Yllätys

Olen ollut viime päivät ajatuksissani ja epäsosiaalisella tuulella. Säät täällä ovat olleet viileämmät, ja oma intoni nähtävyyksiin hieman laantunut. Tänään kävin tuossa viereisessä ranskan juutalaisten muistolle pystytetyssä museossa. Museon vaikuttavin anti oli itse museotilaan johdattelevat seinät, jotka olivat täynnä nimiä, sievästi aakkostettuina. Niitä oli valtavasti. Arvaatte varmaan, keiden nimiä.

Nykyuutisten valossa tulee tietenkin mieleen, että tapahtuneen aiheuttamaa kaunaa kostetaan nyt onnistuneesti palestiinalaisia kohtaan. Mutta ei siitä sen enempää, aiheesta on parempi lukea uutisista kuin blogeista.

Sunnuntaisin suljetaan Pariisin keskustan rantaa nuoleva autoväylä kevyen liikenteen käyttöön. Idea, jonka toivoisi rantautuvan Helsinkiinkin. Tiellä ulkoilee suuri määrä kävelijöitä, lenkkeilijöitä, rullaluistelijoita, pyöräilijöitä ja potkulautailijoita. Tupeksittuani pitkään yöpaidassa laitoin uskolliset menopelini jalkaan ja lähdin lenkkeilemään.

Lähdin juoksemaan vaihtelun vuoksi Louvreen päin. Olikohan tämä nyt kolmas sunnuntaini Pariisissa, ja yhä vain tuntui oudolta juoksennella keskellä katua ilman pelkoa autoista. Jonkun ajan kuluttua vastaan tuli tunneli, joka tuli kuuluisaksi prinsessa Dianan kuolinpaikkana. Tunnelin sisältä kuului huudahduksia, kun pikkulapset riemuitsivat kaiun vastauksista. Hieman mietin ahtaan paikan kammoani. Mutta koska kannatan siedätyshoitoa sekä itsensä kiipeliin pistämistä, päätin syöksyä kohti sysimustaa tuubia.

Tunneli oli pidempi kuin oletin. Olisikohan pituudeltaan kilometrin? Vaikea arvioida. Nimittäin hieman puolivälin jälkeen sain pitkästä aikaa tuntuman siitä, mitä klaustrofobia voi olla. Järjellä tiesin, että mitään muuta reittiä ulos ei ole kuin pistää töppöstä toisen eteen. Olin jo väsynyt, sillä yksin juostessa spurtti helposti alkaa kiihtyä. Kurkkua alkoi kuristaa vietävästi ja tuntui, että paikasta oli, helvetti soikoon, päästävä ulos ja vähän äkkiä. En pystynyt hengittää, pakokauhu alkoi levitä, ja tein kaikkeni, että turvautuisin tilanteessa pelkkään järkeen (ulos täältä ja äkkiä) enkä alkaisi panikoida oireiluni kanssa.

Että voi olla kamalaa joutua moiseen umpioon. Huohotettuani lopun matkaa kuin viimeistä päivää sain viimein pienen valonkajeen nähtyäni toivonkipinän. Tunnelin suuaukolla olin niin helpottunut, että sain kyynelet silmiini.

Muutama samantapainen kokemus on tullut lentokoneessa. Minulle on aivan sama, räjähtääkö kone, joudummeko yhteentörmäykseen ufon kanssa tai syöksynkö mereen. Mutta paineen tunne, ilmastointi ja suljettu tila ovat lentokoneissa sietämättömiä. Jos vain mahdollista, pyrin varaamaan paikkani läheltä ovea, että pääsen ulos mahdollisimman nopeasti, kun kone on laskeutunut.

Viime etelänmatkallani viereeni käytävän tulpaksi (istuin keskimmäisenä) sattui setä, joka oli selittävää sorttia. Hän kertoi, kuinka “tuota painaessa saa selkänojan alas, tuosta valon päälle ja tuosta kutsuttua lentohenkilökuntaa”. Oli hermot mennä, kun hän tökkäsi valon päälle, kun selailin lentokonelehtistä. Hyvä etten karjaissut jotakin sävyyn “sähkönkulutushysteerikko!!” (inhoan sitä kun jotkut ihmiset ovat niin sähkövalon orjia, että menettävät pienenkin kontaktin luonnonvaloon).

Matka jatkui tietenkin selitännällä siitä, kuinka suuria ovat lentokoneonnettomuuksien tilastot. Tai kuinka vesi on ihan yhtä kova alusta ihmiselle mätkähtää kuin maakin, sillä ihmisessä on 70% vettä. Hänellä oli ilmeisesti käytössään pelottele ja pelasta-metodi, sikäli kun tulkitsin, että tämä minua ja vierustoveriani 25 vuotta vanhempi setä yritti tehdä meihin vaikutuksen.

Tämä kärpäsen surina oli korvissani aika häiritsevää. Mutta viimein päästään jutun kliimaksiin, eli hetkeen, kun kone oli laskeutunut. Setä siinä kertoili, kuinka laskeuduttua on ihan hyvä istua aloillaan. “Ihmiset aina hätiköivät eivätkä tajua, että kyllä täältä koneesta pääsee aikanaan kyllä pois. Kukin vuorollaan” - - ja sitä rataa.

Lentokonematkustamista siedän. Se on hyvin, hyvin epämiellyttävää, mutta kestän sen, kunhan pääsen koneesta ulos niin pian kuin mahdollista. Tarkoittaa sitä, että siinä vaiheessa, kun tajusin, että tämä tyyppi aikoo todellakin istua käytävän tulppana ja viisastella siinä niin kauan kuin olemme viimeisiä lentokoneessa, sain jonkun sortin paniikkikohtauksen. En muista tuuppasinko hänet sivuun vai karjaisinko jotakin niin tiukkaan sävyyn, että setä ampaisi ahterinsa ylös ja pääsin koneesta ulos.

Joku toinenkin vastaava kokemus on jäänyt mieleen. Olin matkalla Italiaan, ja koneessa kävi julmetunlainen paine. Vieressäni selittävä setä numero kaksi, joka tulkitsi epämukavuuttani epäillen, että olisin lentopelkoinen. Hyi helvetti että inhotti se päähän taputtelu, että “ei tässä kuinkaan käy”, ja minä kiskoin viskiä aivan paniikissa (siihen aikaan koneissa vielä tarjoiltiin juomia, viime lennolla voileivätkin piti ostaa).

Tämä postaus huokuu mutinaa ja jupinaa. Se johtuu eniten siitä, että pähkäilen erään asian kanssa. Nimittäin: juuri Pariisiin saapuneena sain meiliä pianistikollegaltani, joka usutti minut hakemaan erästä lehtoraatia akatemialta. En yleisesti ottaen ole koskaan ollut kiinnostunut vakihommista. Pesti on kuitenkin vain kahden vuoden pituinen. Asiaa mietittyäni innostuin prosessin tarjoamasta kieltämättä kilvoittelevasta haasteesta. En ole ikinä hakenut oman alani virallisia töitä, enkä käynyt läpi hakuprosessin stressiä ja haastetta. Ilmeisesti minusta sitten löytyykin jotain kilpailuviettiä tai näyttämisenhalua (itselleni), kun sitten lopulta viimeisenä iltana kirjoitin hakupaperit ja pistin menemään.

