Puhua

Keikan jälkeen on aina aivan puhki. Paljon ihmisiä, kaikilla asiaa. Sanoja, jotka kannustavat ja valavat uskoa. Harhailevat silmät, jotka kertovat uupumisesta. Roudaamista ja mielen maadoittamista.

Pitkä ja hämmentävä keskustelu, joka yllättää, vaikka sivullisetkin ovat sitä odottaneet. Vakavaa on. Kun puhutaan musiikista, puhutaan elämästä ja puhutaan kuolemasta. Vuoronperäistä päivittelyä siitä, kuinka hyvä on puhua. Että olisi pitänyt puhua jo aiemmin. Mutta hyvä kun puhutaan nyt. Puhuminen auttaa. Kirosanat auttaa. "En minä mikään ajatustenlukija ole." "Ootko mulle nyt vihainen?" "Miksi kaikki luulee, että olen vihainen, kun mietin -" "Halataan?" Molemmat puhuu, silmin nähden helpottuneina.

Jatkan Manalaan. Pöytä täynnä Idolseja ja läppää. Kieltäydyn jatkoista ja harhailen kotiin hämmentynein mielin. Herään aivan liian varhain kello-kuusi-nukahtaneena ja soitan aamiaisseuraa. Puhumme ja nauramme. Soitamme ja laulamme kappaleen, jonka nimeä ei mainita ääneen. Pyyhimme kyynelet poskiltamme ja jatkamme elämää episodin jälkeen.