Merkittävä O'Näkymä

Marc O'Polo sen teki, julkistaessaan valkoisen rodun valiouroksen kevään juoksuajan kynnyksellä.
Hurraa, hurraa, hurraa!

Apatiaa

Tuure heitti treeneistä kotiin. Kyydissä tuli myös Joonatan, joka jatkoi Story Villeen keikalle. Arvioimme tuuraajan onnistuneeksi valinnaksi. Avauduimme ajatuksiemme kanssa. Pitkäaikaiset ystäväni ja soittokaverini. Ovat jo varsin rakkaita. Joonatanin urku tuli tänne hoitoon. Kotona avasin viinipullon. Ajattelin, että soitan jollekin, mutta päätin olla soittamatta kenellekään. TV2 lähetti Melankolian 3 huonetta, aivan kuin Sanna oli Kiasmassa muistellutkin. Ei huvita laulaa, tuntuu kuin keuhkoissa ei olisi ilmaa.
Ajattelin, että vielä toinen lasillinen menee.

Kevätklassinen

Posti toi kirjekuoren Digeliuksesta. Emu yllätti jälleen suurenmoisella huomaavaisuudellaan lähettämällä kopion Richard Bonan haastattelusta Jazztimes-lehdessä saatesanoin Kevättä rinnassa!. Soitan läpi lauantain biisit illan treenejä varten ja huomaan unohtaneeni kirjoittaa laput yhdestä biisistä.

Kevät tuo tullessaan myös klassisen musiikin, jota muutoin soitan nykyään enää lähinnä opettaessa. Viime viikot olen soittanut mm. Chopinin nocturnoja.
Eilen oli viimeinen sijaisuuspäiväni. Tunnilla ajattelen, kuinka sanoin voisi kuvata sitä kauneutta, joka kuuluu Mozartin ja Beethovenin sonaateissa. Yksinkertaiset melodiat ja harmoniset kulut kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Huomasin ehtineeni jo kiintyä oppilaisiini. Eräs kertoi elämänsä vaiheista ja toinen huomautti uusista silmälaseistani. Kolmas kysyi lempilevyäni Jimi Hendrixin tuotannosta.
Kesken päivän apulaisrehtori tuli kysymään, puolivirallisesti, olisinko halukas jatkamaan syksyllä vakinaisena. Syksylle on jo buukattu keikkoja ja klubi jatkuu normaaliin tapaan. Vastasin aivan kuin yksityisyyttäni uhattaisiin. "En enempää kuin päivän viikossa."
Mikähän vimmattu pelko minulla on sitoutua. Pelkään löytäväni itseni tilanteesta, jossa taiteellinen vapaus on rajattu viikonpäivälle ja kellonajan tarkkuudelle. Tiedän kuitenkin saavani oppilaistani paljon. On niin antoisaa nähdä, kuinka suuria elämyksiä onnistumisen tunne tuo. Haluan myös auttaa heitä nuoruuden taipaleellaan samalla tavoin kuin omat pianonsoitonopettajani ovat tehneet. Maailma on kova pakka, ja sydän karrellaan mietin, kuinka tuollaiset lapset ja nuoret oikein pärjäävät. Toisaalta katselen heitä ihaillen ja ajattelen, että pärjäävät vallan mainiosti. Verrattuna siihen, kuinka pihalla itse nuorena olin. Kuten opettajani sanoi: sitä ei ole pelkästään pianonsoitonopettaja, vaan samalla äiti, terapeutti, ystävä, historioitsija, manikyristi, sairaanhoitaja ja vaikka mitä. Ehkä sitten sen päivän viikossa ja omat oppilaat siihen päälle. Ehtiihän niitä viisujakin rustata.

Koko väki koossa

Powered by Castpost

Aerial

Kävin katsomassa ystäväni 2-viikkoista vauvaa. Pieni se oli, pieni kuin mikä. Jatkoin ARS 06 näyttelyyn. Videoteokset olivat koskettavimpia. Oppaina näyttelyssä toimi pieniä vironniemeläisiä. Kiasmassa näytti olevan koko konkkaronkka, ja paljon muitakin tuttuja. Vielä kun muistan, niin mainostan Rakkaus ei ole ajan narri -esitystä.