Ja niin sain kutsun opetus- ja esitysnäytteeseen, joka olisi jo vajaan kahden viikon päästä. Muutaman päivän sisällä pitäisi kertoa, käykö annettu aika. Ja tästä olen näin ärtynyt. Olen juuri asettunut tänne ja päässyt hieman työprosessiin kiinni. Suomeen ei tekisi mieli lähteä sitten millään. Toisaalta uskoisin mahdollisuuteni olevan aika hyvät. Osastonjohtaja jo kirjoitti, että tuntiopettajan töitä kyllä voisi olla myöhemmin tarjolla. Aprikoin jatkotutkintonikin keskeytymistä. Osaisinko edes olla vakihommissa? Toisaalta harmittaisi vietävästi lentolippuihin menneet rahat, jos en saisi paikkaa. Joutuisin nukkumaan kavereiden nurkissa, ja ihoni takuulla alkaisi osoittaa mieltään epäsäännöllisistä kuvioista. Huomaan sörkkiväni tasaisin väliajoin mukavuudenhaluani – en laittaisi itseäni ikinä likoon, mikäli se olisi mielihaluista kiinni. Siksikin tuntuisi luovuttamiselta olla menemättä.

– – –

Keskeytin kirjoittamiseni ja lähdin käymään auditoriumissa konsertissa. Istahdin tyhjälle penkkiriville ja aloin kuunnella edessä istuvan pariskunnan puhetta.
– Anteeksi, mutta oletteko te suomalaisia?
– Ai sitä salakuunnellaan toisten keskusteluita. (mies)
– No sepä, kun en kuullut puheesta sanaakaan. Mutta intonaatio paljasti.
Esittelimme itsemme, kerroimme taiteenalat sekä Pariisissa olon pituuden. He eivät olleet pari vaan kaksi toisensa jo entuudestaan tuntevaa kuvataiteilijaa, molemmat yli eläkeiän.
– Ethän sinä vaan ollut esiintymässä täällä muutama viikko sitten? (nainen)
– Kyllä, sama tyyppi.
– No hyvä kun et kuullut jutteluamme, olin nimittäin juuri sanomassa, että näytit ihan anorektikolta.
– Ai niinkö? Pitää alkaa syödä enemmän. Mutta piditkö yhtään musiikista?
– ympht. (epämääräistä tuhinaa) Olivatko ne sinun omia sävellyksiä? Ja sanoituksia jah?
– Joo, kyllä olivat.
– Niin siis oletko tehnyt oikein levynkin? (mies)
– Olen, kolme.
– Ahaa, oikein kolme. Voisitkos lainata niitä (hekotellen).

Että näinkin imartelevasti alkoi tämä tuttavuus. Elektroakustinen musiikki alkoi soida ja väliajan jälkeen näimme monologin ranskaksi. Olin tietenkin leimannut edessä istuvat uudet tuttavani junttiääliöiksi, ja ehdin lähes harmitella, miksi edes tutustuimme.

Esityksen jälkeen sitten jäin kuitenkin istumaan näiden junttiääliöiden kanssa, joista alkoikin pikkuhiljaa kuoriutua oikein mukavia ihmisiä. On aina hauskaa, kun yhtymäkohtia alkaa löytyä ja tuomio hiljalleen lieventyä. Olinhan minäkin ollut ensin anorektikko enkä muusikkonakaan niin mieleen, (vaikka mies olikin myöhemmin sitä mieltä, että voisi vaikka ostaa levynkin, jos niitä on yhä saatavilla).

Nainen oli juuri jäänyt TaiKista eläkkeelle, mistä rohkaistuneena sitten kerroin, minkälaisen asian kanssa juuri pähkäilin. Hänellä oli tahdikas suhtautuminen tähän, ja etenkin siihen seikkaan, että yksi hakijoista oli jo hoitanut kyseistä tehtävää aikaisemmin. Kyllähän se aika helposti niin on, että paikkoja pedataan talossa jo paikkansa vakiinnuttaneille.

Niinpä kävi niin, että kun ensin mieli stressiäreänä tutustuin ääliöihin, auttoivat he lopulta (tai ainakin toinen auttoi) tekemään tärkeän päätöksen, ja vieläpä saamaan minut pitämään itsestään. Tämä oli hieno elämän tarjoilema yllätys.

Myssy päässä

Perin antoisan ja runsaskeskusteluisen paripäiväisen jälkeen tuntui tarpeelliselta vetäytyä yksinäisyyteen ja keskittyä työntekoon.

Istahdin aurinkoon Places des Vosgesilla, kirjoittelin muistiinpanoja ja kulutin tietokoneen akkua takkuilevan wi-fin kanssa. Sadattelin italialaisturisteja, jotka kulkevat aina ryhmässä ja puhuvat siksi, että heillä on suu. Että mennäänkö me nyt metrolla vai pitäisikö ottaa bussi? Tai kyllähän sinne kävelisikin. Vai haluatteko te siis mennä Notre Damelle? Minä ainakin haluan mennä kauppoihin. Eikun nyt tehdään niin että jakaannutaan ja te otatte metron, sinä lähdet kaupoille. Ai menetkö sinä kaupoille? Minä voisin kyllä lähteä mukaan. Mamma, mitä sinä haluaisit tehdä? Ai saako täällä istua nurmikolla? Katos vaan. Kuunnellaas kaikki kun luen ääneen mitä matkaopas kertoo tästä aukiosta.

En ollut kauhean suvaitsevaisella tuulella. Saamarin makaroonit.

Illalla oli jonkin sortin taidetapahtuma auditoriumissa, ensi viikolla olisi eräs konsertti, postiluukkuun ilmestyi kutsu Citén kuukausittaiseen ystävätapahtumaan ja lauantaina tulisi taas vieraita. Olin saanut jopa kutsun barbecue-juhliin eräältä Suomessa asuvalta ranskalaistuttavalta, sillä hän oli Pariisissa käymässä. Tunsin pientä ahdistusta runsaasta ohjelmatarjonnasta. Tietysti pitäisi olla kamalan iloinen, että tarjoutuu mahdollisuus jopa tutustua paikallisiin ja päästä luomaan kontakteja erilaisiin ihmisiin. Tämä tuttavani tuntee varmasti kiinnostavia tyyppejä. Kiittämättömyyttä tuntien jälleen kerran pysähdyin miettimään tätä erakkouttani, jota välillä en ymmärrä minä itsekään. Aika harvoin tunnen hinkua lähteä yhtään mihinkään. Puoliksi kuitenkin pakottauduin illan taidetapahtumaan, aita kun oli tehty niin matalaksi kuin se vain saattoi olla. Tilaisuus viereisessä talossa, kukaan ei ollut minua odottamassa, vapaa pääsy eikä ohjelman suhteen mitään odotuksia.

