On ollut hankalaa sopeutua tähän kierrättämättömyyteen. Samaan roskapönttöön menee ihan kaikki. Kahvinpurut, paperit, foliot ja muovipullot. Olen bongannut lähistöltä pari lasinkeräyspistettä, joihin sitten kuljettelen lasipurkkeja. Alkuun en edes uskaltanut ostaa hilloa, kun en kestänyt ajatusta lasista sekajätteessä. Mutta koska systeemiä ei ole, en usko, että moni opettelee itsestään luontoa suojelevia arvoja. Kovinkaan moni ei kuljettele lasipurkkejaan korttelikaupalla, kun mikään taho ei sellaiseen velvoita.
Tänään sitten kävin Victor Hugon kotitalossa. Ei nyt mikään ihmepaikka, kivoja tapetteja jne. Mukava siellä oli käydä, talon ikkunoistakin oli pittoreskit näkymät.
Kaava näyttää systemaattiselta; joka toinen päivä on sateista. Tarkoittaa sitä, että huomenna pitäisi olla sitten aurinkoinen päivä. Aamuvarhaisella saan Alberton vieraakseni, ja olisikin mukavaa tarjota auringonpaistetta vieraalle. Vaikka varmemminhan sitä Veronasta löytyy tähän aikaan vuodesta.
Viimeksi olimme hänen kanssaan Pariisissa vuonna 1993. Matkustimme ensin junalla Lontooseen, ja paluumatkalla pysähdyimme Pariisiin tapaamaan Leenaa ja Pauliinaa. Punkkasimme jossakin ihme kopissa, en enää muista, oliko paikka Pauliinan asunto vai mikä. Jouduimme nukkumaan lattialla, ja muistaakseni sain kuittailuja seuraavana päivänä levottomasta yökäyttäytymisestäni. Unissapuhumista tai jotakin sellaista. Vuodenaika oli loka-marraskuu, ja oli kylmä. Tärkeimpänä oli minulle käydä Jim Morrisonin haudalla (!), mikä näin jälkikäteen kovasti hymyilyttää. Matkustaa Pariisiin katsomaan Morrisonin hautaa – voisiko olla ysärimpää.
Kiertelin tänään kolmannessa kaupunginosassa ja katselin kauppoja. Olisin käynyt vielä Cognaco-Jay museossa, ellei olisi mennyt jo kiinni. Asunnolla ollessani olen kuunnellut jazz radiota, josta tulee ihan mahtavaa musiikkia. Itku tuli silmään, kun Ella tulkitsi niin hienosti Mac the Knifea. Suomessa eivät jazz-kanavat pärjää. Bebopia kuullessaan yleisö vaihtaa kanavaa. Heidät saa kuuntelemaan, jos pyörittää kanavalla bilebändi-musaa. Mustang Sally ja River Deep, Mountain High.
Kotona ollessani teen koko ajan jotakin, aivan jatkuvalla syötöllä. Kaiken pitää olla tehokasta. Jos lepään, on sekin suunniteltu tehotuokio. Sen mitä haluan oppia, on nämä teehetkeni, jolloin vain istun ja silmäilen esitteitä tai katselen karttaa. Sytytän kynttilän, tuumailen ja saatan puhua jotakin ääneen (mitä itsen on vaikea huomata). Sellainen on kauhean rauhallista.
Illalla sain puhelinsoiton Suomesta, mikä oli tässä elämänmenossa erikoisuus. Tänään ja eilen on kyllä soinut kännykkäkin, kun numerosta +358861793358 on sinnikkäästi yritetty soittaa. Onneksi googletin numeron: kyseessä on suoramarkkinointinumero, kertoivat keskustelupalstat. Omituista, sillä numeroni on salainen, ja suoramarkkinointikiellonkin hankin vajaa vuosi sitten.
Kävellessäni tuumailin vähän outoa ajatusmalliani varakkuudesta. Suhtaudun sellaiseen hieman asenteellisesti ajatellen, että varakkuus kantaa aina mukanaan tietynlaista pinnallisuutta. Ikään kuin ihmiset, joilla on varallisuutta, olisivat vähän sisällöttömämpiä ajatuksiltaan. Voihan vauraus tuoda piittaamattomuutta, koska on varaa toteuttaa mielihaluja. Varakkuus voi tuoda myös näennäistä onnellisuutta, hyvinvointi pitää kaukana kouriintuntuvasta kärsimyksestä. Ja vain kärsimyksen kautta ihminen oppii ymmärtämään elämää. Tämä on se ajatuskulkuni. Harvoin tuo on tullut tietoisesti mieleen, mutta ajatus taisi pulpahtaa pintaan näyteikkunoita katsellessani. Ihan keskeneräinen mielikuva, mutta kirjoitan sen ylös, jos vaikka joku kirjoittaisi siitä osuvan mielipiteen ja sysäisi ajatustani vähän eteenpäin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Kuulostaa siltä, että pariisi tekee sinulle todella hyvää! Hihii, Morrisonin hauta. Muistan kun olin v. 91 reilillä ja olimme ystäväni kanssa Pariisissa vissiin 5 päivää ja kun palasimme, kaikki olivat jotenkin hurjan loukkaantuneita siitä, että emme olleet käyneet sillä haudalla... :D. Ysäriä tosiaan! Niihin aikoihin oli just ollut se Doors-elokuvakin ja ainakin oma ystäväpiiri hipahti sen seurauksena aika pahasti.