Ratikassa selasin uusimman City-lehden. MAT:ia esiteltiin sielläkin.
Eilen kuuntelin levyjä. Tajusin, että elämässäni on ollut kaksi miestä, joita edeltävää ajattelutapaani en enää muista. Ihmeellinen kokemus, kun joku voi vaikuttaa noin kokonaisvaltaisesti.
Asioille täytyy antaa aikaa, ja sitä minun on vaikea oppia.
Tänään ostin Kate Bushin Aerialin. Tarjouksessa oli myös Coldplayn Y&X, jonka jätin kuitenkin väliin. Ehkä sekin olisi hyvä olla olemassa, mutta kuuntelin sitä juuri, enkä halunnut tehdä levystä arkistokappaletta.

Välillä pelkään yksityisyyteni puolesta. Kysyn itseltäni myös syytä blogiin kirjoittamiseen. Huomaan alkaneeni kirjoittaa tänne kuin päiväkirjaan. Kuningasajatuksia ei todellakaan synny päässäni päivittäin, jolloin kirjoittaminen alkaa muistuttaa vain selonteolta viihteikkäästä elämästäni. Siitä syystä harvennan hieman kirjoitustahtiani. Tauko on välillä muutoinkin paikallaan. Jos minua tulee ikävä, kuunnelkaa levyäni ja tulkaa konsertteihini. Ehkä ryhdistäydyn virkablogini puolella.

Preludi ja finaali

Olen tiskaillut, imuroinut, lajitellut roskia ja vienyt pulloja kauppaan. Litkinyt boolinjämiä, kun mehua ei ollut. Harjoitellut Luppilta saadun 24:n preludin sarjasta yhtä, jota haluan oppilaani soittavan. Kieltäytynyt treffeistä, koska tarvitsen aikaa yksinoloon. Pessyt hampaat jo klo20 illalla.
Juhlin eilen aparia lähipiirini kanssa. Ystäväni ovat ihania. Ilman sellaisia ihmisiä ei juhlista tulisi yhtä lämminhenkisiä kuin mitä ne eilen olivat. Olen onnenpekka, elämän muista takaiskuista huolimatta.

Kaikki ei kulje tylsämielisen logiikkani mukaisesti. Kissat saavat minut tyyneksi ja vilpittömäksi. Silti olen niille allerginen, enkä varsinkaan voi ottaa omaa kissaa. Pidän ihmisistä, ylipäänsä. Olen utelias tutustumaan, kiinnostun hiljaisista tuumailijoista ja innostun välittömistä positiivisen energian lataamoista. Erityisesti ystävistäni, jotka ovat minulle hyvin tärkeitä. Tuttavapiirini on laaja ja verkottuu useista erilaisista yhteyksistä. Siitä huolimatta saan ihmisistäkin ihottumaa. Maritta ja Janina olivat sitä mieltä, että se on taiteilijalle tyypillinen keino ottaa etäisyyttä ja luoda itselleen työrauhaa. Joko se on täyttä puppua tai sitten sosiaalisuus on tässä maailmantilassa ylikorostettua.

Lauloimme ja soitimme. Keskustelut kuulostivat väliin kiihkeiltäkin ja emännöinnin lomassa myhäilin väen klikkiintymättömyyttä. Elisa antoi laulullaan esimakua siitä, mitä tuleman pitää Laulutuvassa 15.4. Musiikki on mahtava kommunikointimuoto. Tajusin, että itseasiassa se tarjoaa kaipaamani välittömyyden ja barrikaadittomuuden, mutta rajaa samalla tarpeelliset rajat. Uskon kyseessä olevan laajemman kuin ammatti-identiteetin.
Hymyssä suin kuiskaan mielessäni kiitokset näille rakkaille ihmisille ja kahlaan finaaliksi modernia pianomusiikkia surkealla prima vistallani. Kuulostaa miltä vain, mutta sydämestä se tulee.