Kun ohjelman esittelijä astui tilaisuuden alkaessa lavalle, olivat valot yleisössä yhä päällä. Valot yleisössä ovat seikka, joka häiritsee minua paljonkin. Astuessani itse lavalle tulee minulle tunne kuin yleisö olisi vasta saapumassa sisään, mikäli valot loistavat katsomon puolella. Jännitän aina lavalle menoa. Jännitystä ei helpota ainakaan se, jos yleisön joukosta onnistuu välittömästi poimimaan selkeitä kasvonpiirteitä.
Istuessani taas itse yleisössä haluan nähdä estradilla taiteilijan valokiilassa. En istumaan itse akvaariossa, jossa mikään ei suojaa reaktioitani. Tuntuu toisaalta turvattomalta, toisaalta puolivalmiilta jököttää katsomossa, mikäli valaistus ei tue sitä, ketä tänne on tultu katsomaan.

Istuin myssy päässä ja kädet taskuissa ja mietin, lähteäkö tilaisuudesta pois ennen aikojaan, kunnes sali pimeni ja edessä aukeni valkokangas lyhytelokuvaa varten. Leffan jälkeen luki kiinalainen nainen (joka oli myös ohjannut lyhärin) englanniksi otteita kirjoistaan, joiden teksti soljui kyllä taidokkaalla ja tarkkanäköisellä otteella. Sitten sama jakso ranskankielellä. Haitari-pianisti soitteli taustalla kuvauksellisia äänimaisemia.

Tilaisuuden päätyttyä lähdin nopeasti ulos, sillä en halunnut jäädä kenenkään "sosiaalisiin kynsiin". Portailla kuulin takaani askelia ja joku läpsäisi minua olkapäälle. Läpsäisijä oli saksalainen varmaan viitisenkymmentä täyttänyt kuvataiteilija-nainen, johon olin tutustunut pari viikkoa sitten oman konserttini päätteeksi, kun hän vuolain sanoin tuli kehumaan ja kiittelemään. Sittemmin olin törmännyt häneen alaovella matkallani lenkille ja aiemmin viikolla taidenäyttelyn avajaisissa.

Nainen on mukava ja omalla tavallaan tyttömäisen suloinen. Mutta en oikein pidä häneen törmäämisestä, sillä hänellä riittää juttua vähän turhan paljon. Jutustelu ei ole sellaista, joka innostaisi minuakin niin valtavasti, että aika vain rientäisi merkityksettömänä. Enemmänkin koen hänen ripustautuvan minuun puhetulvallaan. Törmään noissa hetkissä ärsyttävään en_halua_loukata_niinpä_jumitan_kanssasi_maailmanloppuun_asti_koska_sinä_nyt_näytät_tarvitsevan_komppaajaa minääni. En meinaa kestää tuota muka epäitsekästä feikkiyttäni, jossa on kyse pelkästään toisen miellyttämisestä. Toissakerralla hän sai jo lähestulkoon keskeytettyä lenkkeilyni, kun halusi ensin seikkaperäisesti käydä läpi esitykseni ja kertoa sitten, kuinka hänen suvussaan on paljon taiteilijoita ja kuinka hän käy aina vain klassisissa konserteissa. Palautetta on mukava kuulla, mutta hieman jo kävi mielessä, että voisi sitten vaikka kirjoittaa sen kotisivuilleni, kun minulla oli nyt siinä muuta menoa. Hän antoi jopa pari kepeää neuvoa, jota voisin hänen mielestään tehdä paremmin. Siinä minä kuuntelin lenkkarit jalassa ja puristin avainta käsineen sisällä, kunnes sain viimein sanottua, että voisin tästä jatkaa matkaani. Oli kulunut 45 minuuttia ja olin ärsyyntynyt. Lenkille lähdössäni en ikinä oleta törmääväni kehenkään, enkä siis meikkaile tai ehostaudu millään tavalla. En näin ylipäänsä pitänyt ajatuksesta saada katsekontaktia kehenkään, ja jouduin kääntyilemään valon taakse, ettei huono ihoni näyttäisi aivan järkyttävältä.

Avajaisissa meinasi käydä samoin, tai kävikin, mutta jollakin pyhällä hengellä sain irrotettua nauliintumiseni hieman aikaisemmin, tölväisemällä "katson nyt nämä taulut".

Ja nyt tämä henkilö, johon kaikkein vähiten halusin törmätä, juoksi perääni, sillä hänellä olisi kysyttävää. "Halusimme kutsua XXXX:n kanssa (en muista tämän australialaisnaisen nimeä) illalliselle huomenna klo 19 Citén mielestämme kiinnostavimmat taiteilijat."

Vaikka ajatus oli tietenkin imarteleva, oli minusta vähän falskaavaa sanoa tuolla tavalla – etenkin kun minusta tuntui, ettei hän tuntenut talossa asuvista taiteilijoista kuin korkeintaan 10. Senkin puolesta koin jälleen epämieluisaa ripustautumista, kun olin ymmärtävinäni, ettei minun lisäkseni ollut kutsuttu kuin eräs korealainen nainen.

Naisparka sai jälleen minut kiinni hetkenä, jona olin epäsosiaalisimmillani. Sopersin takeltelevalla englannilla, väsyneenä ja aivan varmasti hieman tympääntyneen oloisena, että olen päättänyt viettää seuraavan viikon suht. yksinäni, ja joudun nyt valitettavasti kieltäytymään ystävällisestä kutsusta. Hän yritti vielä taivuttaa mieltäni, ja jälleen kerran huomasin, kuinka saamarin vaikeaa oli miettiä, mitä minä nyt itse haluan, eikä keskittyä siihen, tuottaako vastaukseni pettymystä.

Koko muu yleisö jäi lämpiöön juomaan viiniä, mutta tämä kuvataiteilija halusi lähteä kanssani pois samaa matkaa. Ulko-ovella hän oli lähdössä vasemmalle, kun minä taas asun oikealla. Olin kaiken kaikkiaan suunnitellut tekeväni vielä pienen iltakävelyn ennen palaamistani omaan ateljeeheni. Hän sanoi siihen, että "no, tulen sitten minäkin samaa matkaa". En oikein tajua, että mitä hän minusta haluaa. Aina välillä tulee vastaavanlaisia tyyppejä vastaan, ja mietin, ovatko he mahdollisesti lesboja, vai onko kyseessä vain joku kemiajuttu, joka muodostaa omituisen symbioosin, jolle he eivät oikein itsekään mahda mitään. Kun kadunkulmassa sitten sanoin tekeväni pienen kävelylenkin, pelkäsin jo tovin, että hän lähtee mukaan. Onneksi hänellä ei ollut mukana takkia, ja hän kääntyi kotiaan kohti. Ounastelen kyllä, että hän joutui palaamaan takaisin päärakennukseen ja kääntymään sinne vasemmalle. Kerroin kyllä rautaportista, mutta en jaksanut väittää vastaan, kun hän oli niin varma, että halusi tulla kanssani samaa matkaa.

Lähdin kiertämään Ile de la Citéetä ja olin mielessäni vihainen. En välillä tajua, miten voin näin itsenäisenä ihmisenä toimia joissakin asioissa niin tyystin epäitsenäisesti, aivan kuin olisin joku tuulessa huojuva heinä. Olin aivan vasta purkanut ystävälleni mieltä juuri vastaavanlaisista tilanteista, joissa olen itse henkisesti tyhjä enkä haluaisi kuin olla rauhassa vailla mitään erityistä huomiota. Mutta kuinka jotakin typerää kilttiyttäni sitten nauliinnun kuuntelemaan ihmisten huolia ja ongelmia, ihan vain siksi, kun koen, että tuo ihminen haluaa minulta jotakin.

