Metrohaahkat huttua keittää

Viikolla olimme kuuntelemassa Elisa Laihon keikkaa.
- Kato Larsson, mukava kun tulit, hihkaisi hän settien välissä.

Mistä tämä oli alkanut leviämään? Eihän kukaan muu ollut kutsunut minua Larssoniksi kuin Tommi, kunhan oli ensin kuluttanut pois vanhan Laren.
- Lähteekös Larssoni baariin?
- En voi, aamulla on opetusta.

Elisan kanssa suunnittelimme kerran muusikko-blogin perustamista. Siitä tulisi blogi, jonne listata karuimmat spinal tapit, ammatin sulokkaat karikot ja kämmit. Ajattelimme, että olisi arvokasta kirjoittaa talteen muistot 7 h:n keikkakokemuksesta huonekalumyymälässä 100 mk:n tuntipalkalla. Tai ohjelmatoimiston viimeiset sanat juuri ennen puhelun katkeamista "muistinko jo mainita luvanneeni, että pukeudut kissanaisen asuun?".
Ja kun istut Esson baarissa huttubändin tupakkatauolla ja kuuntelet niiden äijäjuttuja yrittäen nyökytellä samaan malliin, että kävisit äijästä itsekin. Tai kun löydät itsesi keikalta paikasta, jossa sinun ei pitäisi olla, tai soittamasta, vaikka kukaan yleisöstä ei haluaisi kuulla mutta maksaja seisoo haukkana vieressä ja vahtii, ettei tauko biisien välillä käy turhan pitkäksi, tai saadessasi suosionosoituksia ja soittaessasi sen jälkeen mielestäsi parhaimman biisisi, mutta kukaan ei taputa sen jälkeen.

Näitä muistellessamme nauroimme niin, että vatsaan koski. Vesi valui silmistämme ja jo piankin maistoimme sen suolaisen maun huulillamme. Itkusta ei meinannut tulla loppua.

Hiljaista huokailua.

- Ehkä keskitämme sen ajan musiikintekemiseen.
- Ehkä niin. Blogia on työlästä ylläpitää.