Odottelen saapuvaksi vierastani, tällä kertaa Suomesta. Ranskassa on lakkopäivä, ja hiukan jännityksellä odotan, miten saapuminen maahan onnistuu. Toinen asia on sitten, millä lentokentältä pääsee tänne keskustaan. Kimppatakseja voi saada hyvällä onnella, mutta niitäkin on kuulemma harvassa.
Päivät kuluvat aika arkisesti. Tänään kävin lyhyellä lenkillä ja viipelsin sitten tukka märkänä St. Germainille, kun Miia viestitteli konferenssin jo loppuneen. Istuimme parisen tuntia kahvilla ja sivusta paistava aurinko kuumotti niin, että vasemmassa poskessa tuntuu vieläkin. Suomen puhuminen on rentouttavaa, vaikka typerällä tavalla välillä tuleekin mieleen "ranskottuneita" (tai edelleen "italioittuneita") sanoja.
Samaa huomasin eilen, kun kävin jälleen eräässä taidenäyttelyn avajaisissa. Näyttelytila on siis Citéssä, ja kutsut tulevat automaattisesti meille stipendiaateille. Muutamia hahmoja alkaa jo muodostua omaan tuttavapiiriin, ja heidän kanssaan sitten tuli vaihdettua sanasia. Paikalla oli myös Kohon perhe, johon on ollut erittäin mukava täällä tutustua. Heidän 9-vuotias poikansa on aika ässä tyyppi, ja molemmat vanhemmat ystävällisiä ja mutkattomia. En tiedä onko siinä perää, mutta aivan kuin olisimme kaikki jotenkin rentoutuneita, kun voimme kommunikoida omalla äidinkielellämme. Sanoja vain tunkee suusta, vaikka useimmiten en todellakaan tunne olevani mitenkään ahkera jutustelija ihmisten kanssa.
Sosiaalisuus täällä muutoin on sellainen, joka edelleen on kohdallani hieman vastahakoista (lukuunottamatta Kohoja ja Miiaa). En ole mitenkään hirveän innoissani tapaamaan uusia ulkkariystäviä, vaikka toki uudet tuttavuudet saattavat aina olla kannattava riski. Tarkoitan kuitenkin, että oikein mielelläni puuhastelen asioita yksikseni, kuin otan kontaktia ja esittäydyn uusille ihmisille. Tutustuminen vaatii niin paljon energiaa, että ehkä välttelen sitä sen vuoksi.
Eilen kävellessäni mietin asioita, jotka on helpompi sanoa ranskaksi kuin italiaksi (siitäkin huolimatta, että italiaa puhun luonnollisesti paljon sujuvammin). Sanonnat nyt ovat aina asia erikseen. Linnikö se sanoi, että "fare una spaghettata" on yksi lauseista, jotka on niin helppo sanoa italiaksi, mutta suomennapa tuo, niin heti käy monimutkaiseksi.
Mutta sitten on vaikkapa tämä pitää-verbi, joka siis italiaksi tarkoittaa enemmänkin miellyttää. Kuinka kommervenkkistä on aina miettiä, kuka miellyttää nyt ketä, ja miten se verbi milloinkin taipuu. Mi piaciono i gatti, kissat miellyttävät minua. Kun taas ranskaksi j'aime les chats sujuu niinkuin nyt meikäläisittäin on verbiä totuttu käyttääkin.
Aamulla taas juostessani tuli mieleen sellainen kielellinen juttu, kuin suomen sana kuusi. Kuusi kuusta tarkoittaa kuusi kuusipuuta. Kuusi kuutta onkin sitten kuusi kuutosta. Muistaakseni Ilona bloggaili näistä taannoin enemmänkin.
Tänään sain viestin kahdesta konserttisali-keikasta syksylle. Sitten tuli yllättävä viesti Togosta, josta saan vieraita pääsiäisenä. Melko huippua!
Sitä minä vain, että missähän vaiheessa minä sitten alan niitä töitä tehdä – ajatus, jota yritän parhaani mukaan välttää. Kuten hyvin tiedän, jo tämän päivän keskustelut Les Fleurs kahvilassa sinkoilivat tuntemuksia, jotka sitten pulpahtavat, kun aika on kypsä. Tai yksi kaunis päivä fiilistelyt jazz-radiota kuunnellessa tarttuvat säveliksi. Onneksi on paljon tyhjiä päiviä, joutilasta aikaa ja tekemättömyyttä. Sellainen on omalle luomistyölleni ollut aina kaikkein tärkein instrumentti.
torstaina, maaliskuuta 19, 2009
tiistaina, maaliskuuta 17, 2009
Pannujen kalsketta
Kun seurailee meilejä näin harvoin ja vastailee sitäkin harvemmin, kasaantuu postia ihan hirveästi. En tajunnut aikaisemmin, kuinka valtava määrä meilejä boxiini joka päivä kilahtaa.
Lavennettu viikonloppu sujui italialaisen ystäväni seurassa. Tapoihimme on kuulunut nähdä aina jossakin maailman kolkassa ja tehdä niiden välissä kukin tahollaan musiikkia. Voisi sanoa, että olemme olleet toisillemme vahvoja musiikillisia vaikuttajia, mikä on tietysti arvokas osa ystävyyttämme. Infatti: heti alkajaisiksi sainkin läpikotaisen analyysin uusimmasta levystäni. Kansiolliset musiikkia (niinpä, nykyään ei levyistä enää puhuta) vaihtoivat kuulijaa ja niin edelleen.
Sain ihania tuliaisia: ensinnäkin tiivisterenkaan täällä olevaan kuuden tazzan espressopannuun. Kuten aikaisemmin kirjoitinkin, ei tiivistettä löytynyt Pariisista. Palaneen käry lähti ja kahvi maistui heti paremmalta, kun tiivisteosat oli vaihdettu. Sain myös paketillisen espressoa sekä kolmen tazzan espressopannun; Bialettin, jonka malli on perinteisestä mutteripannusta hieman uudelleenmuotoiltu. Kahvin ystävänä olin tästä hyvin iloissani.
Edelleen ihmettelin sitä italialaisten taivastelua siitä, kuinka "valtavan annoksen" kahvia juon keittäessäni aamuisin itselleni kolmen tazzan pannun. Minua kyllä naurattaa suuresti, kun he ovat niin tavattoman huolissaan. Sellaisella annoksella tärisen kuulemma koko päivän. Aivan turhaan yritän selittää, että suomalaiset ovat kahvinjuojien HC-kansaa.
Viikonlopun päivät kuluivat intensiivisestä kiertelystä paikasta toiseen. Eilen alkoi paistaa aurinko oikein toden teolla. Kevät tuli että pamahti. Huopatakki tuntuu jo liian kuumalta, ja iho kipristelee auringonsäteistä. Seinen reunustat täyttyivät kasvonsa aurinkoa kohti hapuilevista ihmisistä. Sen sijaan pilvisenä lauantaina kiersimme modernin taiteen museossa ja Musée d'Orsayssa. Räpsimme kuvia ihanasta Eiffel-tornista, kuljimme Champs-Élysées'n päästä päähän, näimme Louvren pyramidit – no, kyllä jokainen Pariisissa käynyt ne tietää. Mutta ovat ne hienoja, siitä huolimatta, Eiffel-torni erityisesti.
Tänään aamulla jakaannuimme muutamaksi tunniksi omille teillemme. Minä painuin oitis lenkkeilemään. Selkä on nyt todellakin vinksahtanut kaikesta tästä kävelemisestä, ja yritän epätoivoisesti venytellä sitä joka suuntaan. Citén saaren vasemmalla rannalla auringon paisteessa venytellessäni huomasin viereisellä penkillä istuskelevan toooodella hyvännäköisen miehen. Kovasti se selkäkin rupesi siinä vetristymään. Tälläiset hienot yksityiskohdat tuovat tietysti ilon mieleen. Juoksuaskel kotiin ja suihkuun tuntui erityisesti keveältä.
Olimme sopineet tapaavamme Notre Damen edessä kello yksi. Tuntui mahtavalta lähteä käpsyttelemään sovittuun paikkaan kello 12:52. Enkä myöhästynyt yhtään: näin ytimessä tämä ateljée sijaitsee. Kiertelimme loppupäivän viidennessä kaupunginosassa, söimme päivällisen libanonilaisessa ja löysimme itsemme toinen toistaan ihastuttavammilta pikkukaduilta.