Monetkin fiksut ajattelijat ovat sanoneen tuon olevan kaikkein vaarallisimpia itsekkyyden muotoja. Samalla tietenkin tulee mieleen, että mitä minä oikein itsestäni luulen? Että olisin näille ihmisille jotenkin elintärkeä?

Näin asfaltilla sapluunagraffitin (niillä on muistaakseni oma nimikin, mutten muista termiä) ja yksinkertaisuudessaan se pysäytty mielentilani. Otin siitä kännykkäkuvan ja rauhoituin. Minulla on tottavie opettelemista tämän ilmiön kanssa, mutten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.
Hyvä aloitus on vihreä iltatee, tällä kertaa kiinalainen.

Kieltä ja sanoja

Odottelen saapuvaksi vierastani, tällä kertaa Suomesta. Ranskassa on lakkopäivä, ja hiukan jännityksellä odotan, miten saapuminen maahan onnistuu. Toinen asia on sitten, millä lentokentältä pääsee tänne keskustaan. Kimppatakseja voi saada hyvällä onnella, mutta niitäkin on kuulemma harvassa.

Päivät kuluvat aika arkisesti. Tänään kävin lyhyellä lenkillä ja viipelsin sitten tukka märkänä St. Germainille, kun Miia viestitteli konferenssin jo loppuneen. Istuimme parisen tuntia kahvilla ja sivusta paistava aurinko kuumotti niin, että vasemmassa poskessa tuntuu vieläkin. Suomen puhuminen on rentouttavaa, vaikka typerällä tavalla välillä tuleekin mieleen "ranskottuneita" (tai edelleen "italioittuneita") sanoja.

Samaa huomasin eilen, kun kävin jälleen eräässä taidenäyttelyn avajaisissa. Näyttelytila on siis Citéssä, ja kutsut tulevat automaattisesti meille stipendiaateille. Muutamia hahmoja alkaa jo muodostua omaan tuttavapiiriin, ja heidän kanssaan sitten tuli vaihdettua sanasia. Paikalla oli myös Kohon perhe, johon on ollut erittäin mukava täällä tutustua. Heidän 9-vuotias poikansa on aika ässä tyyppi, ja molemmat vanhemmat ystävällisiä ja mutkattomia. En tiedä onko siinä perää, mutta aivan kuin olisimme kaikki jotenkin rentoutuneita, kun voimme kommunikoida omalla äidinkielellämme. Sanoja vain tunkee suusta, vaikka useimmiten en todellakaan tunne olevani mitenkään ahkera jutustelija ihmisten kanssa.

Sosiaalisuus täällä muutoin on sellainen, joka edelleen on kohdallani hieman vastahakoista (lukuunottamatta Kohoja ja Miiaa). En ole mitenkään hirveän innoissani tapaamaan uusia ulkkariystäviä, vaikka toki uudet tuttavuudet saattavat aina olla kannattava riski. Tarkoitan kuitenkin, että oikein mielelläni puuhastelen asioita yksikseni, kuin otan kontaktia ja esittäydyn uusille ihmisille. Tutustuminen vaatii niin paljon energiaa, että ehkä välttelen sitä sen vuoksi.

Eilen kävellessäni mietin asioita, jotka on helpompi sanoa ranskaksi kuin italiaksi (siitäkin huolimatta, että italiaa puhun luonnollisesti paljon sujuvammin). Sanonnat nyt ovat aina asia erikseen. Linnikö se sanoi, että "fare una spaghettata" on yksi lauseista, jotka on niin helppo sanoa italiaksi, mutta suomennapa tuo, niin heti käy monimutkaiseksi.

Mutta sitten on vaikkapa tämä pitää-verbi, joka siis italiaksi tarkoittaa enemmänkin miellyttää. Kuinka kommervenkkistä on aina miettiä, kuka miellyttää nyt ketä, ja miten se verbi milloinkin taipuu. Mi piaciono i gatti, kissat miellyttävät minua. Kun taas ranskaksi j'aime les chats sujuu niinkuin nyt meikäläisittäin on verbiä totuttu käyttääkin.

Aamulla taas juostessani tuli mieleen sellainen kielellinen juttu, kuin suomen sana kuusi. Kuusi kuusta tarkoittaa kuusi kuusipuuta. Kuusi kuutta onkin sitten kuusi kuutosta. Muistaakseni Ilona bloggaili näistä taannoin enemmänkin.

Tänään sain viestin kahdesta konserttisali-keikasta syksylle. Sitten tuli yllättävä viesti Togosta, josta saan vieraita pääsiäisenä. Melko huippua!

Sitä minä vain, että missähän vaiheessa minä sitten alan niitä töitä tehdä – ajatus, jota yritän parhaani mukaan välttää. Kuten hyvin tiedän, jo tämän päivän keskustelut Les Fleurs kahvilassa sinkoilivat tuntemuksia, jotka sitten pulpahtavat, kun aika on kypsä. Tai yksi kaunis päivä fiilistelyt jazz-radiota kuunnellessa tarttuvat säveliksi. Onneksi on paljon tyhjiä päiviä, joutilasta aikaa ja tekemättömyyttä. Sellainen on omalle luomistyölleni ollut aina kaikkein tärkein instrumentti.

Pannujen kalsketta

Kun seurailee meilejä näin harvoin ja vastailee sitäkin harvemmin, kasaantuu postia ihan hirveästi. En tajunnut aikaisemmin, kuinka valtava määrä meilejä boxiini joka päivä kilahtaa.

Lavennettu viikonloppu sujui italialaisen ystäväni seurassa. Tapoihimme on kuulunut nähdä aina jossakin maailman kolkassa ja tehdä niiden välissä kukin tahollaan musiikkia. Voisi sanoa, että olemme olleet toisillemme vahvoja musiikillisia vaikuttajia, mikä on tietysti arvokas osa ystävyyttämme. Infatti: heti alkajaisiksi sainkin läpikotaisen analyysin uusimmasta levystäni. Kansiolliset musiikkia (niinpä, nykyään ei levyistä enää puhuta) vaihtoivat kuulijaa ja niin edelleen.

Sain ihania tuliaisia: ensinnäkin tiivisterenkaan täällä olevaan kuuden tazzan espressopannuun. Kuten aikaisemmin kirjoitinkin, ei tiivistettä löytynyt Pariisista. Palaneen käry lähti ja kahvi maistui heti paremmalta, kun tiivisteosat oli vaihdettu. Sain myös paketillisen espressoa sekä kolmen tazzan espressopannun; Bialettin, jonka malli on perinteisestä mutteripannusta hieman uudelleenmuotoiltu. Kahvin ystävänä olin tästä hyvin iloissani.

