Humputtelija palasi kotiin

Tuhlaajatyttö päätti humputella vielä viimeisen illan (miten ihmeessä sitä nyt näin - - -) mutta nyt, vihdoin, alkaa pakkaaminen. Näissä konjakkihuuruissa sen luulisikin sujuvan mallikkaasti. Aamuseitsemältä tulee auto hakemaan, siihen on vielä aikaa. Huomenillalla sen tietää, miltä Beninin ilmasto iholla tuntuu. Oikein ihanaa kesän odotusta kaikille. Palataan astioiden äärelle viimeistään parin kuukauden kuluttua! :-)

Surprise

Paul Simon on pitkästä aikaa tehnyt uuden levyn. Miltä uusi materiaali sitten kuulostaa, voi kuunnella täällä neljän biisin verran. Tuottaja-guru Brian Eno on häärinyt taustalla. Tuskin maltan odottaa kuulla levyä kokonaisuudessaan.

Pääsiäisen päätösklubi

Pääsiäinen meni tänä vuonna aivan ohi. Yleensä teen tilaa hiljaisuudelle ja olen itsekseni. Pitkäperjantain iltana oli tarkoitus mennä kuuntelemaan Matterus-passiota Tuomiokirkkoon. Sen sijaan pidimmekin megalomaaniset kuuden ja puolen tunnin treenit ja illalla vielä skype-stemmikset. Saimme ihmeitä aikaan, sillä lauantai-illan konsertti oli eheä ja soinnikas kokonaisuus. Elisan spiikki 'Senses of a mistress'-kappaleesta ("ja seuraavaksi kappale, jota en kovin usein hääkeikoilla vedä") jäi sanomatta, mutta mikin pätkimisen pelastanut jeesusteippi toi hyvän syyn ylistää Päivänsankaria.
Paikalla oli jälleen kiitettävä määrä bloggaajia. Pisimmän matkan teki Tommi, joka innostui ajatuksesta muistaakseni edellisenä iltana kuultuaan, että Dyrokin tulee. Sana Suuren MA-teoreetikon läsnäolosta levisi kulovalkean tavoin, ja loppuillasta pöydän ääreen eksyivät myös Veloena (kiitos kuvista!) ja KK (kiitos levystä!).

Klubin päättäjäiset jatkuivat aina sunnuntai-iltaan ja On The Rocksiin, jonne Zarkus onnistui houkuttelemaan aivan venähtäneiden jatkojen viime minuuteilla. Välissä hieman roudausta sekä piano-oppilas. 48h, itseasiassa enemmänkin, valveillaoloa sai aikaan jo ilmiöitä, joita ei voinut selittää malaria-hallusinaatioina. Elämä näytti kummallisen kirkkaalta, kun takana oli nukuttu yö.

Vaan missä oli Huilisti?! Kokkaamassa minulle maittavaa lounasta, jonka nautimme tänään kivennäisveden kera. Tänään oli minun pääsiäiseni.

Sekuntikello

"Kiire tuntuu raskaalta, koska täytyy juosta niin lujaa."
Vironniemeläisten lasten ajatuksia tästä ajasta. Uusi ajatus julkaistaan parin viikon välein.

Räjähdys

Istumme siskon kanssa sohvilla ja napsimme artisokanlehtiä. Voisula näyttää juustomaiselta ja kysyn, onko se sponsoroitua. Vaikka kuinka moni on tunnistanut mainoksesta. Kissat kehräävät vierellämme kun kummityttöni huudahtaa: "hei, maailma on taas kadonnut". Katsomme ikkunasta, kun sumu on peittänyt horisontin ja näkymä on pelkkää usvaa. Tyttö on kasvanut jo niin pitkäksi. Hänen olemuksestaan näkyvät rikkaat sisäiset maailmat. Yritämme opettaa hänelle Lapuan murretta.
Ihastelen sisustusta ja uusia tavaroita. Olemme niin samanlaisia erilaisuudestamme huolimatta. Pidämme samoista asioista ja näemme asiat samalla tavoin. Mielipiteiden vaihdosta voi päätellä, mitä asiaa kumpikin mielessään parast' aikaa pohtii. Ovella halaamme pitkään ja merkitsevästi.