La Roma

Jura Jukolan Rooman päiväkirja vie ajatukset välähdyksenomaisesti tuohon maailman kauneimmaksi kaupungiksi kutsuttuun paikkaan, joka lyhyinä siellä viettäminäni ajanjaksoina on tarjonnut unohtumattomia jälleennäkemisiä, tutustumisia, kohtaamisia, sydänsuruja, hermoromahduksia, hikeä ja hellettä sekä hytinää yllättävässä sadekuurossa, jota pakenimme Simonan kanssa lehmuksen alle Villa Borghesessa tai Francescon kanssa mitä maukkaimpaan spaghetteriaan Trasteveressä. Muistan konsertin spaghetteriasta kivenheiton päässä sijaitsevassa Lettere Cafféssa, jossa soitimme basisti A.Venezianin kanssa, sekä pettymyksen, kun Gabriella ei päässytkään kuuntelemaan. Jukolan kuvat harhailevat tutuilla kulmilla eri näkökulmista katsottuna. Mutta toisin kuin omat muistikuvani, ovat Jukolan kuvat vailla sitä ristiriitaisuutta, jolla Roomaa ja Italiaa muistelen. Blogi tarjoaa juuri tällä haavaa tarvitun välimatkan kyseiseen maahan. Kuvien ja tekstien takaa Rooman kotoisaa ilmapiiriä on ihastuttavaa kokea, ja tuumata kohtaavansa ristiriidat sitten joskus, myöhemmin -

Roska päivässä

Kuuntelen vanhoja nauhoituksia. Eteen tuli mm. viestejä puhelinvastaajastani, joka oli kova sana aikana, jolloin en vielä omistanut kännykkää. Tämä tarkoittaa kohdallani aikaa ennen milleniumia. Säilyneet viestit ovat aarre. Kuinka suunnattomasti muistoja herättävätkään esim. runot ja laulut, joita joskus vastaajaani sain. Minkälaista niitä onkaan kuunnella vuosia myöhemmin alkuperäisäänellä kerrottuna ja laulettuna! Joukkoon mahtui yksi pianosävellyskin. Löysin myös joskus 5-vuotiaana tekemäni laulun 'Päästäinen ja kusiainen'.

Projektini "poimi roska päivässä" suhteen en ole joutunut pettymään vielä kertaakaan. Aina joku on muistanut jättää roskan poimittavakseni. Ja jos netissä ei keksi surffattavaa, voi aina poiketa Amnestyn sivulla ja allekirjoittaa kuukauden vetoomus.

Rautatieaseman kello

"Aika menee eteenpäin vähän niin kuin juna, mutta kellossa ei ole junia vaan rattaita. Eivätkä ne pysähdy vaan menee aina ympäri."
Vironniemeläisten lasten ajatuksia tästä ajasta. Uusi ajatus julkaistaan parin viikon välein.

Bää

Aina välillä tajuan, että lukematta jääneet musiikki- ja jäsenlehdet muodostavat jo kuukausien kasaa. Olen ollut väsynyt ja stressaantunut jo toista viikkoa. Odotan sitä valaisevaa yötä, jona näen runsaita unia ja puran veripaakut hermopäistäni, heräten aamulla virkeänä kohtaamaan uuden päivän. Tänään Elvis ry:n jäsenkokouksessa puheenvuorot tulvivat tyytymättömyyttä eläketurvasta ja verotuksen epäkohdista, jossa asemamme kieltämättä on epäedullinen. Taiteilijoita, tai ainakin muusikoita, kai ensisijaisesti kiinnostaa vain hyvä meininki. Olemme huonoja puhumaan puolestamme ja kaihdamme turhaa byrokratiaa. Pelin henki on kuitenkin sellainen, että jos et puoliasi pidä, menetät senkin, jonka piti olla reilua ja hyvän tavan mukaista.

Minun pitäisi ostaa uudet silmälasit, ja tälläiset turvallista rutiinia kohahduttavat muutokset ärsyttävät. Haluaisin riittävän isot, muovisankaiset, televisioruudut, ettei näkökenttä tuntuisi kapealta. Mutta minulla on auttamattoman pieni pää ja kapeat kasvot, ja kaikki käytännöllisen näköiset sangat näyttävät välineiltä tai laitteilta, jotka asennetaan kasvojeni päälle.