Mieli on kielistä ihan sekaisin. Juuri kun sai korvaan hieman ranskaa, piti alkaa puhua italiaa. Tätä kirjoittaessakin pulpahtelee tuon tuostakin italiankielisiä ilmaisuja tai sanoja, joita "suomentelen" parhaani mukaan (scoprimme [scoprire=löytää, paljastaa] itsemme toinen toistaan ihastuttavammilta pikkukad... ).
Kun Alberto illansuussa lähti, laitoin oitis radion päälle ja aloin pestä korviani ranskankielellä. Vaikka tapaaminen oli tietenkin ihana, olen erakkoluontoni mukaisesti väsynyt. Olen koko illan rakennellut arkeani uudelleen, siivoskellut ja nauttinut yksinäisyydestä. Juonut senchaa ja katsellut kaunista teepannua. Aamulla herään ja keitän kahvit uudella Bialettilla. Tämä on yhtä pannujen kalsketta.
Lavennettu viikonloppu sujui italialaisen ystäväni seurassa. Tapoihimme on kuulunut nähdä aina jossakin maailman kolkassa ja tehdä niiden välissä kukin tahollaan musiikkia. Voisi sanoa, että olemme olleet toisillemme vahvoja musiikillisia vaikuttajia, mikä on tietysti arvokas osa ystävyyttämme. Infatti: heti alkajaisiksi sainkin läpikotaisen analyysin uusimmasta levystäni. Kansiolliset musiikkia (niinpä, nykyään ei levyistä enää puhuta) vaihtoivat kuulijaa ja niin edelleen.
Sain ihania tuliaisia: ensinnäkin tiivisterenkaan täällä olevaan kuuden tazzan espressopannuun. Kuten aikaisemmin kirjoitinkin, ei tiivistettä löytynyt Pariisista. Palaneen käry lähti ja kahvi maistui heti paremmalta, kun tiivisteosat oli vaihdettu. Sain myös paketillisen espressoa sekä kolmen tazzan espressopannun; Bialettin, jonka malli on perinteisestä mutteripannusta hieman uudelleenmuotoiltu. Kahvin ystävänä olin tästä hyvin iloissani.
Edelleen ihmettelin sitä italialaisten taivastelua siitä, kuinka "valtavan annoksen" kahvia juon keittäessäni aamuisin itselleni kolmen tazzan pannun. Minua kyllä naurattaa suuresti, kun he ovat niin tavattoman huolissaan. Sellaisella annoksella tärisen kuulemma koko päivän. Aivan turhaan yritän selittää, että suomalaiset ovat kahvinjuojien HC-kansaa.
Viikonlopun päivät kuluivat intensiivisestä kiertelystä paikasta toiseen. Eilen alkoi paistaa aurinko oikein toden teolla. Kevät tuli että pamahti. Huopatakki tuntuu jo liian kuumalta, ja iho kipristelee auringonsäteistä. Seinen reunustat täyttyivät kasvonsa aurinkoa kohti hapuilevista ihmisistä. Sen sijaan pilvisenä lauantaina kiersimme modernin taiteen museossa ja Musée d'Orsayssa. Räpsimme kuvia ihanasta Eiffel-tornista, kuljimme Champs-Élysées'n päästä päähän, näimme Louvren pyramidit – no, kyllä jokainen Pariisissa käynyt ne tietää. Mutta ovat ne hienoja, siitä huolimatta, Eiffel-torni erityisesti.
Tänään aamulla jakaannuimme muutamaksi tunniksi omille teillemme. Minä painuin oitis lenkkeilemään. Selkä on nyt todellakin vinksahtanut kaikesta tästä kävelemisestä, ja yritän epätoivoisesti venytellä sitä joka suuntaan. Citén saaren vasemmalla rannalla auringon paisteessa venytellessäni huomasin viereisellä penkillä istuskelevan toooodella hyvännäköisen miehen. Kovasti se selkäkin rupesi siinä vetristymään. Tälläiset hienot yksityiskohdat tuovat tietysti ilon mieleen. Juoksuaskel kotiin ja suihkuun tuntui erityisesti keveältä.
Olimme sopineet tapaavamme Notre Damen edessä kello yksi. Tuntui mahtavalta lähteä käpsyttelemään sovittuun paikkaan kello 12:52. Enkä myöhästynyt yhtään: näin ytimessä tämä ateljée sijaitsee. Kiertelimme loppupäivän viidennessä kaupunginosassa, söimme päivällisen libanonilaisessa ja löysimme itsemme toinen toistaan ihastuttavammilta pikkukaduilta.
Mieli on kielistä ihan sekaisin. Juuri kun sai korvaan hieman ranskaa, piti alkaa puhua italiaa. Tätä kirjoittaessakin pulpahtelee tuon tuostakin italiankielisiä ilmaisuja tai sanoja, joita "suomentelen" parhaani mukaan (scoprimme [scoprire=löytää, paljastaa] itsemme toinen toistaan ihastuttavammilta pikkukad... ).
Kun Alberto illansuussa lähti, laitoin oitis radion päälle ja aloin pestä korviani ranskankielellä. Vaikka tapaaminen oli tietenkin ihana, olen erakkoluontoni mukaisesti väsynyt. Olen koko illan rakennellut arkeani uudelleen, siivoskellut ja nauttinut yksinäisyydestä. Juonut senchaa ja katsellut kaunista teepannua. Aamulla herään ja keitän kahvit uudella Bialettilla. Tämä on yhtä pannujen kalsketta.
perjantaina, maaliskuuta 13, 2009
Hyvinvoinnista
On ollut hankalaa sopeutua tähän kierrättämättömyyteen. Samaan roskapönttöön menee ihan kaikki. Kahvinpurut, paperit, foliot ja muovipullot. Olen bongannut lähistöltä pari lasinkeräyspistettä, joihin sitten kuljettelen lasipurkkeja. Alkuun en edes uskaltanut ostaa hilloa, kun en kestänyt ajatusta lasista sekajätteessä. Mutta koska systeemiä ei ole, en usko, että moni opettelee itsestään luontoa suojelevia arvoja. Kovinkaan moni ei kuljettele lasipurkkejaan korttelikaupalla, kun mikään taho ei sellaiseen velvoita.
Tänään sitten kävin Victor Hugon kotitalossa. Ei nyt mikään ihmepaikka, kivoja tapetteja jne. Mukava siellä oli käydä, talon ikkunoistakin oli pittoreskit näkymät.
Kaava näyttää systemaattiselta; joka toinen päivä on sateista. Tarkoittaa sitä, että huomenna pitäisi olla sitten aurinkoinen päivä. Aamuvarhaisella saan Alberton vieraakseni, ja olisikin mukavaa tarjota auringonpaistetta vieraalle. Vaikka varmemminhan sitä Veronasta löytyy tähän aikaan vuodesta.
Viimeksi olimme hänen kanssaan Pariisissa vuonna 1993. Matkustimme ensin junalla Lontooseen, ja paluumatkalla pysähdyimme Pariisiin tapaamaan Leenaa ja Pauliinaa. Punkkasimme jossakin ihme kopissa, en enää muista, oliko paikka Pauliinan asunto vai mikä. Jouduimme nukkumaan lattialla, ja muistaakseni sain kuittailuja seuraavana päivänä levottomasta yökäyttäytymisestäni. Unissapuhumista tai jotakin sellaista. Vuodenaika oli loka-marraskuu, ja oli kylmä. Tärkeimpänä oli minulle käydä Jim Morrisonin haudalla (!), mikä näin jälkikäteen kovasti hymyilyttää. Matkustaa Pariisiin katsomaan Morrisonin hautaa – voisiko olla ysärimpää.
Kiertelin tänään kolmannessa kaupunginosassa ja katselin kauppoja. Olisin käynyt vielä Cognaco-Jay museossa, ellei olisi mennyt jo kiinni. Asunnolla ollessani olen kuunnellut jazz radiota, josta tulee ihan mahtavaa musiikkia. Itku tuli silmään, kun Ella tulkitsi niin hienosti Mac the Knifea. Suomessa eivät jazz-kanavat pärjää. Bebopia kuullessaan yleisö vaihtaa kanavaa. Heidät saa kuuntelemaan, jos pyörittää kanavalla bilebändi-musaa. Mustang Sally ja River Deep, Mountain High.