Tänään otin viimeiset rokotukset. Pyysin reiteen, koska tarkoitus on treenata koko päivä pianoa. Lapuan patrunatehtaan räjähdyksestä on kulunut 30 vuotta. Olin puolitoistavuotias, kun istuin isän olkapäällä ja juoksimme kalliolle katsomaan. Muistan myös näkymän tehtaan viereisen talon raunoista. Lehteä lukiessa itkettää niin, etten saa sitä hallintaan kuin tärisemällä kauttaaltaan. Suruun sekoittuu bänditoverini läheisen kuolema, jota olen ajatellut paljon. Sumeaa lohtua tuo lukemani lause:
"Kuulo on aisteista se, joka lähtee viimeisenä, kun ihminen kuolee."

Lähdön alla

Tänäaamuna iski ensimmäistä kertaa stressi. Olen pakannut matkalaukkua pään sisällä useita päiviä. Eniten kuitenkin huolettavat työt, jotka pitäisi saada valmiiksi ennen lähtöä. Pitäisi toimittaa materiaalit syksyn konsertteja varten. Kauheasti on kaikkea muistettavaa, joka verottaa oman aikansa. Myös kotisivuni ovat pienen kauneusleikkauksen alla ja työ tulisi saattaa valmiiksi ennen lähtöä.

Sen sijaan, että alkaisin purkaa sumaa, päätin kirjoittaa pari riviä rauhoittaakseni ajatuksiani. Hyvä on muutoinkin kirjoittaa hieman, kun Beninin modeemiyhteydellä tuskin tulen kirjoittamaan edes sähköposteja. Siellä on ollut useiden päivien myrskyjen aiheuttamia sähkökatkoksia, ja valaistuskin on toiminut kynttilöiden ja taskulamppujen varassa. Ostin matkalukemiseksi Neil Youngin elämäkerran, mutta epäilenkin ottamasta sitä mukaan, kun 100% kosteus homehduttaa paperin. Lentokoneessa voisi opiskella ranskaa ja haaveilla. Tulisi myös sävellettyä enemmän.

Perjantain Matteus-passio jää nyt kohdaltani väliin. Lauantain klubi sen sijaan tuntuu vievän focusta sopivalla tavalla muualle. Sen harjoittelu tarjoaa meditatiivista työntekoa muun suorittamisen keskellä.

Puhua

Keikan jälkeen on aina aivan puhki. Paljon ihmisiä, kaikilla asiaa. Sanoja, jotka kannustavat ja valavat uskoa. Harhailevat silmät, jotka kertovat uupumisesta. Roudaamista ja mielen maadoittamista.

Pitkä ja hämmentävä keskustelu, joka yllättää, vaikka sivullisetkin ovat sitä odottaneet. Vakavaa on. Kun puhutaan musiikista, puhutaan elämästä ja puhutaan kuolemasta. Vuoronperäistä päivittelyä siitä, kuinka hyvä on puhua. Että olisi pitänyt puhua jo aiemmin. Mutta hyvä kun puhutaan nyt. Puhuminen auttaa. Kirosanat auttaa. "En minä mikään ajatustenlukija ole." "Ootko mulle nyt vihainen?" "Miksi kaikki luulee, että olen vihainen, kun mietin -" "Halataan?" Molemmat puhuu, silmin nähden helpottuneina.

Jatkan Manalaan. Pöytä täynnä Idolseja ja läppää. Kieltäydyn jatkoista ja harhailen kotiin hämmentynein mielin. Herään aivan liian varhain kello-kuusi-nukahtaneena ja soitan aamiaisseuraa. Puhumme ja nauramme. Soitamme ja laulamme kappaleen, jonka nimeä ei mainita ääneen. Pyyhimme kyynelet poskiltamme ja jatkamme elämää episodin jälkeen.

Valtioneuvoston kello

"Lasten ei tarvitse tietää aikaa. Aikuiset sanoo, milloin tehdään ja mitä."
Vironniemeläisten lasten ajatuksia tästä ajasta. Uusi ajatus julkaistaan parin viikon välein.

Merkittävä O'Näkymä

Marc O'Polo sen teki, julkistaessaan valkoisen rodun valiouroksen kevään juoksuajan kynnyksellä.
Hurraa, hurraa, hurraa!

Apatiaa

Tuure heitti treeneistä kotiin. Kyydissä tuli myös Joonatan, joka jatkoi Story Villeen keikalle. Arvioimme tuuraajan onnistuneeksi valinnaksi. Avauduimme ajatuksiemme kanssa. Pitkäaikaiset ystäväni ja soittokaverini. Ovat jo varsin rakkaita. Joonatanin urku tuli tänne hoitoon. Kotona avasin viinipullon. Ajattelin, että soitan jollekin, mutta päätin olla soittamatta kenellekään. TV2 lähetti Melankolian 3 huonetta, aivan kuin Sanna oli Kiasmassa muistellutkin. Ei huvita laulaa, tuntuu kuin keuhkoissa ei olisi ilmaa.
Ajattelin, että vielä toinen lasillinen menee.