Edelleen ihmettelin sitä italialaisten taivastelua siitä, kuinka "valtavan annoksen" kahvia juon keittäessäni aamuisin itselleni kolmen tazzan pannun. Minua kyllä naurattaa suuresti, kun he ovat niin tavattoman huolissaan. Sellaisella annoksella tärisen kuulemma koko päivän. Aivan turhaan yritän selittää, että suomalaiset ovat kahvinjuojien HC-kansaa.

Viikonlopun päivät kuluivat intensiivisestä kiertelystä paikasta toiseen. Eilen alkoi paistaa aurinko oikein toden teolla. Kevät tuli että pamahti. Huopatakki tuntuu jo liian kuumalta, ja iho kipristelee auringonsäteistä. Seinen reunustat täyttyivät kasvonsa aurinkoa kohti hapuilevista ihmisistä. Sen sijaan pilvisenä lauantaina kiersimme modernin taiteen museossa ja Musée d'Orsayssa. Räpsimme kuvia ihanasta Eiffel-tornista, kuljimme Champs-Élysées'n päästä päähän, näimme Louvren pyramidit – no, kyllä jokainen Pariisissa käynyt ne tietää. Mutta ovat ne hienoja, siitä huolimatta, Eiffel-torni erityisesti.

Tänään aamulla jakaannuimme muutamaksi tunniksi omille teillemme. Minä painuin oitis lenkkeilemään. Selkä on nyt todellakin vinksahtanut kaikesta tästä kävelemisestä, ja yritän epätoivoisesti venytellä sitä joka suuntaan. Citén saaren vasemmalla rannalla auringon paisteessa venytellessäni huomasin viereisellä penkillä istuskelevan toooodella hyvännäköisen miehen. Kovasti se selkäkin rupesi siinä vetristymään. Tälläiset hienot yksityiskohdat tuovat tietysti ilon mieleen. Juoksuaskel kotiin ja suihkuun tuntui erityisesti keveältä.

Olimme sopineet tapaavamme Notre Damen edessä kello yksi. Tuntui mahtavalta lähteä käpsyttelemään sovittuun paikkaan kello 12:52. Enkä myöhästynyt yhtään: näin ytimessä tämä ateljée sijaitsee. Kiertelimme loppupäivän viidennessä kaupunginosassa, söimme päivällisen libanonilaisessa ja löysimme itsemme toinen toistaan ihastuttavammilta pikkukaduilta.

Mieli on kielistä ihan sekaisin. Juuri kun sai korvaan hieman ranskaa, piti alkaa puhua italiaa. Tätä kirjoittaessakin pulpahtelee tuon tuostakin italiankielisiä ilmaisuja tai sanoja, joita "suomentelen" parhaani mukaan (scoprimme [scoprire=löytää, paljastaa] itsemme toinen toistaan ihastuttavammilta pikkukad... ).

Kun Alberto illansuussa lähti, laitoin oitis radion päälle ja aloin pestä korviani ranskankielellä. Vaikka tapaaminen oli tietenkin ihana, olen erakkoluontoni mukaisesti väsynyt. Olen koko illan rakennellut arkeani uudelleen, siivoskellut ja nauttinut yksinäisyydestä. Juonut senchaa ja katsellut kaunista teepannua. Aamulla herään ja keitän kahvit uudella Bialettilla. Tämä on yhtä pannujen kalsketta.

Hyvinvoinnista

On ollut hankalaa sopeutua tähän kierrättämättömyyteen. Samaan roskapönttöön menee ihan kaikki. Kahvinpurut, paperit, foliot ja muovipullot. Olen bongannut lähistöltä pari lasinkeräyspistettä, joihin sitten kuljettelen lasipurkkeja. Alkuun en edes uskaltanut ostaa hilloa, kun en kestänyt ajatusta lasista sekajätteessä. Mutta koska systeemiä ei ole, en usko, että moni opettelee itsestään luontoa suojelevia arvoja. Kovinkaan moni ei kuljettele lasipurkkejaan korttelikaupalla, kun mikään taho ei sellaiseen velvoita.

Tänään sitten kävin Victor Hugon kotitalossa. Ei nyt mikään ihmepaikka, kivoja tapetteja jne. Mukava siellä oli käydä, talon ikkunoistakin oli pittoreskit näkymät.

Kaava näyttää systemaattiselta; joka toinen päivä on sateista. Tarkoittaa sitä, että huomenna pitäisi olla sitten aurinkoinen päivä. Aamuvarhaisella saan Alberton vieraakseni, ja olisikin mukavaa tarjota auringonpaistetta vieraalle. Vaikka varmemminhan sitä Veronasta löytyy tähän aikaan vuodesta.

Viimeksi olimme hänen kanssaan Pariisissa vuonna 1993. Matkustimme ensin junalla Lontooseen, ja paluumatkalla pysähdyimme Pariisiin tapaamaan Leenaa ja Pauliinaa. Punkkasimme jossakin ihme kopissa, en enää muista, oliko paikka Pauliinan asunto vai mikä. Jouduimme nukkumaan lattialla, ja muistaakseni sain kuittailuja seuraavana päivänä levottomasta yökäyttäytymisestäni. Unissapuhumista tai jotakin sellaista. Vuodenaika oli loka-marraskuu, ja oli kylmä. Tärkeimpänä oli minulle käydä Jim Morrisonin haudalla (!), mikä näin jälkikäteen kovasti hymyilyttää. Matkustaa Pariisiin katsomaan Morrisonin hautaa – voisiko olla ysärimpää.

Kiertelin tänään kolmannessa kaupunginosassa ja katselin kauppoja. Olisin käynyt vielä Cognaco-Jay museossa, ellei olisi mennyt jo kiinni. Asunnolla ollessani olen kuunnellut jazz radiota, josta tulee ihan mahtavaa musiikkia. Itku tuli silmään, kun Ella tulkitsi niin hienosti Mac the Knifea. Suomessa eivät jazz-kanavat pärjää. Bebopia kuullessaan yleisö vaihtaa kanavaa. Heidät saa kuuntelemaan, jos pyörittää kanavalla bilebändi-musaa. Mustang Sally ja River Deep, Mountain High.

Kotona ollessani teen koko ajan jotakin, aivan jatkuvalla syötöllä. Kaiken pitää olla tehokasta. Jos lepään, on sekin suunniteltu tehotuokio. Sen mitä haluan oppia, on nämä teehetkeni, jolloin vain istun ja silmäilen esitteitä tai katselen karttaa. Sytytän kynttilän, tuumailen ja saatan puhua jotakin ääneen (mitä itsen on vaikea huomata). Sellainen on kauhean rauhallista.

Illalla sain puhelinsoiton Suomesta, mikä oli tässä elämänmenossa erikoisuus. Tänään ja eilen on kyllä soinut kännykkäkin, kun numerosta +358861793358 on sinnikkäästi yritetty soittaa. Onneksi googletin numeron: kyseessä on suoramarkkinointinumero, kertoivat keskustelupalstat. Omituista, sillä numeroni on salainen, ja suoramarkkinointikiellonkin hankin vajaa vuosi sitten.