Sitten ystäväni kirjoittaa rakastumisestaan ahvenanmaalaiseen filmiohjaajaan, kuinka "pää on pilvissä, eihän tätä oikein usko todeksi". Niin niin. Lopetan tämän kirjoituksen kuin Täydellisten naisten Mary-Alice summatessaan yhteen jakson tapahtumat. Minä prinsessakohtauksineni, lamentoimassa herneestä patjan alla. Toinen prinsessaunelmineen, elämässä haavettaan todeksi. Kaikki me Jumalan karitsat, kuiskaamme kuin yhdestä suusta: bää.

Lumen valo

Viivyin jonkinlaisessa horroksessa aamuseitsemästä puoli yhteen. Valo tulvi huoneeseen kuin hitsauspuikko, eikä suomalaisittain ajateltuna nukkuminen käy sellaisena vuoden hetkenä. Lyhyt tahmeaääninen puhelinsoitto Annukalle, tuolle valio-sn kansalaiselle, ja yksissä tuumin päätös lähteä jäälle kävelemään.
Lumesta heijastuva auringonvalo oli niin voimakasta, että paksujen aurinkolasienkin takaa silmiä joutui siristää. Kerroin bileistä, joissa olin edellisiltana viihtynyt. Puhuimme lempiaiheistamme, sielunkumppanuudesta ja sn-läisyydestä. Tarkastelimme Helsinkiä eri perspektiivistä ja päädyimme kahvilaan, jossa santsikupin ottaja sai 5 senttiä. Saimme idean, jonka toimivuutta tarkastella maanantaina ziljoonilla puhelinsoitoilla ja järjestelyillä. Mikäli kaikki sujuu toivomustemme mukaan, en joudu rikkomaan päätöstäni olla matkustamatta yksin. Haimme pizzaa ja majoittauduimme kotini sohvalle lukemaan Beninin oppaita ja esitteitä.

Aurinko kuumottaa kasvoillani yhä ja pää on kipeä siristelystä. Muistan jälleen, kuinka herkkä olenkaan ensimmäisille säteille.

Lintu

Luin Karri Kokon Bird Life Finland -runosarjaa. Ne olivat todella hienoja. Luin runoja, paitsi niin kuin runoja nyt luetaan, myös nostalgisesti ja narsisminsävytteisesti. 2-osaisesta nimestäni on luonnollisesti väännetty laululintu-nimityksiä, kun pienenä enemmänkin lauloin kuin puhuin. Keksin myös paljon lauluja nimenomaan linnuista. Talitinteistä, punarinnoista, västäräkeistä, no, linnuista ylipäänsä. Kouluikäisenä jouduin (tai pääsin) aivan sattumoisin tilanteisiin, joissa linnut tarvitsivat pelastajaa. Se, miten olin erään tervapääskys- rupeaman jälkeen aivan varma, että tervapääskysparvi liiteli kymmeniä kierroksia isovanhempieni talon yllä Lapuan Lankilankoskella, on osoitus uskontoni laadusta. 17-vuotiaana tatuoin nilkkaani sinisen linnun, ja myöhemmin akatemialla tutustuin jazzlaulajaan, joka osasi piirtää todella hyvin. Hän piirsi ihmiset eläimiksi, sillä hän hahmotti ihmiskasvot eri eläiminä. Hän piirsi minut linnuksi, tietämättä tietenkään "lintutaustaani". En kysynyt koskaan, tulkitsiko hän minut linnuksi säikyn olemukseni vai kasvojen piirteiden takia. Muistan myös sen, että pianonsoiton opettajamme hän piirsi leijonaksi.

