Tampereen yövieraat lähtivät varhain aamulla ja tuntuu, että univelka lauantaiyöltä on vieläkin nukkumatta. Opetuspäivää Itä-Hgissä ei auttanut yhtään jatkuva vatsakipu, joka näyttää olevan seuralaiseni edelleen. Kommentittomuus on tuntunut olevan tässä blogissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi nykyinen kommenttien tulva tuntuu uskomattomalta. Käykö täällä sittenkin lukijoita, joita juttuni kiinnostavat?! Viestiä tuli myös äidiltä, joka antoi palautetta erityisesti ulkonäöstäni viime lauantain konsertissa. Tukka oli kivasti ja silmät meikattu. Musta sopi kuulemma hyvin. Hän harmitteli, ettei himovalokuvaajana ollut ottanut kameraa mukaan. Sen verran tottunut olen saarnaan siitä, kuinka pitkät hiukset olisivat paljon kivemmat ja kuinka tyttäriensä epänaisellisuus häiritsee häntä, että tälläiset kehut tuntuivat sydämessä asti. Kerrankin siis kelpaan. Hurinan sexy-käsivarret sitten saivatkin jo noloksi. Mutta kun en ikinä ole mikään barbi ollut, on mukava kuulla, jos jollekin kelpaa ja että mamiakin miellyttää.
Uskon olevani aivan sujut ulkonäköni kanssa. Ystävien seurassa baarissa olen tottunut katselemaan vierestä, kun heitä lähestytään. Ymmärsin kuitenkin jo nuoresta, ettei syynä ole pelkkä ulkonäkö, vaan myös tiedostamaton nirsoiluni. Ihmiset kulkevat otsallaan uskomaton määrä erilaisia lappuja. Työssäni muusikkona sen sijaan luulen olevani uskottavampi, kun en ole mikään soittava missi. Kauneus auttaa aina, mutta aiheuttaa myös kateutta ja vähättelyä. Usein hätkähdän nähdessäni itseni valokuvassa. "Noinko ruma minä olenkin?!" On varmaan siunaus, että reaktio on noin päin. Minuun pätee varmaan sama lause, jonka siskoni sai kuulla luokkatoveriltaan yläasteella: "Et sinä mikään ruusu ole, mutta kukka kumminkin".
Kiitos siis Hurina, kun kehuit käsivarsia, jotka kasvavat, kun kantaa maailman murheita harteillaan. Ja kiitos mami, kun säästit tällä kertaa marmatukselta. Kiitos myös ohjaaja Pölhö, kun katselit minua jatkoilla ja totesit minun olleen entisessä elämässäni mies. Kiitos kun lopetit elvistelevät analyysisi kun laitoin käteni kasvoillesi ja ilmiannoin tietäväni hänestä enemmän kuin hän minusta. Kiitos toimittaja P, kun sihisit siitä, kuinka minun pitäisi antaa bändini soittaa enemmän sooloja, mutta kuinka näytin kuulemma lavalla hyvältä saparoineni. Olisi kiinnostavaa seurata joskus, kun ohjeistat mieskollegoitani samalla tavalla. Kiitos myös ohjaaja Soini siitä, että olen lempi-pituushyppääjäsi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Enpä usko, että sorto tulisi ensimmäisenä mieleen, jos kehuisit jotain lavalla olijoista kiinnostavan näköiseksi. Kaiken kaikkiaan olen itse sillä linjalla, että kehun aina, jos aihetta löytyy. Khuuleinkin kivikasvo kaipaa huomiota ja hellyyttä.
Toimittaja P:n kommentti oli kyllä varsin kohtuuton, etenkin kun voin kuvitella, miten hän itse suhtautuisi, jos alkaisin neuvoa häntä työssään. Kaiken lisäksi kävi ilmi, että hän oli kuunnellut vain 4 kappaletta, eli esim. kaikki omat biisini, joihin olin säveltänyt erityisiä soolo-osuuksia juuri käyttääkseni hyödyksi bändin kapasiteettia, olivat jääneet häneltä kuulematta. Mutta keskustelun kulku meni kutakuinkin niin, että vastasin hänelle kuunnelleeni elämäni aikana jo varsin montaa selittävää setää, ja että tämä alkoi mennä nyt sitä osastoa kohden. Sitten muistaakseni halasimme ja ehkä pussasimmekin ja asia oli sillä sovittu. :)
Olit siis oikeassa siinä, että "Toisaalta naiset itsekin asettuvat tällaisiin rooleihin aika luontevasti." Mutta asetuin rooliin tässä tapauksessa vain siksi, että moinen asenne loukkasi minua todella, enkä halunnut näyttää hänen osuneen arkaan kohtaan, aivan vain, että ilta jatkuisi hauskoissa tunnelmissa ilman turhaa draamaa.