Kotona ollessani teen koko ajan jotakin, aivan jatkuvalla syötöllä. Kaiken pitää olla tehokasta. Jos lepään, on sekin suunniteltu tehotuokio. Sen mitä haluan oppia, on nämä teehetkeni, jolloin vain istun ja silmäilen esitteitä tai katselen karttaa. Sytytän kynttilän, tuumailen ja saatan puhua jotakin ääneen (mitä itsen on vaikea huomata). Sellainen on kauhean rauhallista.
Illalla sain puhelinsoiton Suomesta, mikä oli tässä elämänmenossa erikoisuus. Tänään ja eilen on kyllä soinut kännykkäkin, kun numerosta +358861793358 on sinnikkäästi yritetty soittaa. Onneksi googletin numeron: kyseessä on suoramarkkinointinumero, kertoivat keskustelupalstat. Omituista, sillä numeroni on salainen, ja suoramarkkinointikiellonkin hankin vajaa vuosi sitten.
Kävellessäni tuumailin vähän outoa ajatusmalliani varakkuudesta. Suhtaudun sellaiseen hieman asenteellisesti ajatellen, että varakkuus kantaa aina mukanaan tietynlaista pinnallisuutta. Ikään kuin ihmiset, joilla on varallisuutta, olisivat vähän sisällöttömämpiä ajatuksiltaan. Voihan vauraus tuoda piittaamattomuutta, koska on varaa toteuttaa mielihaluja. Varakkuus voi tuoda myös näennäistä onnellisuutta, hyvinvointi pitää kaukana kouriintuntuvasta kärsimyksestä. Ja vain kärsimyksen kautta ihminen oppii ymmärtämään elämää. Tämä on se ajatuskulkuni. Harvoin tuo on tullut tietoisesti mieleen, mutta ajatus taisi pulpahtaa pintaan näyteikkunoita katsellessani. Ihan keskeneräinen mielikuva, mutta kirjoitan sen ylös, jos vaikka joku kirjoittaisi siitä osuvan mielipiteen ja sysäisi ajatustani vähän eteenpäin.
Tänään sitten kävin Victor Hugon kotitalossa. Ei nyt mikään ihmepaikka, kivoja tapetteja jne. Mukava siellä oli käydä, talon ikkunoistakin oli pittoreskit näkymät.
Kaava näyttää systemaattiselta; joka toinen päivä on sateista. Tarkoittaa sitä, että huomenna pitäisi olla sitten aurinkoinen päivä. Aamuvarhaisella saan Alberton vieraakseni, ja olisikin mukavaa tarjota auringonpaistetta vieraalle. Vaikka varmemminhan sitä Veronasta löytyy tähän aikaan vuodesta.
Viimeksi olimme hänen kanssaan Pariisissa vuonna 1993. Matkustimme ensin junalla Lontooseen, ja paluumatkalla pysähdyimme Pariisiin tapaamaan Leenaa ja Pauliinaa. Punkkasimme jossakin ihme kopissa, en enää muista, oliko paikka Pauliinan asunto vai mikä. Jouduimme nukkumaan lattialla, ja muistaakseni sain kuittailuja seuraavana päivänä levottomasta yökäyttäytymisestäni. Unissapuhumista tai jotakin sellaista. Vuodenaika oli loka-marraskuu, ja oli kylmä. Tärkeimpänä oli minulle käydä Jim Morrisonin haudalla (!), mikä näin jälkikäteen kovasti hymyilyttää. Matkustaa Pariisiin katsomaan Morrisonin hautaa – voisiko olla ysärimpää.
Kiertelin tänään kolmannessa kaupunginosassa ja katselin kauppoja. Olisin käynyt vielä Cognaco-Jay museossa, ellei olisi mennyt jo kiinni. Asunnolla ollessani olen kuunnellut jazz radiota, josta tulee ihan mahtavaa musiikkia. Itku tuli silmään, kun Ella tulkitsi niin hienosti Mac the Knifea. Suomessa eivät jazz-kanavat pärjää. Bebopia kuullessaan yleisö vaihtaa kanavaa. Heidät saa kuuntelemaan, jos pyörittää kanavalla bilebändi-musaa. Mustang Sally ja River Deep, Mountain High.
Kotona ollessani teen koko ajan jotakin, aivan jatkuvalla syötöllä. Kaiken pitää olla tehokasta. Jos lepään, on sekin suunniteltu tehotuokio. Sen mitä haluan oppia, on nämä teehetkeni, jolloin vain istun ja silmäilen esitteitä tai katselen karttaa. Sytytän kynttilän, tuumailen ja saatan puhua jotakin ääneen (mitä itsen on vaikea huomata). Sellainen on kauhean rauhallista.
Illalla sain puhelinsoiton Suomesta, mikä oli tässä elämänmenossa erikoisuus. Tänään ja eilen on kyllä soinut kännykkäkin, kun numerosta +358861793358 on sinnikkäästi yritetty soittaa. Onneksi googletin numeron: kyseessä on suoramarkkinointinumero, kertoivat keskustelupalstat. Omituista, sillä numeroni on salainen, ja suoramarkkinointikiellonkin hankin vajaa vuosi sitten.
Kävellessäni tuumailin vähän outoa ajatusmalliani varakkuudesta. Suhtaudun sellaiseen hieman asenteellisesti ajatellen, että varakkuus kantaa aina mukanaan tietynlaista pinnallisuutta. Ikään kuin ihmiset, joilla on varallisuutta, olisivat vähän sisällöttömämpiä ajatuksiltaan. Voihan vauraus tuoda piittaamattomuutta, koska on varaa toteuttaa mielihaluja. Varakkuus voi tuoda myös näennäistä onnellisuutta, hyvinvointi pitää kaukana kouriintuntuvasta kärsimyksestä. Ja vain kärsimyksen kautta ihminen oppii ymmärtämään elämää. Tämä on se ajatuskulkuni. Harvoin tuo on tullut tietoisesti mieleen, mutta ajatus taisi pulpahtaa pintaan näyteikkunoita katsellessani. Ihan keskeneräinen mielikuva, mutta kirjoitan sen ylös, jos vaikka joku kirjoittaisi siitä osuvan mielipiteen ja sysäisi ajatustani vähän eteenpäin.
torstaina, maaliskuuta 12, 2009
Pompidoussa pompin vain
Päivä on ollut tavallista pidempi. Heräsinkin jo yhdeksältä (puhelinsoittoon, mikä on harvinainen ääni näinä päivinä), siitä huolimatta, että palasin viinibaarista kotiin vasta kahden jälkeen. Muina aamuina olen nukkunut pitkään, sillä iltaisin on ollut nukahtamisvaikeuksia.
Eilinen konsertti meni aika hyvin. "Laulaen langetin ne lumoihin", kuten Sami kehoitti fb:ssa. Ennen minua esiintyi Etelä-Koreasta Pariisiin tullut klassinen pianisti. Hän soitti Haydnia, Lisztia ja Franckia, ja oli aivan hermona. Yritin tsempata häntä niin paljon, että oma jännittäminen jäi toissijaiseksi. Bolognan konservatoriossakin oli paljon etelä-korealaisia klasarisoittajia. Pitkän matkan he ovat tehneet päätyäkseen tänne läntisen taidemusiikin tyyssijaan.
Oli antoisaa kuulla palautetta kansainväliseltä yleisöltä. Konsertti tuntui onnistuneen hyvin, ja olin aivan iloissani, kun tämä eräskin ranskalaisherra osti levyjä ja kiitteli kädestä pitäen.
Konsertissa oli myös Miia, jonka tapasin pitkästä, pitkästä aikaa. Hän oli jo vuosia asustanut ympäri maailmaa ja viimeiset vuodet työskennellyt Pariisista käsin. Oli kerrassaan suurenmoista istuskella viinibaarissa en plain cœur du Marais'lla, kuuluisalla Rue des Rosiers'lla, ja kertoilla maista ja mannuista. Siellä me, lapualaistytöt, nautiskelimme sulkemisaikaan asti ja tutustuimme toisiimme aivan uudesta perspektiivistä.
Eilen satoi, mutta tänään paistoi.
En tykkää hiustenpesusta. Vielä vähemmän tykkään likaisista hiuksista. Täällä suihku on ahdas ja pitää varoa, ettei verho falskaa ja kastele kylpyhuoneen lattiaa. Lisäksi vesi on sellaista, että jo seuraavana päivänä hiukset ovat taas likaisen tuntuiset.