Kävellessäni tuumailin vähän outoa ajatusmalliani varakkuudesta. Suhtaudun sellaiseen hieman asenteellisesti ajatellen, että varakkuus kantaa aina mukanaan tietynlaista pinnallisuutta. Ikään kuin ihmiset, joilla on varallisuutta, olisivat vähän sisällöttömämpiä ajatuksiltaan. Voihan vauraus tuoda piittaamattomuutta, koska on varaa toteuttaa mielihaluja. Varakkuus voi tuoda myös näennäistä onnellisuutta, hyvinvointi pitää kaukana kouriintuntuvasta kärsimyksestä. Ja vain kärsimyksen kautta ihminen oppii ymmärtämään elämää. Tämä on se ajatuskulkuni. Harvoin tuo on tullut tietoisesti mieleen, mutta ajatus taisi pulpahtaa pintaan näyteikkunoita katsellessani. Ihan keskeneräinen mielikuva, mutta kirjoitan sen ylös, jos vaikka joku kirjoittaisi siitä osuvan mielipiteen ja sysäisi ajatustani vähän eteenpäin.

Pompidoussa pompin vain

Päivä on ollut tavallista pidempi. Heräsinkin jo yhdeksältä (puhelinsoittoon, mikä on harvinainen ääni näinä päivinä), siitä huolimatta, että palasin viinibaarista kotiin vasta kahden jälkeen. Muina aamuina olen nukkunut pitkään, sillä iltaisin on ollut nukahtamisvaikeuksia.

Eilinen konsertti meni aika hyvin. "Laulaen langetin ne lumoihin", kuten Sami kehoitti fb:ssa. Ennen minua esiintyi Etelä-Koreasta Pariisiin tullut klassinen pianisti. Hän soitti Haydnia, Lisztia ja Franckia, ja oli aivan hermona. Yritin tsempata häntä niin paljon, että oma jännittäminen jäi toissijaiseksi. Bolognan konservatoriossakin oli paljon etelä-korealaisia klasarisoittajia. Pitkän matkan he ovat tehneet päätyäkseen tänne läntisen taidemusiikin tyyssijaan.

Oli antoisaa kuulla palautetta kansainväliseltä yleisöltä. Konsertti tuntui onnistuneen hyvin, ja olin aivan iloissani, kun tämä eräskin ranskalaisherra osti levyjä ja kiitteli kädestä pitäen.
Konsertissa oli myös Miia, jonka tapasin pitkästä, pitkästä aikaa. Hän oli jo vuosia asustanut ympäri maailmaa ja viimeiset vuodet työskennellyt Pariisista käsin. Oli kerrassaan suurenmoista istuskella viinibaarissa en plain cœur du Marais'lla, kuuluisalla Rue des Rosiers'lla, ja kertoilla maista ja mannuista. Siellä me, lapualaistytöt, nautiskelimme sulkemisaikaan asti ja tutustuimme toisiimme aivan uudesta perspektiivistä.

Eilen satoi, mutta tänään paistoi.

En tykkää hiustenpesusta. Vielä vähemmän tykkään likaisista hiuksista. Täällä suihku on ahdas ja pitää varoa, ettei verho falskaa ja kastele kylpyhuoneen lattiaa. Lisäksi vesi on sellaista, että jo seuraavana päivänä hiukset ovat taas likaisen tuntuiset.

Minimoidakseni rasittavaa suihkupuuhaa ajoitan lenkkeilyt hiustenpesuaamuihin. Seinen rannat ovat toistaiseksi olleet parhaita lenkkipolkuja. Tänään juoksin vasemmalle rannalle katsomaan veistoksia. Alue on virallisemmin 'Musee de sculpture en plein air', ulkoilmamuseo. Suurissa kaupungeissa on ihanaa kun kukaan ei tuijottele ja saa olla aivan omissa oloissaan. Toteuttaa Roska päivässä -kampanjaa ilman, että joku pitää roskamummona. Venytellä selkälihaksia, joita tämä notkoselkäisyys pitää koko ajan kipurajalla.
Pakollisen suihkun jälkeen kävin Arno Minkkisen näyttelyssä, kokkailin vähän kotona, keitin teet ja lähdin Pompidouhun. Nykytaide se on todella virkistävää. Tuli kotoisa olo kun tunnistin Basquiatin ja Kleininkin jo kaukaa. Museossa, tosin, oli ärsyttävän kuuma. Mietin, mitä teoksetkaan mahtoivat pitää moisesta lämpötilasta. Ulkona oli varmaankin +15°c paikkeilla, ja päätin katsoa puolet kokoelmasta joskus muulloin.

Pitkän tuoksuttomuuden jälkeen olen taas yhtäkkiä syttynyt tuoksuille. Olin kyllä teininä hajuvesifriikki; tunnistin kolmisenkymmentä parfyymia. Nyt yllättäen olen alkanut kaivata raikkaita piparminttu, sitruuna, eukalyptus tuoksuja. Kuulostaa hölmöltä, mutta muistelin tänään vanhaa Biothermin Aqua Sport sarjaa, jonka tuoksussa oli mintun lisäksi ripaus mustapippuria. Sarja lopetettiin muutama vuosi sitten. Lietkö kevään juoksuaika vai mikä tuonutkaan tuoksut mieleeni.

Joitakin keikkoja on jo suunnitteilla toukokuun lopulle, eli kyllä se näyttää siltä, etten voikaan jäädä tänne loppuiäkseni. Bonne nuit.

Maanantai

On tunnelmallinen maanantai-ilta. Tässä Bolognasta ostetussa aamutakissa on kotoisaa lekotella. Kuuntelen hiljaista radiota ja maistelen vihreää teetä. Japanilainen sencha on kyllä parasta. Sen värikin on niin raikas, kirkkaan vaaleanvihreä. Liedellä hautuu pinaattia tilkkasessa oliiviöljyä. Päivällä söin libanonilaista linssikeittoa, joka oli todella hyvää. Pitäisi syödä vihreitä linssejä useammin, ne ovat tosi maukkaita.
Huomaan nyt, että kirjoitus alkoi vihreällä teemalla. Se vain jatkuu.

Kävin nimittäin kasvitieteellisessä puutarhassa. Sain kimmokkeen Leenalta, joka kirjoitti käyvänsä aina kunkin paikan kasvitieteellisessä. Vähän niinkuin keräisi merkkejä kansioon. Idea on mielestäni hieno, ja ajattelematta sen enempää, huomasinkin suuntaavani keskelle auringossa kylpevää puutarhaa. Kävelyt ovat inspiroivia. Kirjoittelin taas päässäni uutta kappaletta, sitä samaa, jota eilenkin mietin. Taskussa oli onnettoman pieni paperinpala, johon oli kirjoitettu ovikoodi. Sellainen post-it lappu. Mutta siihen mahtui kappaleen soinnut, ja itseasiassa pari riviä tekstiäkin. Tällä kertaa näyttää siltä, että kappale valmistuu kaavalla ensin sävel ja sitten sanat (kysymys, jonka jokainen toimittaja kysyy, mutta johon ei voi vastata, koska tyylit vaihtelevat).

