He loves me, yeah, yeah, yeah

Yhä odottelen Jeesusta

Biisiehdotus tiistaiksi

Normaalia enemmän unta

Ratikassa nainen kysyi, haluaisinko istua hänen vieressään olevalle tyhjälle paikalle. Kiitin ja sanoin matkustavani vain yhden pysäkinvälin. Juuri kun olin poistumassa ratikassa, hän kuiskasi, että olisi halunnut istua kirkkaanvärisen takkini vieressä. Kiitin kohteliaasti, ja matkalla ravintolaan tapaamaan Joonatania kätkin kyyneleni mustan sateenvarjon alle.

Aamulla väsymys oli painanut mieltä, ja mielessä kummitellut sanat Hesarin artikkelista, jossa kerrottiin elämäntaiteilijoiden tarvitsevan yleensä normaalia enemmän unta. Syyllisyyden taakka pitkistä unijaksoista, joiden kautta paeta arkea, aikaa ja todellisuutta, painoi monen vuoden painolastilla. Haluaisin nukkua, nukkua, nukkua, enkä ikinä herätä. Elämän synonyymia raskaus kevensi nyt nainen, joka ystävällisine kasvoineen lähestyi minua ja halusi kertoa pitävänsä takkini väristä.

Saattelimme J:n kanssa toisemme risteykseen ja toivotimme hyvät joulut merkitsevin katsein. Elämänmallini ei voisi ikinä sopia hänen arvomaailmaansa, mutta hän ei arvostele minua koskaan. Jatkoin bileisiin. Tupa oli täynnä kollegoita. Tunnelma oli mukava ja ilta täynnä kiintoisia keskusteluita, uusia tuttavuuksia ja vanhoja kasvoja, joita tapaa vain näissä kekkereissä. Lähdin kotiin Daven hoiperrellessa kohti jatkopaikkaa. Arvelin hänen olevan taitava indikaattori merkitsemään sitä taitekohtaa, kun viina alkaa loppua ja meininki olla villi vielä kymmenen minuuttia ennen maailmanloppua. Kävelimme yhtä matkaa Jukkiksen kanssa. Ohitimme paikan, jossa Simberg oli kuvannut luonnostelma-valokuvat Haavoittunut enkeli -maalaustaan varten. Halasimme lämpimästi, oli ollut antoisaa jutella. Akatemialla harvoin viriää tälläisiä keskusteluja.

Kävelin läpi pimeän puiston ja näin taivaalla mustat pilvet, jotka vaelsivat vimmattua vauhtia. Ystävän ero, toisen keskenmeno, kolmannen epävarmat aatokset. Minä en meinaa jaksaa nousta sängystä, mutta he tietävät selviytymisen avaimet. Täytyy keskittyä hyvään, täytyy nähdä elämän lahjat. Elämä on täynnä antoisia hetkiä. Kuinka paljon hyvää tänäänkin sain. Ihmisten hymystä, ongelmien jakamisesta, huomautuksesta "odotan seuraavaa levyäsi", hassuttelusta, maljojen kohottamisesta ja keskusteluista. Elämän hyvyyttä täytyisi vaalia kuin kallista lahjaa.

Odotus

"Mulla ei ole kalenteria, mutta tein kyllä kerran itse yhden. Se oli tosi vaikeaa, koska koko ajan piti kysyä, että mitä sitten, mitä sitten, mitä sitten. Ja sitten yksi pieni serkku repi sen, ja mä olin niin vihainen, että laitoin sen serkun meiltä pois ennen aikojaan."
Vironniemeläisten lasten ajatuksia tästä ajasta. Sarja päättyy.

Antibiootin odööri

Odotelin kummityttöni kanssa vuoroamme kotitontun etsintä -polulle. Puhelin soi. Hävetti, että olin unohtanut sen päälle. Vastasin kuitenkin. Kitaristimme teki pyytämäni muistutuspuhelun siitä, että soittaisi illalla tv-kakkosella. Kiitin nopeasti puhelusta, partiomme kun lähti seuraamaan kotitontun jalanjälkiä.