Tuo varakkuusajatus kuulostaa epämäärisen tutulta. En ole itse oikein onnistunut sanallistamaan sitä, mutta olen kyllä huomannut, että musta on jotenkin kauhean vastenmielinen ja pelottava ajatus, että olisin niin taloudellisesti turvatussa tilanteessa, etten ymmärtäisi, miten kovaa päivittäisen leivän hankkiminen voi olla. Ja toisaalta, jos voittaisi lotossa, niin tutkimuksethan osoittaa,että niillä miljonääreillä on usein sosiaalisesti tosi tiukat paikat. En tahtoisi rahavuorta kitkaamaan omia ja ystävien välejä. Ja taas sitten, jos tekisi duunia hullun lailla rahankiilto silmissä ja kokisi varmasti vittuuntumista siihen raadantaan, olisi ehkä vaikeaa hyväksyä se, että joku ei siinä onnistuisi, ja leimaisi sen helposti vain laiskuudeksi. Jotenkin näin... Ei ole kivaa olla niin köyhä, että on nälkärajalla, mutta tuntuu kyllä hyvältä, että ymmärtää edes hitusen siitä, millaista suuren osan planeetan asukkaista arki on: sumplimista. Jotenkin rahan kokoamisen ymmärtää vielä niillä, jotka hankkivat lapsia, kyllähän rahalla voi pehmentää näiden elämää, mutta jos ei aio hankkia jälkikasvua, ei siinä rahan perässä juoksemisessa kyllä paljonkaan järkeä ole.
Tietysti teemaan kytkeytyy myös ekologiaan liittyviä kysymyksiä; epäilen esimerkiksi, että jos huikeasti rikastuisin, en vain ostaisi kaikkea luomuna vaan myös lentelisin kaiken maailman viikonloppulomille tai ehkä ostaisin kakkosasunnon - ei kovin ekologista, mutta jotakin tuollaista voisi silti saada päähänsä. Sitten olisi aika vaikeaa olla. Rahat muodostavat ekologisessa elämäntavassa tietynlaisen ongelman siinä mielessä, että malttaisiko koko summat kuitenkaan työtä kiva.orgiin tai vaikka Greenpeacelle tai naisten koulutusta tukeviin kehyhankkeisiin; kyllä siinä aika todnäk tulisi harrastettua yhtä sun toista materiaalista enemmän kuin yksinkertaiseen onnellisuuteen tarvitaan. Kun on koko elämänsä elänyt aika niukasti, tuntuisi ehkä kummalliselta alkaa elää toisin. ja kun kuitenkin on hyvin tyytyväinen tähänkin...
En osaa ihan tarkkaan tiivistää mihin kaikkeen varakkuuden problematiikka mielessäni liittyy. Mutta kuten kirjoitit, ensisijaisena on tietenkin tuo, että varakkuus tuo usein mukanaan ekologista piittaamattomuutta. Autolla ajelua, kuluttamista kaikin puolin. Kierrättämisen nyt ei pitäisi vaatia yhtään sen enempää vaivaa köyhemmiltä kuin rikkaammiltakaan, mutta tietysti juuri tuo runsas kuluttaminen tuo myös runsaat jätteet, ja näin kuormittaa maapalloa enemmän.
Sitten siinä on myös se kärsimyksen aspekti, joka aina tietyllä tavalla liittyy taiteen tekemiseen. En tiedä mistä se johtuu, mutta hyvinvoivalla, kauniisti ruskettuneella, elämän kepeydestä nauttivalla harvoin on taiteellisesti mitään kummoista sanottavaa. Tai enemmänkin ammennettavaa. Onhan aika tyypillistä, että moni taiteilija häpeilee esim. porvarisvanhempiaan tai varakasta taustaansa. Tosin perheen varakkuus ei ole estänyt taiteilijaluonnetta syntymästä. Silti jollakin tapaa on täytynyt kohdata elämän kommervenkkisuus, että taidetta on syntynyt. Oletan nyt siis, että taidetta syntyy epäkohdista ja vastakohdista.
Tämä on tosi latteaa pohdintaa sikäli, että nämä ajatukset ovat niin tiukasti kiinni omissa kokemuksissani ja mielikuvissani. Onhan niitä kaikenmaailman latomaisemamiljonäärejä, jotka vain eivät ole koskettaneet itseäni mitenkään niin syvästi, että pitäisin heitä oikein taiteilijoina.
Vähän sama kuin empatia: ihminen, joka ei ole itse kohdannut takaiskuja ja elämään kuuluvaa kärsimystä, on aika huono lohduttaja sellaiselle, joka käy läpi vaikeita asioita elämässä.
Hmmjoo. Ehkä taiteen kanssa on sama kuin ajattelun kanssa (minusta taide on ennen kaikkea muuta kuin fiilistelyä - etenkin taiteen tekeminen: ajattelua, tutkimista, jakamista), että vasta kohdatessamme ongelman ajattelemme. (Ja kenties myös ilmaisemme ja jaamme.) Huomaan ainakin omassa elämässäni sellaisen seikan, että jännitteet, ristiriidat ja vastakohdat pitävät älyllisesti vireänä ja maailmasta kiinnostuneena. Ja samalla lailla, jos kaikki "soljuu omalla painollaan", siitä ei juuri jää runoa kirjattavaksi.
Tavallaan seikka on stressannutkin, koska arvostan onnellisenkiitollista elämää enemmän kuin sitä, että valvon ja kirjoitan maanisesti. Onneksi elämä näyttää kuitenkin olevan sellaista, että aina mutkan takaa putkahtaa kaikkea kummallista, ettei lakkaa näkemästä epäkohtia eikä kärsimystä, yksinkertaisesti: ei kerkiä tylsistymään.
Juuri noin, samaa mieltä.
Lähetä kommentti