Pariisissa tuuli. Kun toisaalla pilvet puskivat sadetta, paistoi toisaalla aurinko niin ihanasti kuin vain. Tunsin olevani yltiöonnellinen.
Vapaudentunne täällä on käsittämättömän suuri. Jokaiselle päivälle tuntuu riittävän jotakin löydettävää. Jännä nähdä, kuinka kauan tämä honeymoon kestää. Nyt kun tuntuu, että voisin asua täällä loppuikäni. Koti-ihmisenä minusta tuntuu vaikealta lähteä mihinkään. Alkuunhan olin jopa vastahakoinen lähtemään. Järjestelytkin tuntuivat hankalilta. Pelkäsin vähän sitäkin, kuinka yksinäiseksi itseni tuntisin. Mutta viihdyn yksikseni niin mainiosti, että lähden Citén asukkaidenkin taidenäytöksiin vain jostakin velvollisuudentunnosta siitä, että pitäähän sitä yrittää olla sosiaalinen.

Kävin myös keskiaikais-museossa, jossa kiersin muut salit varsin nopeasti, mutta istuin pitkään myyttistä ‘Nainen ja yksisarvinen’ gobeliinia katsellen. Suurin osa museoista oli tänään kiinni, joten vaeltelin pitkin Rue Saint Antoinea ja kiertelin kauppoja. Vanhana Les Misérables musikaalin kosketinsoittajana aion tietenkin tehdä visiitin Victor Hugon kotitaloon, mutta en varmaankaan vielä huomenna. On konserttipäiväni, ja parasta keskittyä lähinnä siihen. Nykyään jännitän jokaista konserttia niin paljon, etten viitsi järjestää paljoakaan ohjelmaa niille päiville.

Sunnuntaipariisi

Tomme de brebis artisanale des Pyrénées juusto lemuaa jääkaapissa niin että piti ostaa huoneenraikastaja. On sunnuntaipäivä ja sadepäivä. Päivän lenkkeily jäi väliin, kun kirkonkellojen lomasta kuului sadepiskojen tip tappia. Syön aamiaista ja orientoidun työstämään kappaletta, joka alkujaan lähti liikkeelle teemasta “hän halusi mennä sinne minne menemästä kiellettiin”. Toistaiseksi selvintä on, että kappale tulee sisältämään stemmalaulantaa.

Joko kuulen omiani, tai sitten tässä talossa todellakin on joku didgeridoon soittaja. Sen lomassa joku soittaa välillä djembeä, mikä etnoittaa kuulokuvaa entisestään. Olen iloinen, kun kerrankin on aikaa ajatella näitä väliin synkkiäkin ajatelmiani. Välillä harmittaa, etten ole riittävän älykäs ratkaisemaan asioita, vaan samat aiheet tuntuvat jatkavan elinikäistä prosessointiaan. Lohduttavaa on ajatella Päivän Sanaa, jossa puhuttiin nimenomaan Jeesuksen palvelemisesta, ei päällikköydestä. Tämä kristillisbuddhalainen tai ylipäänsä perususkonnollinen pääsajatus on kyllä minusta valtavan lohdullinen. Ongelmista tulee sivuseikkoja, kun tärkeimmäksi ajatukseksi ottaa sen, miten voisin olla hyvä muille. Miten toista voisi parhaiten palvella.

Sade on lakannut ja aurinko pilkistää. Otin mukaan liian kevyet lenkkeilyvaatteet. Tai sitten pitää juosta niin kovaa, että hiki tulee nopeasti eikä enää palele. Eilinen Picasso museokäynti oli virkistävä, joistain hänen töistään vaikutuin todella voimakkaasti (esim. Akrobaatti). Samalla reissulla kävin lähitienoon Carnavalet-museossa, jossa pidin eniten pienoismalleista, joissa Pariisi oli yhtä kuin Citén saari.

Ihastelen uutta japanilaista teepannuani – se on niin kaunis, että haluaisin keittää teetä koko ajan. Silloin kun en keitä, otan pannun tuohon pöydälle, että saan katsella sitä. Löysin teemaan sopivan syntymäpäivälahjankin siskolle, joka viettää tuplamerkkipäiviä tänä kansainvälisenä naisten päivänä. Täällä on asunut ilmeisesti vain pussiteen juojia, sillä ateljeesta ei löytynyt edes sihtiä. Sen sijaan espressopannu löytyi. Sen tiivisteitä ei ole vaihdettu varmaan ikinä. Kolmen päivän tutkimustuloksena totean, ettei Pariisissa niitä vaihdetakaan. Kun Suomessakin alkaa espressopannun vaihto-osat olla jo lähi-Siwojen peruskauraa, ei täällä niitä myy suurin tavaratalokaan. Jos sitten joku toista tietää, niin kertokoon mitä pikimmiten! Ehdin jo pyytää ensi viikolla saapuvaa Italian-vierastani tuomaan ‘guarnizioneja’.

Sunnuntaisin Seinen varren kadut suljetaan autoliikenteeltä rullaluistelijoille. Ehkä sinne olisi aika lähteä ihmettelemään.

– – (lenkkeilyn jälkeen) – –

Lenkkeily oli parasta mitä saatoin tehdä. Sunnuntaipariisi oli kaunis ja viipyilevä. Kävelinkin välillä, ja pysähtelin kauppojen edessä. Suomessa ei ikinä tee mieli ostaa mitään, kun kaikesta tarjolla olevasta tulee vain epäekologinen olo. Täällä tuntuu koko ajan tekevän mieli jotakin. Toivon, että tunne laantuu, koska tietenkään juuri mihinkään ei ole varaa. Tänään löysin muun muassa laukun. Kaikesta tulisi aina löytyä kontrasti. Tyylikäs mutta rento, jne. Laukkujen pitää minusta olla kuin karkkeja, jotka piristävät asukokonaisuuksia. Tietenkin niihin pitää mahtua paljon ja niiden pitää olla ryhdikkäitä. Nyt tämäkin yhdistelmä on löytynyt. Odottelemme alennusmyyntejä.

Latinalaiskortteleissa olin törmätä Arto Haloseen. Le petit monde. Tein tuttavuutta myös 2 kuukautta vanhan harmaapystykorvan kanssa, joka tuntui pitävän minusta niin paljon, että kultainen noutajakin tuli ihmettelemään, että mikäs tämä skandinaavinarttu oikein oli olojaan.

Juoksennellessa keksii kaikenlaista, kuten tänään sen, mitä seuraavaksi alan kutoa. Kutominen on mahtavaa puuhaa, mutta en ikinä keksi mitään, mitä haluaisin saada valmiiksi. Mutta nytpä keksin. Ilmoitankin Annukalle ja Siljalle, että voisimme laittaa ompelukerhon pystyyn, kunhan palajan Suomeen.

Siroa ja käskevää

Takana on toinen päivä. Kuumeilu synnytti todellisen liskojen yön ja lopulta sain nukahdettua puoli seitsemältä aamulla. Bolognasta aikoinaan ostettu aamutakki auttoi yöpalelun kestämisessä. Heräsin beniniläiseen tekstiviestiin, jossa kiitettiin paketista, jonka olin lähettänyt tulevaa sadekautta ja malaria-aikaa silmällä pitäen.