Minimoidakseni rasittavaa suihkupuuhaa ajoitan lenkkeilyt hiustenpesuaamuihin. Seinen rannat ovat toistaiseksi olleet parhaita lenkkipolkuja. Tänään juoksin vasemmalle rannalle katsomaan veistoksia. Alue on virallisemmin 'Musee de sculpture en plein air', ulkoilmamuseo. Suurissa kaupungeissa on ihanaa kun kukaan ei tuijottele ja saa olla aivan omissa oloissaan. Toteuttaa Roska päivässä -kampanjaa ilman, että joku pitää roskamummona. Venytellä selkälihaksia, joita tämä notkoselkäisyys pitää koko ajan kipurajalla.
Pakollisen suihkun jälkeen kävin Arno Minkkisen näyttelyssä, kokkailin vähän kotona, keitin teet ja lähdin Pompidouhun. Nykytaide se on todella virkistävää. Tuli kotoisa olo kun tunnistin Basquiatin ja Kleininkin jo kaukaa. Museossa, tosin, oli ärsyttävän kuuma. Mietin, mitä teoksetkaan mahtoivat pitää moisesta lämpötilasta. Ulkona oli varmaankin +15°c paikkeilla, ja päätin katsoa puolet kokoelmasta joskus muulloin.
Pitkän tuoksuttomuuden jälkeen olen taas yhtäkkiä syttynyt tuoksuille. Olin kyllä teininä hajuvesifriikki; tunnistin kolmisenkymmentä parfyymia. Nyt yllättäen olen alkanut kaivata raikkaita piparminttu, sitruuna, eukalyptus tuoksuja. Kuulostaa hölmöltä, mutta muistelin tänään vanhaa Biothermin Aqua Sport sarjaa, jonka tuoksussa oli mintun lisäksi ripaus mustapippuria. Sarja lopetettiin muutama vuosi sitten. Lietkö kevään juoksuaika vai mikä tuonutkaan tuoksut mieleeni.
Joitakin keikkoja on jo suunnitteilla toukokuun lopulle, eli kyllä se näyttää siltä, etten voikaan jäädä tänne loppuiäkseni. Bonne nuit.
Eilinen konsertti meni aika hyvin. "Laulaen langetin ne lumoihin", kuten Sami kehoitti fb:ssa. Ennen minua esiintyi Etelä-Koreasta Pariisiin tullut klassinen pianisti. Hän soitti Haydnia, Lisztia ja Franckia, ja oli aivan hermona. Yritin tsempata häntä niin paljon, että oma jännittäminen jäi toissijaiseksi. Bolognan konservatoriossakin oli paljon etelä-korealaisia klasarisoittajia. Pitkän matkan he ovat tehneet päätyäkseen tänne läntisen taidemusiikin tyyssijaan.
Oli antoisaa kuulla palautetta kansainväliseltä yleisöltä. Konsertti tuntui onnistuneen hyvin, ja olin aivan iloissani, kun tämä eräskin ranskalaisherra osti levyjä ja kiitteli kädestä pitäen.
Konsertissa oli myös Miia, jonka tapasin pitkästä, pitkästä aikaa. Hän oli jo vuosia asustanut ympäri maailmaa ja viimeiset vuodet työskennellyt Pariisista käsin. Oli kerrassaan suurenmoista istuskella viinibaarissa en plain cœur du Marais'lla, kuuluisalla Rue des Rosiers'lla, ja kertoilla maista ja mannuista. Siellä me, lapualaistytöt, nautiskelimme sulkemisaikaan asti ja tutustuimme toisiimme aivan uudesta perspektiivistä.
Eilen satoi, mutta tänään paistoi.
En tykkää hiustenpesusta. Vielä vähemmän tykkään likaisista hiuksista. Täällä suihku on ahdas ja pitää varoa, ettei verho falskaa ja kastele kylpyhuoneen lattiaa. Lisäksi vesi on sellaista, että jo seuraavana päivänä hiukset ovat taas likaisen tuntuiset.
Minimoidakseni rasittavaa suihkupuuhaa ajoitan lenkkeilyt hiustenpesuaamuihin. Seinen rannat ovat toistaiseksi olleet parhaita lenkkipolkuja. Tänään juoksin vasemmalle rannalle katsomaan veistoksia. Alue on virallisemmin 'Musee de sculpture en plein air', ulkoilmamuseo. Suurissa kaupungeissa on ihanaa kun kukaan ei tuijottele ja saa olla aivan omissa oloissaan. Toteuttaa Roska päivässä -kampanjaa ilman, että joku pitää roskamummona. Venytellä selkälihaksia, joita tämä notkoselkäisyys pitää koko ajan kipurajalla.
Pakollisen suihkun jälkeen kävin Arno Minkkisen näyttelyssä, kokkailin vähän kotona, keitin teet ja lähdin Pompidouhun. Nykytaide se on todella virkistävää. Tuli kotoisa olo kun tunnistin Basquiatin ja Kleininkin jo kaukaa. Museossa, tosin, oli ärsyttävän kuuma. Mietin, mitä teoksetkaan mahtoivat pitää moisesta lämpötilasta. Ulkona oli varmaankin +15°c paikkeilla, ja päätin katsoa puolet kokoelmasta joskus muulloin.Pitkän tuoksuttomuuden jälkeen olen taas yhtäkkiä syttynyt tuoksuille. Olin kyllä teininä hajuvesifriikki; tunnistin kolmisenkymmentä parfyymia. Nyt yllättäen olen alkanut kaivata raikkaita piparminttu, sitruuna, eukalyptus tuoksuja. Kuulostaa hölmöltä, mutta muistelin tänään vanhaa Biothermin Aqua Sport sarjaa, jonka tuoksussa oli mintun lisäksi ripaus mustapippuria. Sarja lopetettiin muutama vuosi sitten. Lietkö kevään juoksuaika vai mikä tuonutkaan tuoksut mieleeni.
Joitakin keikkoja on jo suunnitteilla toukokuun lopulle, eli kyllä se näyttää siltä, etten voikaan jäädä tänne loppuiäkseni. Bonne nuit.
maanantaina, maaliskuuta 09, 2009
Maanantai
On tunnelmallinen maanantai-ilta. Tässä Bolognasta ostetussa aamutakissa on kotoisaa lekotella. Kuuntelen hiljaista radiota ja maistelen vihreää teetä. Japanilainen sencha on kyllä parasta. Sen värikin on niin raikas, kirkkaan vaaleanvihreä. Liedellä hautuu pinaattia tilkkasessa oliiviöljyä. Päivällä söin libanonilaista linssikeittoa, joka oli todella hyvää. Pitäisi syödä vihreitä linssejä useammin, ne ovat tosi maukkaita.
Huomaan nyt, että kirjoitus alkoi vihreällä teemalla. Se vain jatkuu.
Kävin nimittäin kasvitieteellisessä puutarhassa. Sain kimmokkeen Leenalta, joka kirjoitti käyvänsä aina kunkin paikan kasvitieteellisessä. Vähän niinkuin keräisi merkkejä kansioon. Idea on mielestäni hieno, ja ajattelematta sen enempää, huomasinkin suuntaavani keskelle auringossa kylpevää puutarhaa. Kävelyt ovat inspiroivia. Kirjoittelin taas päässäni uutta kappaletta, sitä samaa, jota eilenkin mietin. Taskussa oli onnettoman pieni paperinpala, johon oli kirjoitettu ovikoodi. Sellainen post-it lappu. Mutta siihen mahtui kappaleen soinnut, ja itseasiassa pari riviä tekstiäkin. Tällä kertaa näyttää siltä, että kappale valmistuu kaavalla ensin sävel ja sitten sanat (kysymys, jonka jokainen toimittaja kysyy, mutta johon ei voi vastata, koska tyylit vaihtelevat).
Pariisissa tuuli. Kun toisaalla pilvet puskivat sadetta, paistoi toisaalla aurinko niin ihanasti kuin vain. Tunsin olevani yltiöonnellinen.
Vapaudentunne täällä on käsittämättömän suuri. Jokaiselle päivälle tuntuu riittävän jotakin löydettävää. Jännä nähdä, kuinka kauan tämä honeymoon kestää. Nyt kun tuntuu, että voisin asua täällä loppuikäni. Koti-ihmisenä minusta tuntuu vaikealta lähteä mihinkään. Alkuunhan olin jopa vastahakoinen lähtemään. Järjestelytkin tuntuivat hankalilta. Pelkäsin vähän sitäkin, kuinka yksinäiseksi itseni tuntisin. Mutta viihdyn yksikseni niin mainiosti, että lähden Citén asukkaidenkin taidenäytöksiin vain jostakin velvollisuudentunnosta siitä, että pitäähän sitä yrittää olla sosiaalinen.
