Pariisin kuulumisia

Niin minä sitten tänne Pariisiin päädyin. Kaikki meni tosi äkkiä. Suomessa oli niin kiire, etteivät ajatukset riittäneet Pariisiin asti. Kun lento sitten oli vieläpä etuajassa, seisoin CDG:lla todella kuin 'nuoli pystymetsässä'. Edellisestä Pariisin visiitistäni oli kulunut lähes tarkalleen neljä vuotta (silloin sävelsin täällä HC-miehen), enkä muistanut enää lainkaan, miten minnekin mentiin. Homssuilin lippuautomaatilta rahanvaihtoautomaatin kautta lippuluukulle. Junalippua ostaessa tunsin suurta ylpeyttä, kun kysyttäessä “meno vai edestakainen”, tajusin vastata “pelkkä meno, kiitos”. Näin sitä ranskankieli kukistuu. Lause kerrallaan. Metrotunnelista noustuttani ihastelin viattomin skandinaavisilmin romanttista näkymää. Notre Dame, jukra sentään! Pariisi oli heti kättelyssä ihana, ihana!

Ihana siitä huolimatta, että alkuun oli mennä hermot siinä vastaanoton paperinpyörityksessä. Hertti soikoon mitä byrokratiaa –– kuka hullu niitä aanelosia oikein tarvitsi. Entä ketä kiinnostaa taiteilijan aviosääty?! Varmaankin ihan hyvä, etten voinut käyttää vakiovastaustani sudenpentu, kun en tiennyt sen ranskankielistä vastinetta. Mutta pieni kostontunne sisälläni hymistelin antaessani kaksi passikuvaani vuodelta 1992, joissa hymyilin idiootin näköisenä mustine pitkine kiharoineni. Käänsin pääni ja näin seinällä tulevan konserttini julisteen, jossa poseerasin vaaleaakin vaaleampi suora polkkatukka kasvojen raameina.

Taisi olla Monsieur Joseph tämä afrotaustainen virkailija. Tuli mieleen Beninin tärkeät tyypit, joilla kaikilla oli suuret pullonpohjasilmälasit. Niin oli tälläkin monsieurilla. Hän näytti asuntoni ja kertoi systeemeistä. Minua ennen täällä asunut Dunkel oli maininnut puhelimessa jättäneensä ruokia. Siivooja oli kuitenkin heittänyt pois. Monsieur Joseph oli tästä hyvin pahoillaan. Laatikosta puuttui kaksi lusikkaa. Monsieur sanoi pyytävänsä, että puuttuvat kaksi tuodaan asuntoon heti huomenna. Vakuuttelin, etteivät puuttuvat lusikat haitanneet minua ollenkaan. Pelkäsin jo, että Manulle lähtee Suomeen lasku puuttuvista lusikoista. Olin kuullutkin etukäteen, että Citéssä oltiin tarkkoja irtaimistosta.

Laukut purettuani lähdin käymään kaupassa. Hieman pelokkaana ihastelin houkuttelevan näköisiä liikkeitä, joihin astuessaan pitäisi aina suvereenisti tietää, mitä haluaa. Valitsin turvallisen supermarketin. Siellä kukaan ei kysellyt mitään.

– – Tässä kirjoituskohdan välissä soi puhelin: saksofonisti Joonatan Rautiola soitti viereisestä rakennuksesta. Täällä törmää yllättäviin henkilöihin. Kuten eilisiltana, lähdettyäni käymään erään näyttelyn avajaisissa. Tilan yläparvella oli taiteilija-arkkitehti Seppo Kohon upeita valaisimia ja koreja, jotka tekivät välittömän vaikutuksen. Suomeen palattuani investoin takuulla lamppuun. Näyttelyssä törmäsin myös Piritta Puhtoon, jonka Pariisissaolosta minulle edellisviikolla oli Suomessa kerrottu. Täällä ihmiset tuntuvat kävelevän vastaan.

Viritin radion, että kuulen ranskankieltä. Välillä kanavalla soi vaikkapa Bobby MacFerrinin ja Chick Corean live-taltiointi. Moista ei kyllä Suomen radioissa kuule.

Ulkona on keväistä, mutta kylmää. Selvittyäni Suomen flunssa-aalloista kuin koira veräjästä, jää iltalenkkeily väliin. Kuume alkaa uhkaavasti nousta, mutta sekin tuntuu vain romanttiselta täällä punkassani. Sairastanhan Pariisissa.