Oli jotain, minkä eilen olin oivaltanut. En saanut sitä kuitenkaan mieleeni. Kuljin pimeää tunnelia tyttö käsipuolessani ja kävin läpi eilispäivän mahdollisia hetkiä, joissa olisin saanut idean päähäni. Mielessä nyt singahtelee vähän väliä kaikenlaista, ja yleensä jos en kirjoita heti ylös jotain koodisanaa, unohdan asian. Jotain tuli kuitenkin eilen mieleen. Aivan. Suihkussa. Tajusin, että nenäni haistaa herkästi antibiootin. Olin tavannut päivällä erästä tuttavaa, joka tuon tuostakin joutuu kuurille. Olin joskus miettinyt, miten nuori ihminen voi haista vanhukselle. Vasta eilen tajusin hajun olevan peräisin antibiooteista.

Vuosi sitten tähän samaan aikaan olin toipumassa leikkauksesta. Olin raihnainen ja kipeä, ja kaiken lisäksi haisin vieraalle. Samalle, jolta vanhukset sairaalassa. Kävin suihkussa joka välissä, koska luulin, että haju oli pinttynyt minuun siellä sairaalan käytävillä, ja lähtisi kyllä pesemällä pois.

Tuumailija

"Rakkaus ei ole ajan narri"

Juudas

Ajattelin eilen Juudasta. Juudaksen elämä on täynnä epäreiluutta. Juudakset ovat syntyneet epäonnisten tähtien alla. Juudakset kuolevatkin epäonnisten tähtien alla. Ulkopuolisina eletty elintaival laittaa hapuilemaan ja etsimään ihmisiä, jotka tunnustaisivat heidät osana yhteisöä, ei erillisinä luusereina. Juudas etsii hyväksyntää ja ihmisiä, jotka haluaisivat solmia liiton. Ei Juudaksia synny siitä, että he vahingoittaisivat mielellään. Näen Raamatun tarjoaman logiikan tälläisena, mutta en saata hyväksyä sitä. Juudas ei nappaa syöttiä halusta loukata, vaan halusta päästä viimein osalliseksi johonkin, onnistua jossakin. Sen sijaan, että elämä kantaisi heitä, se rankaiseekin epäonnistumisin, syyllisyydellä kuorrutettuna.
Näen Juudaksen tarinan lohduttomana. Minulle se kuvaa maailman tylyyttä. Tälläiset Juudaat ovat satuttaneet sisimpänsä pahasti, ja ovat heikompia siksi, etteivät ole saaneet lahjaksi turvallisuutta. Juudas ei kokenut olevansa yksi opetuslapsista, vaan erilainen, pakana hyveellisten joukossa. Haavoitettu eläin puree, ja se surmataan itsepuolustukseen vedoten. Juudas saa ylleen maailmanhistorian vihat.
Tämä tuli mieleen lukiessani Peter Handken kirjaa 'Toiston pysyvyys', joka ulkopuolisuuden kuvaajana on tavoittanut varsin hyvin sen perimmäisyyden. Kirja ei turhaan voittanut Tommi-palkintoa.

Äänittelyä ja muuta mukavaa

Flunssa jäytää ja haittaa ennen kaikkea energiansyöjänä. Niinkuin sitä olisi tässä säässä muutenkaan varastossa. Kotistudioni on pystyssä ja olen jatkuvasti vähällä kompastua piuhoihin ja mikkiständeihin. Adolfo kirjoitti: "Oletko saveltanyt? Minusta tuntuu etta sinulla olisi niin paljoin aiheita etta saisit hienoja lauluja."
Takanani on yksi tapahtumarikkaimmista vuosistani, mutta aihepiirit ne vain junnaavat paikallaan. Planetaario oli kiinnittänyt huomiota seikkaan, kuinka 'Harakat haaskalla' -kappaleessa alkutekstit käyvät vallan yksiin ensialbumini lopetusbiisin kanssa. On hiljaista, edes musiikki ei soi, mutta seinän takaa kuuluu jotain ääntä. Hassua, en ollut huomannut tätä itse lainkaan. Uutta, ohjelmistoon kelpaavaa materiaalia en ole säveltänyt sitten viime kevään. Sen sijaan yritän äänittää mainittua kappaletta erään tuottajan pyynnöstä. (Anekdoottina kertoisin, että satuin vastaanottamaan kyseisen puhelinsoiton Eufemian vanhempien keittiössä.) Ottoja kertyy, ja kun viimein alkaa sujua, ryminöi jäteauto ikkunan ohitse.