Kävin myös keskiaikais-museossa, jossa kiersin muut salit varsin nopeasti, mutta istuin pitkään myyttistä ‘Nainen ja yksisarvinen’ gobeliinia katsellen. Suurin osa museoista oli tänään kiinni, joten vaeltelin pitkin Rue Saint Antoinea ja kiertelin kauppoja. Vanhana Les Misérables musikaalin kosketinsoittajana aion tietenkin tehdä visiitin Victor Hugon kotitaloon, mutta en varmaankaan vielä huomenna. On konserttipäiväni, ja parasta keskittyä lähinnä siihen. Nykyään jännitän jokaista konserttia niin paljon, etten viitsi järjestää paljoakaan ohjelmaa niille päiville.
Huomaan nyt, että kirjoitus alkoi vihreällä teemalla. Se vain jatkuu.
Kävin nimittäin kasvitieteellisessä puutarhassa. Sain kimmokkeen Leenalta, joka kirjoitti käyvänsä aina kunkin paikan kasvitieteellisessä. Vähän niinkuin keräisi merkkejä kansioon. Idea on mielestäni hieno, ja ajattelematta sen enempää, huomasinkin suuntaavani keskelle auringossa kylpevää puutarhaa. Kävelyt ovat inspiroivia. Kirjoittelin taas päässäni uutta kappaletta, sitä samaa, jota eilenkin mietin. Taskussa oli onnettoman pieni paperinpala, johon oli kirjoitettu ovikoodi. Sellainen post-it lappu. Mutta siihen mahtui kappaleen soinnut, ja itseasiassa pari riviä tekstiäkin. Tällä kertaa näyttää siltä, että kappale valmistuu kaavalla ensin sävel ja sitten sanat (kysymys, jonka jokainen toimittaja kysyy, mutta johon ei voi vastata, koska tyylit vaihtelevat).
Pariisissa tuuli. Kun toisaalla pilvet puskivat sadetta, paistoi toisaalla aurinko niin ihanasti kuin vain. Tunsin olevani yltiöonnellinen.
Vapaudentunne täällä on käsittämättömän suuri. Jokaiselle päivälle tuntuu riittävän jotakin löydettävää. Jännä nähdä, kuinka kauan tämä honeymoon kestää. Nyt kun tuntuu, että voisin asua täällä loppuikäni. Koti-ihmisenä minusta tuntuu vaikealta lähteä mihinkään. Alkuunhan olin jopa vastahakoinen lähtemään. Järjestelytkin tuntuivat hankalilta. Pelkäsin vähän sitäkin, kuinka yksinäiseksi itseni tuntisin. Mutta viihdyn yksikseni niin mainiosti, että lähden Citén asukkaidenkin taidenäytöksiin vain jostakin velvollisuudentunnosta siitä, että pitäähän sitä yrittää olla sosiaalinen.
Kävin myös keskiaikais-museossa, jossa kiersin muut salit varsin nopeasti, mutta istuin pitkään myyttistä ‘Nainen ja yksisarvinen’ gobeliinia katsellen. Suurin osa museoista oli tänään kiinni, joten vaeltelin pitkin Rue Saint Antoinea ja kiertelin kauppoja. Vanhana Les Misérables musikaalin kosketinsoittajana aion tietenkin tehdä visiitin Victor Hugon kotitaloon, mutta en varmaankaan vielä huomenna. On konserttipäiväni, ja parasta keskittyä lähinnä siihen. Nykyään jännitän jokaista konserttia niin paljon, etten viitsi järjestää paljoakaan ohjelmaa niille päiville.
sunnuntaina, maaliskuuta 08, 2009
Sunnuntaipariisi
Tomme de brebis artisanale des Pyrénées juusto lemuaa jääkaapissa niin että piti ostaa huoneenraikastaja. On sunnuntaipäivä ja sadepäivä. Päivän lenkkeily jäi väliin, kun kirkonkellojen lomasta kuului sadepiskojen tip tappia. Syön aamiaista ja orientoidun työstämään kappaletta, joka alkujaan lähti liikkeelle teemasta “hän halusi mennä sinne minne menemästä kiellettiin”. Toistaiseksi selvintä on, että kappale tulee sisältämään stemmalaulantaa.
Joko kuulen omiani, tai sitten tässä talossa todellakin on joku didgeridoon soittaja. Sen lomassa joku soittaa välillä djembeä, mikä etnoittaa kuulokuvaa entisestään. Olen iloinen, kun kerrankin on aikaa ajatella näitä väliin synkkiäkin ajatelmiani. Välillä harmittaa, etten ole riittävän älykäs ratkaisemaan asioita, vaan samat aiheet tuntuvat jatkavan elinikäistä prosessointiaan. Lohduttavaa on ajatella Päivän Sanaa, jossa puhuttiin nimenomaan Jeesuksen palvelemisesta, ei päällikköydestä. Tämä kristillisbuddhalainen tai ylipäänsä perususkonnollinen pääsajatus on kyllä minusta valtavan lohdullinen. Ongelmista tulee sivuseikkoja, kun tärkeimmäksi ajatukseksi ottaa sen, miten voisin olla hyvä muille. Miten toista voisi parhaiten palvella.
Sade on lakannut ja aurinko pilkistää. Otin mukaan liian kevyet lenkkeilyvaatteet. Tai sitten pitää juosta niin kovaa, että hiki tulee nopeasti eikä enää palele. Eilinen Picasso museokäynti oli virkistävä, joistain hänen töistään vaikutuin todella voimakkaasti (esim. Akrobaatti). Samalla reissulla kävin lähitienoon Carnavalet-museossa, jossa pidin eniten pienoismalleista, joissa Pariisi oli yhtä kuin Citén saari.
Ihastelen uutta japanilaista teepannuani – se on niin kaunis, että haluaisin keittää teetä koko ajan. Silloin kun en keitä, otan pannun tuohon pöydälle, että saan katsella sitä. Löysin teemaan sopivan syntymäpäivälahjankin siskolle, joka viettää tuplamerkkipäiviä tänä kansainvälisenä naisten päivänä. Täällä on asunut ilmeisesti vain pussiteen juojia, sillä ateljeesta ei löytynyt edes sihtiä. Sen sijaan espressopannu löytyi. Sen tiivisteitä ei ole vaihdettu varmaan ikinä. Kolmen päivän tutkimustuloksena totean, ettei Pariisissa niitä vaihdetakaan. Kun Suomessakin alkaa espressopannun vaihto-osat olla jo lähi-Siwojen peruskauraa, ei täällä niitä myy suurin tavaratalokaan. Jos sitten joku toista tietää, niin kertokoon mitä pikimmiten! Ehdin jo pyytää ensi viikolla saapuvaa Italian-vierastani tuomaan ‘guarnizioneja’.
Sunnuntaisin Seinen varren kadut suljetaan autoliikenteeltä rullaluistelijoille. Ehkä sinne olisi aika lähteä ihmettelemään.
– – (lenkkeilyn jälkeen) – –
Lenkkeily oli parasta mitä saatoin tehdä. Sunnuntaipariisi oli kaunis ja viipyilevä. Kävelinkin välillä, ja pysähtelin kauppojen edessä. Suomessa ei ikinä tee mieli ostaa mitään, kun kaikesta tarjolla olevasta tulee vain epäekologinen olo. Täällä tuntuu koko ajan tekevän mieli jotakin. Toivon, että tunne laantuu, koska tietenkään juuri mihinkään ei ole varaa. Tänään löysin muun muassa laukun. Kaikesta tulisi aina löytyä kontrasti. Tyylikäs mutta rento, jne. Laukkujen pitää minusta olla kuin karkkeja, jotka piristävät asukokonaisuuksia. Tietenkin niihin pitää mahtua paljon ja niiden pitää olla ryhdikkäitä. Nyt tämäkin yhdistelmä on löytynyt. Odottelemme alennusmyyntejä.
Latinalaiskortteleissa olin törmätä Arto Haloseen. Le petit monde. Tein tuttavuutta myös 2 kuukautta vanhan harmaapystykorvan kanssa, joka tuntui pitävän minusta niin paljon, että kultainen noutajakin tuli ihmettelemään, että mikäs tämä skandinaavinarttu oikein oli olojaan.