Kevätklassinen

Posti toi kirjekuoren Digeliuksesta. Emu yllätti jälleen suurenmoisella huomaavaisuudellaan lähettämällä kopion Richard Bonan haastattelusta Jazztimes-lehdessä saatesanoin Kevättä rinnassa!. Soitan läpi lauantain biisit illan treenejä varten ja huomaan unohtaneeni kirjoittaa laput yhdestä biisistä.

Kevät tuo tullessaan myös klassisen musiikin, jota muutoin soitan nykyään enää lähinnä opettaessa. Viime viikot olen soittanut mm. Chopinin nocturnoja.
Eilen oli viimeinen sijaisuuspäiväni. Tunnilla ajattelen, kuinka sanoin voisi kuvata sitä kauneutta, joka kuuluu Mozartin ja Beethovenin sonaateissa. Yksinkertaiset melodiat ja harmoniset kulut kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Huomasin ehtineeni jo kiintyä oppilaisiini. Eräs kertoi elämänsä vaiheista ja toinen huomautti uusista silmälaseistani. Kolmas kysyi lempilevyäni Jimi Hendrixin tuotannosta.
Kesken päivän apulaisrehtori tuli kysymään, puolivirallisesti, olisinko halukas jatkamaan syksyllä vakinaisena. Syksylle on jo buukattu keikkoja ja klubi jatkuu normaaliin tapaan. Vastasin aivan kuin yksityisyyttäni uhattaisiin. "En enempää kuin päivän viikossa."
Mikähän vimmattu pelko minulla on sitoutua. Pelkään löytäväni itseni tilanteesta, jossa taiteellinen vapaus on rajattu viikonpäivälle ja kellonajan tarkkuudelle. Tiedän kuitenkin saavani oppilaistani paljon. On niin antoisaa nähdä, kuinka suuria elämyksiä onnistumisen tunne tuo. Haluan myös auttaa heitä nuoruuden taipaleellaan samalla tavoin kuin omat pianonsoitonopettajani ovat tehneet. Maailma on kova pakka, ja sydän karrellaan mietin, kuinka tuollaiset lapset ja nuoret oikein pärjäävät. Toisaalta katselen heitä ihaillen ja ajattelen, että pärjäävät vallan mainiosti. Verrattuna siihen, kuinka pihalla itse nuorena olin. Kuten opettajani sanoi: sitä ei ole pelkästään pianonsoitonopettaja, vaan samalla äiti, terapeutti, ystävä, historioitsija, manikyristi, sairaanhoitaja ja vaikka mitä. Ehkä sitten sen päivän viikossa ja omat oppilaat siihen päälle. Ehtiihän niitä viisujakin rustata.

Koko väki koossa

Powered by Castpost

Aerial

Kävin katsomassa ystäväni 2-viikkoista vauvaa. Pieni se oli, pieni kuin mikä. Jatkoin ARS 06 näyttelyyn. Videoteokset olivat koskettavimpia. Oppaina näyttelyssä toimi pieniä vironniemeläisiä. Kiasmassa näytti olevan koko konkkaronkka, ja paljon muitakin tuttuja. Vielä kun muistan, niin mainostan Rakkaus ei ole ajan narri -esitystä.

Ratikassa selasin uusimman City-lehden. MAT:ia esiteltiin sielläkin.
Eilen kuuntelin levyjä. Tajusin, että elämässäni on ollut kaksi miestä, joita edeltävää ajattelutapaani en enää muista. Ihmeellinen kokemus, kun joku voi vaikuttaa noin kokonaisvaltaisesti.
Asioille täytyy antaa aikaa, ja sitä minun on vaikea oppia.
Tänään ostin Kate Bushin Aerialin. Tarjouksessa oli myös Coldplayn Y&X, jonka jätin kuitenkin väliin. Ehkä sekin olisi hyvä olla olemassa, mutta kuuntelin sitä juuri, enkä halunnut tehdä levystä arkistokappaletta.