Akatemian väkeä

Kuuntelin pitkästä aikaa radiota. Classic FM. Kuuluttajana oli akatemian kurssikaverini Roni. Hänellä oli soiva ja miellyttävä ääni, harvinaisen hyvä radioääni. Opiskelimme samalla pianonsoitonopettajalla, ja hän piti minua suurena kilpailijanaan. Tämä perustui enemmän mielikuvaan kuin siihen, että hän olisi soittoani juuri kuullut. Ilmeisesti itsellenikin mielikuva oli tärkeämpää kuin se, että oikeasti olisin pianoa osannut soittaa. Siitäkin huolimatta, ettei tavoitteenani ollut koskaan tulla hyväksi klassiseksi pianistiksi. Kukapa kunniasta kieltäytyisi, vaikka ilmiön hupaisuuden tiesi kyllä jo silloin nuorempana. Siellähän me kaikki kaakatimme parhaamme mukaan, jokainen luokkansa, koulunsa, kylänsä, opistonsa tai konservatorionsa paras. Kunnes opimme viimeistään valmistuttuamme, että tärkeää on nauttia elämästään ja saada jotenkin leipä pöytään.

Kiertelin joulumyyjäisissä ja päädyin vegaaniliiton pöydän kohdalle, jossa kurssikaverini Pipsa oli esittelemässä. Juttelimme niitä näitä, vaihdoimme kuulumisia, kertoilin levystäni, joka oli juuri tullut ulos. Vieressä olevan 'Oikeutta eläimille' pöydän takana istuva tyttö mulkoili ikävin katsein turkista kaulallani. Toisin kuin Pipsa, hän ei tiennyt sen tarinaa. Isälläni oli 80-luvulla kettutarha. Muistan, kuinka pakkasiltoina veimme tarhalle kiehuvan kuumaa vettä, jolla yritimme sulattaa jäätyneitä vesiastioita. Muistan, kuinka jouluaattona ruokinnan jälkeen isä lauloi ketuille joululaulun ennen lähtöämme kotiin. Muistan myös nähneeni omin silmin, kuinka niitä lopetettiin kaasulla ja myöhemmin sähköllä. Muistan kuolleiden kettujen kasan kuivaajan pihalla ja nahkakuivurin sahanpuruun sekoittuneen hajun. Muistan lemmikkikettumme, taistelut Kauhavan ilmasotakoulun ylilentojen kanssa, kettujen syövän poikasiaan sekä taudin, joka tappoi lähes kaikki ketut hulluuteen. Muistan, kuinka lopulta kettutarha suljettiin kannattamattomana. Muistan myös, ettei mielipiteestään tarhauksesta kannattanut aloittaa keskustelua.
Isän kotitalon vintillä muutama vuosikymmenet lojunutta ketunnahkaa olivat hiirenkakassa. Päätin puhdistaa yhden nahan ja työllistää ihmisen tekemään siitä kaulurin. En hyväksy tarhausta, ja niin kauan kuin se on elinkeinona laillista, on kuluttajalla vastuu tehdä siitä omat toimintaperiaatteensa. En hyväksy myöskään tuhlausta ja minusta oli typeryyttä olla ottamatta käyttöön kuolleita raatoja, jos niitä voi jotenkin hyödyntää. Aivan samalla periaatteella saisi minunkin nahkaani käyttää kuoltuani, jos kukaan huolisi tälläistä ohutta atoopikon ihoa. Ymmärrän myös sen, jos joku ajattelee tätä etiikan kautta.

Siispä tämä tyttö jatkoi mulkoiluaan, kunnes ei voinut enää hillitä itseään, vaan kysyi ensin, oliko turkkini aito ja puuskahti sitten, ettei voi ymmärtää, kuinka joku saattaa!
Jäimme Pipsan kanssa kikattelemaan, että olisikohan minun pitänyt vastata, että "ei, ei, ymmärrät nyt väärin. Siis tämä on omalta kettutarhalta." :)

