Akatemian väkeä

Kuuntelin pitkästä aikaa radiota. Classic FM. Kuuluttajana oli akatemian kurssikaverini Roni. Hänellä oli soiva ja miellyttävä ääni, harvinaisen hyvä radioääni. Opiskelimme samalla pianonsoitonopettajalla, ja hän piti minua suurena kilpailijanaan. Tämä perustui enemmän mielikuvaan kuin siihen, että hän olisi soittoani juuri kuullut. Ilmeisesti itsellenikin mielikuva oli tärkeämpää kuin se, että oikeasti olisin pianoa osannut soittaa. Siitäkin huolimatta, ettei tavoitteenani ollut koskaan tulla hyväksi klassiseksi pianistiksi. Kukapa kunniasta kieltäytyisi, vaikka ilmiön hupaisuuden tiesi kyllä jo silloin nuorempana. Siellähän me kaikki kaakatimme parhaamme mukaan, jokainen luokkansa, koulunsa, kylänsä, opistonsa tai konservatorionsa paras. Kunnes opimme viimeistään valmistuttuamme, että tärkeää on nauttia elämästään ja saada jotenkin leipä pöytään.

Kiertelin joulumyyjäisissä ja päädyin vegaaniliiton pöydän kohdalle, jossa kurssikaverini Pipsa oli esittelemässä. Juttelimme niitä näitä, vaihdoimme kuulumisia, kertoilin levystäni, joka oli juuri tullut ulos. Vieressä olevan 'Oikeutta eläimille' pöydän takana istuva tyttö mulkoili ikävin katsein turkista kaulallani. Toisin kuin Pipsa, hän ei tiennyt sen tarinaa. Isälläni oli 80-luvulla kettutarha. Muistan, kuinka pakkasiltoina veimme tarhalle kiehuvan kuumaa vettä, jolla yritimme sulattaa jäätyneitä vesiastioita. Muistan, kuinka jouluaattona ruokinnan jälkeen isä lauloi ketuille joululaulun ennen lähtöämme kotiin. Muistan myös nähneeni omin silmin, kuinka niitä lopetettiin kaasulla ja myöhemmin sähköllä. Muistan kuolleiden kettujen kasan kuivaajan pihalla ja nahkakuivurin sahanpuruun sekoittuneen hajun. Muistan lemmikkikettumme, taistelut Kauhavan ilmasotakoulun ylilentojen kanssa, kettujen syövän poikasiaan sekä taudin, joka tappoi lähes kaikki ketut hulluuteen. Muistan, kuinka lopulta kettutarha suljettiin kannattamattomana. Muistan myös, ettei mielipiteestään tarhauksesta kannattanut aloittaa keskustelua.
Isän kotitalon vintillä muutama vuosikymmenet lojunutta ketunnahkaa olivat hiirenkakassa. Päätin puhdistaa yhden nahan ja työllistää ihmisen tekemään siitä kaulurin. En hyväksy tarhausta, ja niin kauan kuin se on elinkeinona laillista, on kuluttajalla vastuu tehdä siitä omat toimintaperiaatteensa. En hyväksy myöskään tuhlausta ja minusta oli typeryyttä olla ottamatta käyttöön kuolleita raatoja, jos niitä voi jotenkin hyödyntää. Aivan samalla periaatteella saisi minunkin nahkaani käyttää kuoltuani, jos kukaan huolisi tälläistä ohutta atoopikon ihoa. Ymmärrän myös sen, jos joku ajattelee tätä etiikan kautta.

Siispä tämä tyttö jatkoi mulkoiluaan, kunnes ei voinut enää hillitä itseään, vaan kysyi ensin, oliko turkkini aito ja puuskahti sitten, ettei voi ymmärtää, kuinka joku saattaa!
Jäimme Pipsan kanssa kikattelemaan, että olisikohan minun pitänyt vastata, että "ei, ei, ymmärrät nyt väärin. Siis tämä on omalta kettutarhalta." :)