keskiviikkona, maaliskuuta 29, 2006

Kevätklassinen

Posti toi kirjekuoren Digeliuksesta. Emu yllätti jälleen suurenmoisella huomaavaisuudellaan lähettämällä kopion Richard Bonan haastattelusta Jazztimes-lehdessä saatesanoin Kevättä rinnassa!. Soitan läpi lauantain biisit illan treenejä varten ja huomaan unohtaneeni kirjoittaa laput yhdestä biisistä.

Kevät tuo tullessaan myös klassisen musiikin, jota muutoin soitan nykyään enää lähinnä opettaessa. Viime viikot olen soittanut mm. Chopinin nocturnoja.
Eilen oli viimeinen sijaisuuspäiväni. Tunnilla ajattelen, kuinka sanoin voisi kuvata sitä kauneutta, joka kuuluu Mozartin ja Beethovenin sonaateissa. Yksinkertaiset melodiat ja harmoniset kulut kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Huomasin ehtineeni jo kiintyä oppilaisiini. Eräs kertoi elämänsä vaiheista ja toinen huomautti uusista silmälaseistani. Kolmas kysyi lempilevyäni Jimi Hendrixin tuotannosta.
Kesken päivän apulaisrehtori tuli kysymään, puolivirallisesti, olisinko halukas jatkamaan syksyllä vakinaisena. Syksylle on jo buukattu keikkoja ja klubi jatkuu normaaliin tapaan. Vastasin aivan kuin yksityisyyttäni uhattaisiin. "En enempää kuin päivän viikossa."
Mikähän vimmattu pelko minulla on sitoutua. Pelkään löytäväni itseni tilanteesta, jossa taiteellinen vapaus on rajattu viikonpäivälle ja kellonajan tarkkuudelle. Tiedän kuitenkin saavani oppilaistani paljon. On niin antoisaa nähdä, kuinka suuria elämyksiä onnistumisen tunne tuo. Haluan myös auttaa heitä nuoruuden taipaleellaan samalla tavoin kuin omat pianonsoitonopettajani ovat tehneet. Maailma on kova pakka, ja sydän karrellaan mietin, kuinka tuollaiset lapset ja nuoret oikein pärjäävät. Toisaalta katselen heitä ihaillen ja ajattelen, että pärjäävät vallan mainiosti. Verrattuna siihen, kuinka pihalla itse nuorena olin. Kuten opettajani sanoi: sitä ei ole pelkästään pianonsoitonopettaja, vaan samalla äiti, terapeutti, ystävä, historioitsija, manikyristi, sairaanhoitaja ja vaikka mitä. Ehkä sitten sen päivän viikossa ja omat oppilaat siihen päälle. Ehtiihän niitä viisujakin rustata.

5 kommenttia:

Miss Foxy kirjoitti...

>>Kesken päivän apulaisrehtori tuli kysymään, puolivirallisesti, olisinko halukas jatkamaan syksyllä vakinaisena.>>

lucky girl! joku saattaa parhaillaan rustata avointa hakemusta ko. kouluun toiveissa saada se paikka : ) mutta *omasta ajasta* ja ajattelunvapaudestahan se on poissa. tai sitten ei ole.

Pianonopettaja-elokuva tuli nyt tietenkin mieleeni, sananmukaisesti viiltävän kaunis.

LL kirjoitti...

Sitä on tullut aikoinaan itsekin kirjoiteltua noita avoimia hakemuksia vaikka kuinka. Mutta duunit näemmä tulee enemmän verkottumisen kautta. Kyllä sitä itsekin mietti, että mikähän prinsessa sitä oikein ollaan. Itä-Hgin mus.opisto, tuo viuluviikareiden tyyssijä :), on vielä kaupungin hyvämaineisimpia ja oppilasmateriaali siellä kiinnostavaa. Mutta olen tajunnut jo aikoja sitten, että raha ei loppujen lopuksi paljoakaan kiinnosta. Se, miten elämänsä käyttää, on paljon tärkeämpää.

Huomaan myös kotoa opitun tavan, että vaikeuksista ei puhuta ääneen, jolloin helposti saa sellaisen kuvan, kuin tässä vain mennä porskuteltaisiin. Ja niinhän sitä mennäänkin, up and down you go and say: that's the way, the way it is. (Hearthill)

Mainitsemasi leffa on kieltämättä upea. Naurattaa, kun muistelen erästä ystävääni, jota sanomansa mukaan kiihottavat sellaiset naiset.

Miss Foxy kirjoitti...

aih eikö kukaan muu pistäkään tikarilla rintaansa kun koskee? (elokuvaa vielä miettien)

Mikael kirjoitti...

Loistavaa, että juttelet oppilaitesi kanssa myös Hendrixistä. Viisautta!

LL kirjoitti...

MissFoxy: En aivan ymmärtänyt kommenttia [nolona]. Olen joskus läimäissyt itseäni avokämmenellä, jos olen tyrinyt jossain pahasti. Sitäkö tarkoitit?

Mikael: Nuoret ovat mahtavaa porukkaa, ja paljon avoimempia kuin me aikuiset, jotka juutumme aivan liikaa yhden genren sisään. Olen, tosin, soitattanut heillä myös modernia musiikkia, ja sille ollaan välin kikatettu oikein kunnolla.