Juoksennellessa keksii kaikenlaista, kuten tänään sen, mitä seuraavaksi alan kutoa. Kutominen on mahtavaa puuhaa, mutta en ikinä keksi mitään, mitä haluaisin saada valmiiksi. Mutta nytpä keksin. Ilmoitankin Annukalle ja Siljalle, että voisimme laittaa ompelukerhon pystyyn, kunhan palajan Suomeen.
Joko kuulen omiani, tai sitten tässä talossa todellakin on joku didgeridoon soittaja. Sen lomassa joku soittaa välillä djembeä, mikä etnoittaa kuulokuvaa entisestään. Olen iloinen, kun kerrankin on aikaa ajatella näitä väliin synkkiäkin ajatelmiani. Välillä harmittaa, etten ole riittävän älykäs ratkaisemaan asioita, vaan samat aiheet tuntuvat jatkavan elinikäistä prosessointiaan. Lohduttavaa on ajatella Päivän Sanaa, jossa puhuttiin nimenomaan Jeesuksen palvelemisesta, ei päällikköydestä. Tämä kristillisbuddhalainen tai ylipäänsä perususkonnollinen pääsajatus on kyllä minusta valtavan lohdullinen. Ongelmista tulee sivuseikkoja, kun tärkeimmäksi ajatukseksi ottaa sen, miten voisin olla hyvä muille. Miten toista voisi parhaiten palvella.
Sade on lakannut ja aurinko pilkistää. Otin mukaan liian kevyet lenkkeilyvaatteet. Tai sitten pitää juosta niin kovaa, että hiki tulee nopeasti eikä enää palele. Eilinen Picasso museokäynti oli virkistävä, joistain hänen töistään vaikutuin todella voimakkaasti (esim. Akrobaatti). Samalla reissulla kävin lähitienoon Carnavalet-museossa, jossa pidin eniten pienoismalleista, joissa Pariisi oli yhtä kuin Citén saari.
Ihastelen uutta japanilaista teepannuani – se on niin kaunis, että haluaisin keittää teetä koko ajan. Silloin kun en keitä, otan pannun tuohon pöydälle, että saan katsella sitä. Löysin teemaan sopivan syntymäpäivälahjankin siskolle, joka viettää tuplamerkkipäiviä tänä kansainvälisenä naisten päivänä. Täällä on asunut ilmeisesti vain pussiteen juojia, sillä ateljeesta ei löytynyt edes sihtiä. Sen sijaan espressopannu löytyi. Sen tiivisteitä ei ole vaihdettu varmaan ikinä. Kolmen päivän tutkimustuloksena totean, ettei Pariisissa niitä vaihdetakaan. Kun Suomessakin alkaa espressopannun vaihto-osat olla jo lähi-Siwojen peruskauraa, ei täällä niitä myy suurin tavaratalokaan. Jos sitten joku toista tietää, niin kertokoon mitä pikimmiten! Ehdin jo pyytää ensi viikolla saapuvaa Italian-vierastani tuomaan ‘guarnizioneja’.
Sunnuntaisin Seinen varren kadut suljetaan autoliikenteeltä rullaluistelijoille. Ehkä sinne olisi aika lähteä ihmettelemään.
– – (lenkkeilyn jälkeen) – –
Lenkkeily oli parasta mitä saatoin tehdä. Sunnuntaipariisi oli kaunis ja viipyilevä. Kävelinkin välillä, ja pysähtelin kauppojen edessä. Suomessa ei ikinä tee mieli ostaa mitään, kun kaikesta tarjolla olevasta tulee vain epäekologinen olo. Täällä tuntuu koko ajan tekevän mieli jotakin. Toivon, että tunne laantuu, koska tietenkään juuri mihinkään ei ole varaa. Tänään löysin muun muassa laukun. Kaikesta tulisi aina löytyä kontrasti. Tyylikäs mutta rento, jne. Laukkujen pitää minusta olla kuin karkkeja, jotka piristävät asukokonaisuuksia. Tietenkin niihin pitää mahtua paljon ja niiden pitää olla ryhdikkäitä. Nyt tämäkin yhdistelmä on löytynyt. Odottelemme alennusmyyntejä.
Latinalaiskortteleissa olin törmätä Arto Haloseen. Le petit monde. Tein tuttavuutta myös 2 kuukautta vanhan harmaapystykorvan kanssa, joka tuntui pitävän minusta niin paljon, että kultainen noutajakin tuli ihmettelemään, että mikäs tämä skandinaavinarttu oikein oli olojaan.
Juoksennellessa keksii kaikenlaista, kuten tänään sen, mitä seuraavaksi alan kutoa. Kutominen on mahtavaa puuhaa, mutta en ikinä keksi mitään, mitä haluaisin saada valmiiksi. Mutta nytpä keksin. Ilmoitankin Annukalle ja Siljalle, että voisimme laittaa ompelukerhon pystyyn, kunhan palajan Suomeen.
lauantaina, maaliskuuta 07, 2009
Siroa ja käskevää
Takana on toinen päivä. Kuumeilu synnytti todellisen liskojen yön ja lopulta sain nukahdettua puoli seitsemältä aamulla. Bolognasta aikoinaan ostettu aamutakki auttoi yöpalelun kestämisessä. Heräsin beniniläiseen tekstiviestiin, jossa kiitettiin paketista, jonka olin lähettänyt tulevaa sadekautta ja malaria-aikaa silmällä pitäen.
Aurinko paistoi ja tunsin oloni sen verran hyväksi, että pistin lenkkarit jalkaan ja lähdin valloittamaan uusia lenkkeilymaastoja. Seinen rannat kylpivät valossa ja aurinko lämmitti muuten purevassa tuulessa. Pysähdyin venyttelemään Notre Damelle tuntien suunnatonta etuoikeutta. Mielenkiintoista katsoa, kuinka monta päivää uutuudenviehätys kestää. Vai voiko näihin maisemiin ikinä tottuakaan.
Tapaaminen auditoriumissa selkeytti linjaa tulevan konsertin suhteen. Tarvittava välineistö oli vuokrattu jostain, ja teknikkokin tuntui löytyvän, vaikka kaikki näytti vielä edellisenä päivänä mahdottomuudelta. Käväisin uudelleen näyttelyssä ihastelemassa Secto valaisimia, ja juutuin pitkäksi aikaa juttelemaan Sepon kanssa.
Tehtyäni vielä ateljeessani ruokaa ja soiteltuani tovin pianoa pääsin viimein liikkeelle ja suunnistin Les Halles'lle. Kuumeilu tuntui olevan jotakin stressinjälkeistä oireilua ja tuli puuskittain päälle ja pois. Rauhallinen kävely sopi hyvin ja rauhoitti samalla uteliaisuudenhaluani nähdä mahdollisimman paljon katuja ja näyteikkunoita. Katselin paikkoja, joissa aikaisemmin olin kävellyt Manuel Valeran kanssa edellisellä Pariisin käynnilläni. Yritin tukea alaselkää vatsalihaksilla ettei se kipeytyisi pitkistä kävelyistä. Oli kylmä, ja pipo, hanskat ja rannelämmittimet olivat tarpeen.
Ostin teippiä, jolla sain kiinnitettyä peilin seinään. Löysin niin paljon hienoja vaatteita, että olisin saanut oitis 2000 euroa menemään. Sitten törmäsin kenkiin: niin kauniit! Sirot ja käskevät yhtäaikaa. Korkeimmat korot mitä ikinä ostamissani kengissä. Suomessa en edes kokeilisi sellaisia. Miten ihmeessä oma tyylikin muuttuu maan mukaan? Hinta nilkkureille oli 115 euroa. Niitä ei käytettäisi Suomen sateisissa oloissa. Jäin miettimään, mutta varmasti palaan ihastelemaan niitä vielä monta kertaa. Olisihan kentäostos käytännöllinen sikäli, että maailman näkisi 10 senttiä korkeammalta. Donc...
Vaikka suuntavaistoni toimiikin, eksyn edelleen pari kertaa päivässä ja kierrän spiraalia haluamaani kohteeseen. Osittain se on sitäkin, etten halua näyttää turistilta (niinkuin en muutoin näyttäisi) ja puristaa karttaa kädessäni. Onneksi mihinkään ei ole kiire. Huomenna vierailen Musée Picassossa.