Mutta mitä umpiheterouteeni tulee, alkaa uskottavuuteni siinä heitellä, kun tälläisiä kommentteja satelee :) (jos mitään uskottavuutta on koskaan missään suhteessa ollutkaan). Sain jo hienoista tiedustelua bänditoveriltani pussailtuani Juttiksessa tyttöjen-välisen-ystävyyden-tyyliin. Mutta tuollaisilta kaunottarilta kuin sinä otan mielelläni vastaan tälläistä öh, köh musiikillista arvostusta (viittaathan siis vain lavaolemiseen).
aika moista.
itse kai koen edustavani niin pahimmanlaatuista marginaalia, enkä tavoittele juurikaan kansansuosiota, että en osaa suhtautua tähän ulkonäköasiaan juuri mitenkään.
vaan ehkä pitäisi. ehkä juuri siksi levyni eivät radiosoittoa saa. siksi, että mahani on liian suuri ja reiteni ovat paksummat kuin pitäisi ja perse roikkuu kuin kansallispuvun tasku. mutta miten ne siellä radiossa sen tietää? no, eipä kukaan ole vielä keikan jälkeen uskaltanut tulla inisemäänkään. ehkä luulevat, että voisin lyödä.
noh, katseen alla oleminen on kai aina problemaattista. mutta omassa olemisessani olen päättänyt unohtaa virheeni ja keskittyä etuihin.
mutta ei kai sitä käy kiistäminen, että laura, seä olet hyvännäköinen kissa!
Yllättäviä pohdintoja. En olisi uskonut että ajattelisit ulkonäöstäsi noin. Aika moni tuntemani nainen on kyllä pitänyt ulkonäköään vähintään epäedullisena tai suorastaan rumana ilman mitään todellista, minun silmiini asti näkyvää syytä. Rakentavatko naiset mieleensä automaattisesti jonkinlaisen itsensävähättelymekanismin, vai ottavatko he ympäristön kommentit tosissaan, näkemättä sitä että niiden takana voi piillä mitä tahansa sanojan omia henkilökohtaisia vikoja?
Jatketaan Hurinan aloittamaa kehusarjaa: Tiesitkö muuten, että sinulla on todella kaunis puheääni, helisevä, kirkas ja sointuvat ässät?
Hurina, holhoava setä - juuri niin! Olen varmaan aivan erityisen huollettavan oloinen, kun joskus niitä tuntuu tunkevan ovista ja ikkunoista. Ja sitten kuitenkin tulee sellainen olo, että setä siinä selittää siksi, että tälläinen kiltti tyttö ei osaa sanoa "kiitos, riittää". Pyrin kyllä ottamaan kritiikin vastaan, mutta sellaisen peruste ei saa olla esim. kateus tai pätemisenhalu.
Ilona, en koe ulkonäköpaineita esiintyessä, koska siellä voimavarani on juuri se mitä olen; sisältö näissä raameissa. Muualla kyllä, mutta kuten sanoin, luulen tietäväni aika realistisesti, mihin sijoitun missikartalla. "Ei mikään ruusu, mutta kukka kumminkin."
Tuli mieleen sekin, että tarjoaisiko kansanmusiikki paineettomamman paikan, saako siellä olla "kansalaisen näköinen"? Mutta Sinun kanssasi en tohdi vääntää kättä; itse kun olit Audrey Tatoun näköinen, mutta minä sen sijaan ensin jonkun miehen, ja toisella kuvalla Arethan näköinen (enkä tarkoita nyt ollenkaan niitä laihoja vuosia)! Sinä olet todella kaunis, katso nyt niitä promokuviasikin. Että miauh! :)
Dyro, ulkonäköön kyllä kohdistuu paljon paineita, ehkä tytöillä vielä enemmän kuin pojilla. On sitten luonteen vahvuudesta kiinni, kuinka paljon sille itse antaa painoarvoa. Tv:stä tuli juuri dokumentti ihmisistä, jotka olivat epämuodostuneita jonkun vamman takia. Näiden lasten äidit sanoivat ymmärtäneensä vasta sitten, kuinka suuri merkitys ulkonäöllä on.
Mutta siis ei minulla ole liiemmin traumoja ulkonäköni takia. Ja jos on, yritän heti ajatella, että jos olisin kauniimpi, saisin osakseni enemmän myös kateutta.
Muistan erään episodin, kun silloin 5-vuotias kummityttöni itki jonkun konfliktin seurauksena. Hän sanoi haluavansa olla ruma. Vastasin, että hänhän oli niin kaunis. Hän vastasi: "mutta jos olen kaunis ja minusta ei silti pidetä, niin ehkä minusta pidettäisiin enemmän, jos olisin ruma". Tälläinen lause itkusta katkonaisesti lausuttuna pienen, minulle maailman suloisimman tytön suusta kuultuna, särki sydämeni aivan kokonaan. Tajusin myös, että jo noin nuoresta hän oli yhdistänyt tykkäämisen ulkonäköön, vaikka sillä ei pitäisi olla asian kanssa mitään tekemistä. Mistä tämä sitten johtuu - mainonnastako?
Tällä kehusarjalla elän koko vuoden. Kiitos nyt. Kuvittele, että aina kun kuuntelen liveäänityksiä keikoistani ja tulee spiikkien vuoro, tuumaan "olisit, nainen, hiljaa". Ikuisena allergikkona kuulen ääneni kamalan nasaalina ja matalana, josta helinät ovat kaukana. Juuri viimeksi eilen ajattelin, että radiojuontajaa minusta ei olisi voinut ikinä tulla.
Lähetä kommentti