Välillä pelkään yksityisyyteni puolesta. Kysyn itseltäni myös syytä blogiin kirjoittamiseen. Huomaan alkaneeni kirjoittaa tänne kuin päiväkirjaan. Kuningasajatuksia ei todellakaan synny päässäni päivittäin, jolloin kirjoittaminen alkaa muistuttaa vain selonteolta viihteikkäästä elämästäni. Siitä syystä harvennan hieman kirjoitustahtiani. Tauko on välillä muutoinkin paikallaan. Jos minua tulee ikävä, kuunnelkaa levyäni ja tulkaa konsertteihini. Ehkä ryhdistäydyn virkablogini puolella.

Preludi ja finaali

Olen tiskaillut, imuroinut, lajitellut roskia ja vienyt pulloja kauppaan. Litkinyt boolinjämiä, kun mehua ei ollut. Harjoitellut Luppilta saadun 24:n preludin sarjasta yhtä, jota haluan oppilaani soittavan. Kieltäytynyt treffeistä, koska tarvitsen aikaa yksinoloon. Pessyt hampaat jo klo20 illalla.
Juhlin eilen aparia lähipiirini kanssa. Ystäväni ovat ihania. Ilman sellaisia ihmisiä ei juhlista tulisi yhtä lämminhenkisiä kuin mitä ne eilen olivat. Olen onnenpekka, elämän muista takaiskuista huolimatta.

Kaikki ei kulje tylsämielisen logiikkani mukaisesti. Kissat saavat minut tyyneksi ja vilpittömäksi. Silti olen niille allerginen, enkä varsinkaan voi ottaa omaa kissaa. Pidän ihmisistä, ylipäänsä. Olen utelias tutustumaan, kiinnostun hiljaisista tuumailijoista ja innostun välittömistä positiivisen energian lataamoista. Erityisesti ystävistäni, jotka ovat minulle hyvin tärkeitä. Tuttavapiirini on laaja ja verkottuu useista erilaisista yhteyksistä. Siitä huolimatta saan ihmisistäkin ihottumaa. Maritta ja Janina olivat sitä mieltä, että se on taiteilijalle tyypillinen keino ottaa etäisyyttä ja luoda itselleen työrauhaa. Joko se on täyttä puppua tai sitten sosiaalisuus on tässä maailmantilassa ylikorostettua.

Lauloimme ja soitimme. Keskustelut kuulostivat väliin kiihkeiltäkin ja emännöinnin lomassa myhäilin väen klikkiintymättömyyttä. Elisa antoi laulullaan esimakua siitä, mitä tuleman pitää Laulutuvassa 15.4. Musiikki on mahtava kommunikointimuoto. Tajusin, että itseasiassa se tarjoaa kaipaamani välittömyyden ja barrikaadittomuuden, mutta rajaa samalla tarpeelliset rajat. Uskon kyseessä olevan laajemman kuin ammatti-identiteetin.
Hymyssä suin kuiskaan mielessäni kiitokset näille rakkaille ihmisille ja kahlaan finaaliksi modernia pianomusiikkia surkealla prima vistallani. Kuulostaa miltä vain, mutta sydämestä se tulee.

La Roma

Jura Jukolan Rooman päiväkirja vie ajatukset välähdyksenomaisesti tuohon maailman kauneimmaksi kaupungiksi kutsuttuun paikkaan, joka lyhyinä siellä viettäminäni ajanjaksoina on tarjonnut unohtumattomia jälleennäkemisiä, tutustumisia, kohtaamisia, sydänsuruja, hermoromahduksia, hikeä ja hellettä sekä hytinää yllättävässä sadekuurossa, jota pakenimme Simonan kanssa lehmuksen alle Villa Borghesessa tai Francescon kanssa mitä maukkaimpaan spaghetteriaan Trasteveressä. Muistan konsertin spaghetteriasta kivenheiton päässä sijaitsevassa Lettere Cafféssa, jossa soitimme basisti A.Venezianin kanssa, sekä pettymyksen, kun Gabriella ei päässytkään kuuntelemaan. Jukolan kuvat harhailevat tutuilla kulmilla eri näkökulmista katsottuna. Mutta toisin kuin omat muistikuvani, ovat Jukolan kuvat vailla sitä ristiriitaisuutta, jolla Roomaa ja Italiaa muistelen. Blogi tarjoaa juuri tällä haavaa tarvitun välimatkan kyseiseen maahan. Kuvien ja tekstien takaa Rooman kotoisaa ilmapiiriä on ihastuttavaa kokea, ja tuumata kohtaavansa ristiriidat sitten joskus, myöhemmin -