Aurinko paistoi ja tunsin oloni sen verran hyväksi, että pistin lenkkarit jalkaan ja lähdin valloittamaan uusia lenkkeilymaastoja. Seinen rannat kylpivät valossa ja aurinko lämmitti muuten purevassa tuulessa. Pysähdyin venyttelemään Notre Damelle tuntien suunnatonta etuoikeutta. Mielenkiintoista katsoa, kuinka monta päivää uutuudenviehätys kestää. Vai voiko näihin maisemiin ikinä tottuakaan.
Tapaaminen auditoriumissa selkeytti linjaa tulevan konsertin suhteen. Tarvittava välineistö oli vuokrattu jostain, ja teknikkokin tuntui löytyvän, vaikka kaikki näytti vielä edellisenä päivänä mahdottomuudelta. Käväisin uudelleen näyttelyssä ihastelemassa Secto valaisimia, ja juutuin pitkäksi aikaa juttelemaan Sepon kanssa.
Tehtyäni vielä ateljeessani ruokaa ja soiteltuani tovin pianoa pääsin viimein liikkeelle ja suunnistin Les Halles'lle. Kuumeilu tuntui olevan jotakin stressinjälkeistä oireilua ja tuli puuskittain päälle ja pois. Rauhallinen kävely sopi hyvin ja rauhoitti samalla uteliaisuudenhaluani nähdä mahdollisimman paljon katuja ja näyteikkunoita. Katselin paikkoja, joissa aikaisemmin olin kävellyt Manuel Valeran kanssa edellisellä Pariisin käynnilläni. Yritin tukea alaselkää vatsalihaksilla ettei se kipeytyisi pitkistä kävelyistä. Oli kylmä, ja pipo, hanskat ja rannelämmittimet olivat tarpeen.
Ostin teippiä, jolla sain kiinnitettyä peilin seinään. Löysin niin paljon hienoja vaatteita, että olisin saanut oitis 2000 euroa menemään. Sitten törmäsin kenkiin: niin kauniit! Sirot ja käskevät yhtäaikaa. Korkeimmat korot mitä ikinä ostamissani kengissä. Suomessa en edes kokeilisi sellaisia. Miten ihmeessä oma tyylikin muuttuu maan mukaan? Hinta nilkkureille oli 115 euroa. Niitä ei käytettäisi Suomen sateisissa oloissa. Jäin miettimään, mutta varmasti palaan ihastelemaan niitä vielä monta kertaa. Olisihan kentäostos käytännöllinen sikäli, että maailman näkisi 10 senttiä korkeammalta. Donc...
Vaikka suuntavaistoni toimiikin, eksyn edelleen pari kertaa päivässä ja kierrän spiraalia haluamaani kohteeseen. Osittain se on sitäkin, etten halua näyttää turistilta (niinkuin en muutoin näyttäisi) ja puristaa karttaa kädessäni. Onneksi mihinkään ei ole kiire. Huomenna vierailen Musée Picassossa.
torstaina, maaliskuuta 05, 2009
Pariisin kuulumisia
Niin minä sitten tänne Pariisiin päädyin. Kaikki meni tosi äkkiä. Suomessa oli niin kiire, etteivät ajatukset riittäneet Pariisiin asti. Kun lento sitten oli vieläpä etuajassa, seisoin CDG:lla todella kuin 'nuoli pystymetsässä'. Edellisestä Pariisin visiitistäni oli kulunut lähes tarkalleen neljä vuotta (silloin sävelsin täällä HC-miehen), enkä muistanut enää lainkaan, miten minnekin mentiin. Homssuilin lippuautomaatilta rahanvaihtoautomaatin kautta lippuluukulle. Junalippua ostaessa tunsin suurta ylpeyttä, kun kysyttäessä “meno vai edestakainen”, tajusin vastata “pelkkä meno, kiitos”. Näin sitä ranskankieli kukistuu. Lause kerrallaan. Metrotunnelista noustuttani ihastelin viattomin skandinaavisilmin romanttista näkymää. Notre Dame, jukra sentään! Pariisi oli heti kättelyssä ihana, ihana!
Ihana siitä huolimatta, että alkuun oli mennä hermot siinä vastaanoton paperinpyörityksessä. Hertti soikoon mitä byrokratiaa –– kuka hullu niitä aanelosia oikein tarvitsi. Entä ketä kiinnostaa taiteilijan aviosääty?! Varmaankin ihan hyvä, etten voinut käyttää vakiovastaustani sudenpentu, kun en tiennyt sen ranskankielistä vastinetta. Mutta pieni kostontunne sisälläni hymistelin antaessani kaksi passikuvaani vuodelta 1992, joissa hymyilin idiootin näköisenä mustine pitkine kiharoineni. Käänsin pääni ja näin seinällä tulevan konserttini julisteen, jossa poseerasin vaaleaakin vaaleampi suora polkkatukka kasvojen raameina.
Taisi olla Monsieur Joseph tämä afrotaustainen virkailija. Tuli mieleen Beninin tärkeät tyypit, joilla kaikilla oli suuret pullonpohjasilmälasit. Niin oli tälläkin monsieurilla. Hän näytti asuntoni ja kertoi systeemeistä. Minua ennen täällä asunut Dunkel oli maininnut puhelimessa jättäneensä ruokia. Siivooja oli kuitenkin heittänyt pois. Monsieur Joseph oli tästä hyvin pahoillaan. Laatikosta puuttui kaksi lusikkaa. Monsieur sanoi pyytävänsä, että puuttuvat kaksi tuodaan asuntoon heti huomenna. Vakuuttelin, etteivät puuttuvat lusikat haitanneet minua ollenkaan. Pelkäsin jo, että Manulle lähtee Suomeen lasku puuttuvista lusikoista. Olin kuullutkin etukäteen, että Citéssä oltiin tarkkoja irtaimistosta.
Laukut purettuani lähdin käymään kaupassa. Hieman pelokkaana ihastelin houkuttelevan näköisiä liikkeitä, joihin astuessaan pitäisi aina suvereenisti tietää, mitä haluaa. Valitsin turvallisen supermarketin. Siellä kukaan ei kysellyt mitään.
– – Tässä kirjoituskohdan välissä soi puhelin: saksofonisti Joonatan Rautiola soitti viereisestä rakennuksesta. Täällä törmää yllättäviin henkilöihin. Kuten eilisiltana, lähdettyäni käymään erään näyttelyn avajaisissa. Tilan yläparvella oli taiteilija-arkkitehti Seppo Kohon upeita valaisimia ja koreja, jotka tekivät välittömän vaikutuksen. Suomeen palattuani investoin takuulla lamppuun. Näyttelyssä törmäsin myös Piritta Puhtoon, jonka Pariisissaolosta minulle edellisviikolla oli Suomessa kerrottu. Täällä ihmiset tuntuvat kävelevän vastaan.
Viritin radion, että kuulen ranskankieltä. Välillä kanavalla soi vaikkapa Bobby MacFerrinin ja Chick Corean live-taltiointi. Moista ei kyllä Suomen radioissa kuule.
Ulkona on keväistä, mutta kylmää. Selvittyäni Suomen flunssa-aalloista kuin koira veräjästä, jää iltalenkkeily väliin. Kuume alkaa uhkaavasti nousta, mutta sekin tuntuu vain romanttiselta täällä punkassani. Sairastanhan Pariisissa.
Ihana siitä huolimatta, että alkuun oli mennä hermot siinä vastaanoton paperinpyörityksessä. Hertti soikoon mitä byrokratiaa –– kuka hullu niitä aanelosia oikein tarvitsi. Entä ketä kiinnostaa taiteilijan aviosääty?! Varmaankin ihan hyvä, etten voinut käyttää vakiovastaustani sudenpentu, kun en tiennyt sen ranskankielistä vastinetta. Mutta pieni kostontunne sisälläni hymistelin antaessani kaksi passikuvaani vuodelta 1992, joissa hymyilin idiootin näköisenä mustine pitkine kiharoineni. Käänsin pääni ja näin seinällä tulevan konserttini julisteen, jossa poseerasin vaaleaakin vaaleampi suora polkkatukka kasvojen raameina.