Kauneuden kyklooppisilmä

Edellinen ulkonäkökeskustelu toi mieleeni vielä muutaman seikan ulkopuolisista paineista. Hurina mietti, kuinka naiset joskus itsekin istahtavat luontevasti heille tarjottuun kauneuden kaapuun. Kieltämättä ihminen käyttää hyväkseen keinoja, joista hän saa toivottua vastakaikua. Ilona kertoi kieltäytyvänsä lähteä leikkiin mukaan ja kertoi päättäneensä keskittyä mieluummin etuihin (ei hassumpi päätös, kuinka sellaisessa päätöksessä oppisi pysymään?). Dyro pohti ulkonäköepävarmuuden yleisyyttä tuntemiensa naisten keskuudessa. Kkyllähän etenkin naisille astetaan paineita ulkonäön suhteen todella pienestä pitäen. Opetetaan siihen, että mitä prinsessaisempi olet, sitä paremmin sinut huolitaan, ja että sehän on se onnesi tae.
Aloin miettiä vastaavaa painetta miehille, ja niitä löytyi aivan samalla tavalla. Huomionarvoiseksi nousi minusta katu-uskottavuus, joka tuntui kaiken kattavalta kortilta. Myös miehille on asetettu varsin suppeat, mutta ehdottomat, määreet siitä, mitä on olla kunnon mies.

Sosiologiaa enemmänkin lukeneet tietävät, kuinka suuri osa yksilön ongelmista ovatkin ongelmia siitä, miten yksilö ei mahdu yhteiskunnan kulloisiinkin arvoihin. Arvot eivät ole edes aina kauhean loogisia. Meillä on totuttu voivottelemaan valtavaa työpainetta, jo osoituksena siitäkin, että olet ahkera ja että asemasi on tärkeä. Kaikki kuitenkin tietävät, että työ on vain osa elämää, eikä se ole palkitsevaa, ellei sitä komppaa riittävä määrä lepoa. Kuulin, että Beninissä on tapana käydä mitä-kuuluun sijasta seuraava dialogi:
- Terve, miten menee, oletko tehnyt töitä?
- Olen, mutta en liikaa.

Kauneus on ihanaa katseltavaa. On nautinnollista nähdä myös kauneutta, joka on syntynyt pienen panostuksen ja vaivannäön myötä. Mutta eikö kauneuden tavoittelu muutu samanlaiseksi hölmöläisten touhuksi kuin vatsahaava työstressin tuloksena, jos kauneus tuokin ilon sijaan riittämättömyyden tunnetta?

Katsojan silmät

Tampereen yövieraat lähtivät varhain aamulla ja tuntuu, että univelka lauantaiyöltä on vieläkin nukkumatta. Opetuspäivää Itä-Hgissä ei auttanut yhtään jatkuva vatsakipu, joka näyttää olevan seuralaiseni edelleen. Kommentittomuus on tuntunut olevan tässä blogissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi nykyinen kommenttien tulva tuntuu uskomattomalta. Käykö täällä sittenkin lukijoita, joita juttuni kiinnostavat?! Viestiä tuli myös äidiltä, joka antoi palautetta erityisesti ulkonäöstäni viime lauantain konsertissa. Tukka oli kivasti ja silmät meikattu. Musta sopi kuulemma hyvin. Hän harmitteli, ettei himovalokuvaajana ollut ottanut kameraa mukaan. Sen verran tottunut olen saarnaan siitä, kuinka pitkät hiukset olisivat paljon kivemmat ja kuinka tyttäriensä epänaisellisuus häiritsee häntä, että tälläiset kehut tuntuivat sydämessä asti. Kerrankin siis kelpaan. Hurinan sexy-käsivarret sitten saivatkin jo noloksi. Mutta kun en ikinä ole mikään barbi ollut, on mukava kuulla, jos jollekin kelpaa ja että mamiakin miellyttää.

Uskon olevani aivan sujut ulkonäköni kanssa. Ystävien seurassa baarissa olen tottunut katselemaan vierestä, kun heitä lähestytään. Ymmärsin kuitenkin jo nuoresta, ettei syynä ole pelkkä ulkonäkö, vaan myös tiedostamaton nirsoiluni. Ihmiset kulkevat otsallaan uskomaton määrä erilaisia lappuja. Työssäni muusikkona sen sijaan luulen olevani uskottavampi, kun en ole mikään soittava missi. Kauneus auttaa aina, mutta aiheuttaa myös kateutta ja vähättelyä. Usein hätkähdän nähdessäni itseni valokuvassa. "Noinko ruma minä olenkin?!" On varmaan siunaus, että reaktio on noin päin. Minuun pätee varmaan sama lause, jonka siskoni sai kuulla luokkatoveriltaan yläasteella: "Et sinä mikään ruusu ole, mutta kukka kumminkin".