Aurinko paistoi ja tunsin oloni sen verran hyväksi, että pistin lenkkarit jalkaan ja lähdin valloittamaan uusia lenkkeilymaastoja. Seinen rannat kylpivät valossa ja aurinko lämmitti muuten purevassa tuulessa. Pysähdyin venyttelemään Notre Damelle tuntien suunnatonta etuoikeutta. Mielenkiintoista katsoa, kuinka monta päivää uutuudenviehätys kestää. Vai voiko näihin maisemiin ikinä tottuakaan.

Tapaaminen auditoriumissa selkeytti linjaa tulevan konsertin suhteen. Tarvittava välineistö oli vuokrattu jostain, ja teknikkokin tuntui löytyvän, vaikka kaikki näytti vielä edellisenä päivänä mahdottomuudelta. Käväisin uudelleen näyttelyssä ihastelemassa Secto valaisimia, ja juutuin pitkäksi aikaa juttelemaan Sepon kanssa.

Tehtyäni vielä ateljeessani ruokaa ja soiteltuani tovin pianoa pääsin viimein liikkeelle ja suunnistin Les Halles'lle. Kuumeilu tuntui olevan jotakin stressinjälkeistä oireilua ja tuli puuskittain päälle ja pois. Rauhallinen kävely sopi hyvin ja rauhoitti samalla uteliaisuudenhaluani nähdä mahdollisimman paljon katuja ja näyteikkunoita. Katselin paikkoja, joissa aikaisemmin olin kävellyt Manuel Valeran kanssa edellisellä Pariisin käynnilläni. Yritin tukea alaselkää vatsalihaksilla ettei se kipeytyisi pitkistä kävelyistä. Oli kylmä, ja pipo, hanskat ja rannelämmittimet olivat tarpeen.

Ostin teippiä, jolla sain kiinnitettyä peilin seinään. Löysin niin paljon hienoja vaatteita, että olisin saanut oitis 2000 euroa menemään. Sitten törmäsin kenkiin: niin kauniit! Sirot ja käskevät yhtäaikaa. Korkeimmat korot mitä ikinä ostamissani kengissä. Suomessa en edes kokeilisi sellaisia. Miten ihmeessä oma tyylikin muuttuu maan mukaan? Hinta nilkkureille oli 115 euroa. Niitä ei käytettäisi Suomen sateisissa oloissa. Jäin miettimään, mutta varmasti palaan ihastelemaan niitä vielä monta kertaa. Olisihan kentäostos käytännöllinen sikäli, että maailman näkisi 10 senttiä korkeammalta. Donc...

Vaikka suuntavaistoni toimiikin, eksyn edelleen pari kertaa päivässä ja kierrän spiraalia haluamaani kohteeseen. Osittain se on sitäkin, etten halua näyttää turistilta (niinkuin en muutoin näyttäisi) ja puristaa karttaa kädessäni. Onneksi mihinkään ei ole kiire. Huomenna vierailen Musée Picassossa.

Pariisin kuulumisia

Niin minä sitten tänne Pariisiin päädyin. Kaikki meni tosi äkkiä. Suomessa oli niin kiire, etteivät ajatukset riittäneet Pariisiin asti. Kun lento sitten oli vieläpä etuajassa, seisoin CDG:lla todella kuin 'nuoli pystymetsässä'. Edellisestä Pariisin visiitistäni oli kulunut lähes tarkalleen neljä vuotta (silloin sävelsin täällä HC-miehen), enkä muistanut enää lainkaan, miten minnekin mentiin. Homssuilin lippuautomaatilta rahanvaihtoautomaatin kautta lippuluukulle. Junalippua ostaessa tunsin suurta ylpeyttä, kun kysyttäessä “meno vai edestakainen”, tajusin vastata “pelkkä meno, kiitos”. Näin sitä ranskankieli kukistuu. Lause kerrallaan. Metrotunnelista noustuttani ihastelin viattomin skandinaavisilmin romanttista näkymää. Notre Dame, jukra sentään! Pariisi oli heti kättelyssä ihana, ihana!

Ihana siitä huolimatta, että alkuun oli mennä hermot siinä vastaanoton paperinpyörityksessä. Hertti soikoon mitä byrokratiaa –– kuka hullu niitä aanelosia oikein tarvitsi. Entä ketä kiinnostaa taiteilijan aviosääty?! Varmaankin ihan hyvä, etten voinut käyttää vakiovastaustani sudenpentu, kun en tiennyt sen ranskankielistä vastinetta. Mutta pieni kostontunne sisälläni hymistelin antaessani kaksi passikuvaani vuodelta 1992, joissa hymyilin idiootin näköisenä mustine pitkine kiharoineni. Käänsin pääni ja näin seinällä tulevan konserttini julisteen, jossa poseerasin vaaleaakin vaaleampi suora polkkatukka kasvojen raameina.

Taisi olla Monsieur Joseph tämä afrotaustainen virkailija. Tuli mieleen Beninin tärkeät tyypit, joilla kaikilla oli suuret pullonpohjasilmälasit. Niin oli tälläkin monsieurilla. Hän näytti asuntoni ja kertoi systeemeistä. Minua ennen täällä asunut Dunkel oli maininnut puhelimessa jättäneensä ruokia. Siivooja oli kuitenkin heittänyt pois. Monsieur Joseph oli tästä hyvin pahoillaan. Laatikosta puuttui kaksi lusikkaa. Monsieur sanoi pyytävänsä, että puuttuvat kaksi tuodaan asuntoon heti huomenna. Vakuuttelin, etteivät puuttuvat lusikat haitanneet minua ollenkaan. Pelkäsin jo, että Manulle lähtee Suomeen lasku puuttuvista lusikoista. Olin kuullutkin etukäteen, että Citéssä oltiin tarkkoja irtaimistosta.

Laukut purettuani lähdin käymään kaupassa. Hieman pelokkaana ihastelin houkuttelevan näköisiä liikkeitä, joihin astuessaan pitäisi aina suvereenisti tietää, mitä haluaa. Valitsin turvallisen supermarketin. Siellä kukaan ei kysellyt mitään.

– – Tässä kirjoituskohdan välissä soi puhelin: saksofonisti Joonatan Rautiola soitti viereisestä rakennuksesta. Täällä törmää yllättäviin henkilöihin. Kuten eilisiltana, lähdettyäni käymään erään näyttelyn avajaisissa. Tilan yläparvella oli taiteilija-arkkitehti Seppo Kohon upeita valaisimia ja koreja, jotka tekivät välittömän vaikutuksen. Suomeen palattuani investoin takuulla lamppuun. Näyttelyssä törmäsin myös Piritta Puhtoon, jonka Pariisissaolosta minulle edellisviikolla oli Suomessa kerrottu. Täällä ihmiset tuntuvat kävelevän vastaan.

Viritin radion, että kuulen ranskankieltä. Välillä kanavalla soi vaikkapa Bobby MacFerrinin ja Chick Corean live-taltiointi. Moista ei kyllä Suomen radioissa kuule.

Ulkona on keväistä, mutta kylmää. Selvittyäni Suomen flunssa-aalloista kuin koira veräjästä, jää iltalenkkeily väliin. Kuume alkaa uhkaavasti nousta, mutta sekin tuntuu vain romanttiselta täällä punkassani. Sairastanhan Pariisissa.