Taisi olla Monsieur Joseph tämä afrotaustainen virkailija. Tuli mieleen Beninin tärkeät tyypit, joilla kaikilla oli suuret pullonpohjasilmälasit. Niin oli tälläkin monsieurilla. Hän näytti asuntoni ja kertoi systeemeistä. Minua ennen täällä asunut Dunkel oli maininnut puhelimessa jättäneensä ruokia. Siivooja oli kuitenkin heittänyt pois. Monsieur Joseph oli tästä hyvin pahoillaan. Laatikosta puuttui kaksi lusikkaa. Monsieur sanoi pyytävänsä, että puuttuvat kaksi tuodaan asuntoon heti huomenna. Vakuuttelin, etteivät puuttuvat lusikat haitanneet minua ollenkaan. Pelkäsin jo, että Manulle lähtee Suomeen lasku puuttuvista lusikoista. Olin kuullutkin etukäteen, että Citéssä oltiin tarkkoja irtaimistosta.
Laukut purettuani lähdin käymään kaupassa. Hieman pelokkaana ihastelin houkuttelevan näköisiä liikkeitä, joihin astuessaan pitäisi aina suvereenisti tietää, mitä haluaa. Valitsin turvallisen supermarketin. Siellä kukaan ei kysellyt mitään.
– – Tässä kirjoituskohdan välissä soi puhelin: saksofonisti Joonatan Rautiola soitti viereisestä rakennuksesta. Täällä törmää yllättäviin henkilöihin. Kuten eilisiltana, lähdettyäni käymään erään näyttelyn avajaisissa. Tilan yläparvella oli taiteilija-arkkitehti Seppo Kohon upeita valaisimia ja koreja, jotka tekivät välittömän vaikutuksen. Suomeen palattuani investoin takuulla lamppuun. Näyttelyssä törmäsin myös Piritta Puhtoon, jonka Pariisissaolosta minulle edellisviikolla oli Suomessa kerrottu. Täällä ihmiset tuntuvat kävelevän vastaan.
Viritin radion, että kuulen ranskankieltä. Välillä kanavalla soi vaikkapa Bobby MacFerrinin ja Chick Corean live-taltiointi. Moista ei kyllä Suomen radioissa kuule.
Ulkona on keväistä, mutta kylmää. Selvittyäni Suomen flunssa-aalloista kuin koira veräjästä, jää iltalenkkeily väliin. Kuume alkaa uhkaavasti nousta, mutta sekin tuntuu vain romanttiselta täällä punkassani. Sairastanhan Pariisissa.
tiistaina, helmikuuta 17, 2009
Mainosteksti
Kuulin tämän jutun isältäni. Henkilö kuulemma laittoi kampaajaksi opiskeltuaan ilmoituksen, jossa luki: 'Päitä leikataan'. Eräs tuttava moitiskeli ilmaisua ja ehdotti, että se kannattaisi vaihtaa. Seuraavana päivänä nähtiin ilmoitus: 'Tukkia ajetaan'.
lauantaina, helmikuuta 14, 2009
That's how it goes
"People seldom do what they believe in. They do what is convenient, then repent." – Bob Dylan.
maanantaina, helmikuuta 02, 2009
maanantaina, tammikuuta 19, 2009
Nuoren neidon naimaohjeet.
Naimisiinmenoa suunnittelevan neitokaisen on hyvä lukaista linkin takaa löytyvä ohjeistus. Ohjesäännöksi voi opetella vaikkapa ulkoa periaatteen: Anna vähän, harvoin, ja ennen kaikkea vastahakoisesti. Madison instituutin kirjaamat kullanarvoiset neuvot ovat vuodelta 1894.
perjantaina, tammikuuta 09, 2009
Haitinalmikki
Tämä uskomattoman näköinen nisäkäs kuuluu erittäin uhanalaisten lajien joukkoon. En voinut vastustaa kuvan linkittämistä luettuani, että otus on kooltaan hieman kissaakin suurempi. Tästä enemmän Hesarin sivuilla.
Eläin on saatu tallennettua myös videolle, joka löytyy BBC:n sivuilta.
torstaina, tammikuuta 08, 2009
Hukkuvat nuotit
Selailin vanhoja kalentereitani. Olin merkinnyt muistiin piano-oppilaani lausahduksen huhtikuulta 2006: "En mä näe tota puolinuottia kun siinä on tommonen reikä."
Tiedoksi musiikin teoriaa tuntemattomille: neljäsosa- ja kahdeksasosanuotit ovat mustia. Puoli- ja kokonuoteissa nuotin pää on valkoinen. Joku voi nähdä sen myös tyhjänä, eli siinä on niin sanotusti "reikä". Metsää puilta, ja sitä rataa....
Tiedoksi musiikin teoriaa tuntemattomille: neljäsosa- ja kahdeksasosanuotit ovat mustia. Puoli- ja kokonuoteissa nuotin pää on valkoinen. Joku voi nähdä sen myös tyhjänä, eli siinä on niin sanotusti "reikä". Metsää puilta, ja sitä rataa....
sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009
KaksNollaNollaKasi
1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Lauloin julkisesti yleisön edessä, jopa 2 kertaa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En ole muutamaan vuoteen tehnyt ko. lupauksia. Jos jotain pitää luvata, voi sen tehdä minä tahansa päivänä.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi.
5. Missä maissa kävit?
Ainakin Amerikassa, Ranskassa, Briteissä varmaan 15 kertaa, Tanskassa, Italiassa, Ruotsissa, Norjassa, Argentiinassa, Chilessä, Portugalissa.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?
Keskittymiskykyä.
7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Työkaverini massiiviset häät Portugalissa, hehe mutta päivämäärää en muista, syyskuun eka lauantai ;-)
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Esiintymispelon voittaminen useissa eri tilanteissa.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Minulla on onneksi tällaisissa asioissa valikoiva muisti, harvoin jään vatvomaan tällaisia. Mitään dramaattista ei tule mieleen.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Hengitysteiden tulehdusta ja närästystä on välillä joutunut lääkitsemään.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Pidän uudestä läppäristäni sekä autosta. Kumpikaan ei tosin ole itse ostamani mutta käytössäni. Sitten ostin prätkärotsi-henkisen vahakangastakin joka tekee minusta entistäkin maskuliinisemman näköisen, ja varmasti kestää pitkään.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Hahahaaa, lista on pitkä. Itseään täynnä olevat, tärkeilevät totuuden torvet. Ei tarvitse avata kuin aamun lehti, siellähän niitä.
13. Kenen käytös masensi?
ks. edellinen kohta.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainan maksuun ja erilaisiin humputuksiin pääkaupungissa.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Lomien alkamisesta. Portugalin ja Miamin reissuista.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?
Crowded Housen Weather With You
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
c) rikkaampi vai köyhempi?
saman painoinen ja velkaa on vähemmän. henkisesti tietysti rikkaampi ;-)
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Lainaan ystävää: Konkreettisempaa toimeen ryhtymistä ihan joka alueella.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Laiskottelua.
20. Kuinka vietit joulua?
Läheisten kanssa, ensin pikkuveljen tilalla ja sitten vaimon perheen luona Bilnäsissä.
22. Rakastuitko vuonna 2008?
Nope.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Zero.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Serranojen perhe.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Veikko Huovisen Muina miehinä.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
En muista yksittäistä bändiä mutta erilaiset argentiinalaiset tango-kappaleet ja lattarimusatyylit ovat kiinnostaneet paljon.
28. Mitä halusit ja sait?
Uusia ystävyyksiä, jännittäviä kokemuksia, uudenlaisia ajatuksia.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Selkeää ideaa siitä minkälaista työtä haluaisin tehdä tulevaisuudessa.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Vicky Christina Barcelona.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
37, se taisi olla ihan normipäivä!
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Vuosi oli aivan tyydyttävä, mutta ehkäpä olisin voinut tehdä Madventures-henkisen puolen vuoden retken maailman ympäri.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?
Olen yrittänyt panostaa laatuun, vaatteiden pitkäikäisyyteen ja hyvään designiin siten että se miellyttää omaa esteettistä käsitystäni.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Kohdallaan oleva lääkitys tietysti (vitsi!). Stressiä poistavat rutiinit, liikunta, musiikki, läheiset, ystävät.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Kyllä se oli tämä Ameriikan Hussein.
37. Ketä ikävöit?
Harvoin ketään. Chatit, meilit, tekstarit ja lentokoneet ovat tehneet maailmasta niin pienen.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Missä suhteessa paras? Vaikea laittaa järjestykseen, useat uudet ihmiset ovat innostaneet eri tavoin ja joistakin uusista tuttavuuksista haluaisi vain nopeasti eroon. Kukaan ei nouse absoluuttisesti ylitse muiden hyvässä tai pahassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