Kiitos siis Hurina, kun kehuit käsivarsia, jotka kasvavat, kun kantaa maailman murheita harteillaan. Ja kiitos mami, kun säästit tällä kertaa marmatukselta. Kiitos myös ohjaaja Pölhö, kun katselit minua jatkoilla ja totesit minun olleen entisessä elämässäni mies. Kiitos kun lopetit elvistelevät analyysisi kun laitoin käteni kasvoillesi ja ilmiannoin tietäväni hänestä enemmän kuin hän minusta. Kiitos toimittaja P, kun sihisit siitä, kuinka minun pitäisi antaa bändini soittaa enemmän sooloja, mutta kuinka näytin kuulemma lavalla hyvältä saparoineni. Olisi kiinnostavaa seurata joskus, kun ohjeistat mieskollegoitani samalla tavalla. Kiitos myös ohjaaja Soini siitä, että olen lempi-pituushyppääjäsi.

Amor

Rakkauden kulku on mystiikkaa. Joku tekisi mitä vain saadakseen sinut. Asia tuntuu sinulle surullisen samantekevältä. Sen sijaan tekisit mitä vain saadaksesi sen toisen, vaikka asia tuntuu hänelle surullisen samantekevältä. Joskus ihmeitä sattuu ja kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Harvoin kuitenkaan on ajoitus myötämielinen. Vanha suhde vaivaa yhä, elämäntilanne pakottaa olemaan yksin tai on olemassa joku, jota hän rakastaa vielä enemmän.
Tästä kertoo kappale, jonka kirjoitin tammikuussa 2002. Aloin hyräillä sitä, kun jälleen kynsin ja hampain taistelen rakastumista vastaan. Siksi, että vaikka kuinka haluaisin uskoa, ei todellisuus tue sitä ollenkaan. Olen taipuvainen fiksoitumaan ja joudun opettelemaan samoja läksyjä satoja kertoja. Enkä keksi patetialleni muuta kanavaa kuin kirjoittaa tälläisiä lauluja ja työskennellä entistä kiivaammin.

Huomen

Jälleen takana LT-ilta, joka jätti mieleeni kauniit muistot. Akimof otti napakasti yleisön haltuun heti ensimmäisestä biisistä lähtien. Hermojani soundcheckissä kiristivät huono valaistus, kun en nähnyt kunnolla nuottitelineelle. Kyllä nuo biisit tulee opeteltua ylimalkaan ulkoa, mutta stemmalaulujen sanat piti lukea. Näin ne kunnolla vasta, kun ystävällinen henkilökunta löysi pikkulampun sähköpianon päälle. Tuntui vähän kuin olisi soittanut kirjoituspöydän takaa, mutta sehän oli aivan kotoisaa. Ja näkyvyys alkoi pelata.

Anni huomautti, kuinka "paikallahan on lukuisia bloggaajia". Niin olikin. Ainakin Veloena, Hurina, Timo, Viive, Karri, Dyro ja Ilona. Olen todella harmissani siitä, kuinka vähän aikaa jäi jutella heidän kanssaan. Sellaista se keikoilla usein on. Aina pitää antaa aikaa ihmisten kanssa juttelulle sekä ottaa kommentteja vastaan. Usein näkee kavereita, sellaisiakin, joita ei ole pitkiin aikoihin nähnyt. Tai joita näkee vain keikoilla. Piuhat pitäisi keriä, kamat pakata ja roudata. Toisaalta haluaisi vain hakea tuopin, istua alas ja viilentyä. Ehdotan, että näemme omalla ajalla, vaikka piankin. Jätimmehän Timon luo bilejuomiakin, jos ovat vielä korkkaamatta. Olisiko tälläiselle kannatusta?

Istuimme Juttutuvassa tappiin asti, jatkoimme eräässä teatterissa ja siitä vielä yksityisasunnossa. Aamupäivällä menin Juttutupaan hakemaan soittokamat ja tulin kotiin. Ehdin käymään suihkussa ja raikastumaan juuri sunnuntaioppilaan tuloon mennessä. Nyt lähden tapaamaan Hannaa, joka on Tampereelta käymässä. Ja kun palaan kotiin, aion NUKKUA.

