ojentaen tuoleja paremmin paikoilleen ja keräten papereita. Näennäisen työnsä päätteeksi hän ojensi jälleen kätensä odottaen palkkiota puuhistaan. Nainen vastasi, että pojan olisi nyt parasta mennä vanhempiensa luo ja että tuoleja ei tarvinnut oikoa. Penkeistä oli kuulemma häipynyt käsilaukkuja ihmisten polvistuessa tai ehtoollistaessa. Nainen jutusteli ranskalaiseen tyyliin vähän kaikenlaista siinä seuraa pitääkseen. Hänellä oli irakilainen mies, ja hän työskenteli maahanmuuttajien ja pakolaisten kanssa. Hän kertoili afgaanimiehestä, jolle oli yrittänyt hankkia oleskelulupaa, ja kuullessaan minun olevan muusikko, hän kutsui kirkkoon konsertteihin, sillä urut olivat kuulemma erityisen hyvät.

Kirkossa oli tavattoman hauskaa. Vastakohtaisuudet tuntuivat niin kummallisilta: siellä me, “Jeesuksen seuraajat”, hätyytimme parast’aikaa ulos kirkosta sellaisia, jotka koimme ulkopuolisiksi. Ilmiselvää oli, että taukoamatta sakastiin pyrkivät romanimiehet olivat kaikkea muuta kuin luotettavia. Mutta varsin ystävällisesti he olivat muka-ymmärtämättömiä, kun nainen kertoi, ettei sakastiin saanut mennä. Mikäli silmäni olisi välttänyt, olisivat lapset ilman muuta tarranneet laukkuuni. Aivan kuin kirkon keskelle olisi pystytetty intialaiset markkinat. Kaikki olivat hyvässä sovussa keskenään; yhteisessä tiedossa oli, että romanit olisivat halunneet jotakin omaisuutta mukanaan. Siinä sitten ikään kuin neuvoteltiin siitä, että “meidän mielestämme se ei ole sopivaa, teidän olisi parempi nyt jättää kirkkokansa rauhaan”, ja romanien mielestä “tämä oli aivan ok. Mutta jos nyt kääntäisit kuitenkin selkäsi, että voisin puuhastella tässä ihan rauhassa.”.

Hyväntuulisena lähdin kotia kohti. Aurinko paistoi ja turistit kansoittivat Marais’n pikkukatuja. Illalla lähdin takaisin Clignancourtille Nadian ja Silvanan pizza-partyihin. Kummallinen juttu; en ollut saanut Linniin yhteyttä puhelimitse, joten päätin lähteä yksin ja oletin Linnin tulevan paikalle sitten omia aikojaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta törmäsimmekin toisiimme Châteletin metrotunnelissa. Tämä oli jo toinen yhteentörmäys hänen kanssaan täällä Pariisissa.

Pompin hieman tässä pääsiäiskronologissa. Tässä välissä nimittäin juuri käväisi luonani Linni, joka matkaa huomenna takaisin Togoon. Täytyy sanoa, että häntä tulee taas ikävä. Tuskin enää muistan Länsi-Afrikan paksua, hautuvaa lämpöä, tuoksuja ja tuntuja. Ylihuomenna hän ei varmaan enää muista ollenkaan, miltä Eurooppa tuntui. Sen sijaan oma matkantekoni kestää vielä muutamia viikkoja.