Äänittelyn lomassa olen hankkinut joulukampauksen, josta tuli hivenen liian *punk*, ja käynyt syömässä Marittan kanssa. Olen jo tehnyt uudenvuodenlupauksiakin. Vuosi sitten luvattu punaviinilasillinen päivässä on aiheellista ottaa taas muistutukseen. Terveelliset elämäntavat, liikunta ja keskittymiskyvyn harjoittelu saavat luvan alkaa.

Hyvää itsenäisyyspäivää

Olen flunssassa ja se on vetänyt kunnon alas. Tuskin jaksan evääni liikauttaa. Viime lauantain keikka oli yksi ikimuistoisimmista. Siitä jäi niin hienot muistot, että oikein harmittaa, ettei tullut tehtyä keikasta liveäänitettä. Olin tyytyväinen, etten juonut keikan jälkeen kuin yhden oluen. Tämä flunssa olisi saattanut tulla paljon suuremmalla volyymilla ja jättänyt minut työkyvyttömäksi alkuviikon.
Mutta tänään on vapaapäivä. Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Ensimmäinen adventti on takana ja joulu tulee nopeammekin kuin kuvittelemmekaan. Sitä odotellessa sopii äänimaisemaan James Taylorin versio Joni Mitchellin joulukappaleesta 'River' (skrollaa sivua hieman alas). Tämä kappale sai uuden ulottuvuuden viime syyskuussa Anna-Marin laitettua meidät laulamaan enkelikuorossa taustalle "made my baby cry". Rakkauslaulu tai kaipauskappale, mutta myös joululaulujen klassikko.

Valtioneuvoston kello II

"Aikaa pitäisi olla enemmän kaikkeen hauskaan, leikkimiseen. Mutta jos maailmassa ei olisi aikaa, kaikki olisi paljon helpompaa. Voisi vain olla oman perheen kanssa. Jos ei olisi aikaa, aikuiset voisivat ehkä jättää monia töitä tekemättä."
Vironniemeläisten lasten ajatuksia tästä ajasta. Viimeinen ajatus julkaistaan parin viikon päästä.

"Takarivin pahikset"

Olen opiskellut tämän syksyn ranskankieltä. Minusta on ollut antoisaa istua koulun penkillä pitkästä aikaa. Olen samalla kiinnittänyt huomiota ilmiöön, joka on jotenkin huvittava: käyttäytymiseni näin aikuisenakin on ollut aivan samanlaista kuin silloin kouluikäisenä. Kun ylimääräisenä pääsin ryhmään tämän ihanan opettajamme myötämielisyydellä, päätin, että tällä kertaa otan sitten ihan iisisti. Että en kysy mitään, en osoita yhtään ylimääräistä aktiivisuutta, otan vain sivustaseuraajan roolin. Kului ehkä kaksi oppitunti-sessiota, kun löysin itseni taas koko porukan hauskuttajana.