Fenno Radio

Muuan pariskunta Lapualta kävi kylässä. Söimme, joimme sumpit ja asetuimme salongin puolelle keskustelemaan presidentinvaaleista (ja pohjalaisista, jotka kehtasivatkin ryhtyä kokoomus-tukijoiksi), politiikasta, turkistarhauksesta ja arkitehtuurista. Äänten volyymi nousi komeisiin desibelilukemiin ja olo tuntui kotoisalta. Myös keskustelut olivat todella antoisia. Yksimielisiä olimme Siimeksestä tämän hetken fiksuimpana poliitikkona sekä Hautalasta parhaimpana ehdokkaana.
Tuliaisina sain kylmäpuristettua rypsiöljyä sekä Fenno Radion vuodelta 1924, jota tuijottelin yön läpeensä niin, etten meinannut saada nukahdettua. Ongelman totesin vasta iltamyöhäisellä, kun vieraat olivat poistuneet ja korvat syyhyten paloin halusta saada kuulla radion lämmintä ääntä. Johto onkin maadoittamaton, eikä asunnostani löydy kuin yksi siihen soveltuva pistorasia, keittiöstä. Ajattelin tänään vähän veistellä puukolla sivuja. Niin olen nähnyt tehtävän. Mutta, kuulkaa, se on niin kaunis se radio. Löysin netistä yhden kuvan. Siihen verrattuna omassa radiossani logo on vasemmalla puolella ja "silmä" oikeassa yläkulmassa.

Joululahja

Nyt se on todistettu. Niin kauan kuin muistan eläneeni muistan myös halunneeni kuolla. Ja aina olen tiennyt, että vaikka ympäriltäni olisivat kaikki läheiseni jo laonneet, porskutan minä hengissä kipakkana ja kärttyisänä enkä kuole kirveelläkään. Sellaista elämä on minun nähdäkseni: sen saat, mitä pelkäät, ja kun luulet saapuneesi sietokykysi rajoille, kaadetaan kauhalla jotain vielä hirveämpää. Sitten välillä saat aikaa vetää henkeä ja eikun taas mennään.
Nykyisillä elintavoillani kuolen 80-vuotiaana torstaina 24.12.2054. Päivä tuskin tuottaa sen suurempaa tragediaa. Kun ei niitä jälkeläisiäkään voi kuulemma saada, on ilo taivaissa suurempi kuin suru maisissa.
- Päätit sitten kuhnia oikein kunnolla, tokaisee ystävien armas sotajoukko siivet selässään.

Vieraita

Olen painajaisestani edelleen järkyttynyt. Luulen, että tästä tulee huono päivä. Ulos ei ainakaan kannata lähteä. Voisin joutua vaikeuksiin. Jään kotiin treenaamaan. Laiho kävi tuomassa nauhan 15.4. varten. Elisa on ihana. Elisan biisit ovat ihania. Elisan laulu on ihanaa. Elisan tatsi pianonsoitossa pehmeämpi ja kuulaampi kuin kenenkään tuntemani pianistin. Tajusin myös, kenet toisen on saatava vieraaksi klubille. Tuon toisen oikealla.

Taskukello

"Milloin on nyt? Nyt on nyt! Nyt on nyt! Ja nyt on nyt! Nyt me ollaan tässä!"
Vironniemeläisten lasten ajatuksia tästä ajasta. Uusi ajatus julkaistaan parin viikon välein.

Painajainen

Näin kamalaa, kamalaa unta. Ystäväni, kaukainen sukulaiseni, petti minua sydämeni valitun kanssa. Hän ajoi autoa ja kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut. Hän ei voinut ymmärtää loukkaantumistani, vaan nauroi minulle ja sanoi "kyllä se siitä". Saavuimme Lankilankoskelle ja katsoin mielikuvitusmetsän suuntaan. Olen nähnyt metsän unissani kymmeniä kertoja. Metsän helmi on suuri, vankkaoksainen mänty, joka kannattelee luotettavasti hirttoköyttä. _ Heräsin yltä päältä hikisenä ja huohotin silmät auki. _