Kaikki istuvat varsin kuivakkaasti penkeissään, mahdollisimman takana, eivätkä edes katso silmiin, kun opettaja jotain kysyy. En oikeastaan ymmärrä miksi, onhan se loukkaavaa jo opettajaakin kohtaan. Ilmeisesti sellainen saa myös oloni epämukavaksi, koska koen tarpeelliseksi keventää tilannetta ja saada ihmiset rentoutumaan. Olen saanut enemmän kontaktia luokan pojista. Tämä on tuttu kuvio jo männävuosistakin. Poikkeuksena tästä on nainen, joka istuu takanani ja näyttää olevan yhtä innostunut oppimaan kuin itsekin olen. Tuskin olemme lähellekään luokan kärkeä, mutta vastailemme aktiivisesti ja olemme aina tehneet kaikki läksyt. Luokan perällä istuu hiljaisia tyttöjä. Joko he ovat hiljaa siksi, että ovat pihalla kuin lumiukot, tai realistisemmin siksi, että kaikki on heille aivan vesiselvää. He eivät kuitenkaan ole koskaan tehneet läksyjään, vaan passailevat vuorojaan seuraavalle, kun heiltä jotain kysytään. Minä istun edessä kuin paraskin hikari ja naureskelen aina suureen ääneen "takarivin pahiksille". En ole aivan varma, pitävätkö he itsekin tätä nimitystä huvittavana, vai olenko minä heistä vain rasittava. Myhäilemme näille "pahiksille" sitten yhdessä poikien ja tämän naisen kanssa, joka näyttää sellaiselta, joka lukee tai pikemminkin tutkii kaikkea yöt päivät eikä nuku riittävästi, mutta on aina ystävällinen.

Yritykseni olla seinätapettia meni siis kutakuinkin mönkään, sillä oikeastaan luokassa ei puhu kukaan muu kuin minä. Tai ne, jotka avaavat suunsa, kertovat jotain heittäen silmäyksen minuunkin päin, aivan kuin vetäisimme yhteistä sisäpiiriä.
Mutta yhtä kaikki, kurssi on päättymäisillään. Tämä on ollut hieno paluu kouluaikoihin. Vaikka läksyjenteko on laiskistunut ja odotan jo joululomaa, tunnen pientä haikeutta.

Sovittuja ja yllätysmomentteja

Eilenillalla olisi ollut kivat bileet. Soittajien pirskeet, virallisemmin "hoopojen pikkujoulut", joissa tietysti paljon tuttuja ja esiintyjänä Lännen-Jukan trio. Freelancereilla viikonloppurasitetta ei ole, ja maanantai-illaksi on helpointa saada porukkaa kasaan. Oli miten oli, valitsin bileiden sijasta omat kiireeni, minä hoopoista hoopoin. Mutta plakkariin on kasaantunut liikaa tehtävää ja dedikset painoivat päälle.

Aamuseitsemältä heräsin ovikellon soittoon. Sieltä rappukäytävän pimeydestä eteeni astui Victor, joka saapui luokseni öillisiltä reissuiltaan. Tämä mies on mysteereitä täynnä. Mutta mukavaa kun tuli! Tietysti riippuu hieman yllätyksen ajoituksesta, mutta tämä toimi tällä kertaa. Beninissä oli kyllä tapana mennä koputtamaan jonkun oveen koska vain, eikä aikainen aamu tai myöhäinen ilta ollut yhtään kummallinen aika. Silloinhan ihmiset olivat parhaimmin tavoitettavissa.

Olen lupautunut jälleen säestystehtäviin, kun konserttikiireet ovat hellittäneet. Tunnin jälkeen kävin Annilla brunssilla. Kiva oli tavata. Pidin vielä piano-oppilaan, ja tapasin uudelleen Victoria, joka tällä kertaa saapui Pauliinan ja Johanin seurassa. Ajelimme yhdessä ees taas ja Victorin puhelin pirisi taukoamatta, kun kaikki hänen 30 parasta ystäväänsä Suomessa halusivat nähdä vielä viimeisenä iltana. Niin mekin osaltamme. Hyvästelimme koko beniniläisporukan, joka huomenaamulla lähtee takaisin Länsi-Afrikkaan.

Victorin tekstiviesti

"I'm in the university havin a "political communication" lecture. The hall is full of white I'm the only NEGRO here, they r suprised to c me" - - - :-)

Tekstiviesti isältä

"Sille ku lähtöö uutta alakua kohoren: Oo iloone, oo valoone, oo helluune. Älä huiro kättäs sirkkelihin, älä purota kirvestä kintuulles, älä unohra kotia avaamia, älä karota annettuja syrämmiä. Viä roskapussi ku kulijet."