Mukava perjantai

Eilen olikin mukava päivä. Täällä on, tosiaan, satanut tuon tuostakin. Ilmapiiri on tuntunut väsyneeltä ja raskaalta. Päivällä vietin parituntisen Lutecen arenan leikkipuistossa Helenan kanssa, joka on naapurin muusikkopariskunnan kaksivuotias tytär. Matkasimme sinne Helena selkärepussani ja kurkistelimme leikkihärvelin ikkunoista ja laskimme liukumäkeä (eli Helena laski).

Illaksi olimme varanneet Miian ja Annukan kanssa pöydän Quedubonista, jota Tomas suositteli viime viikon Pariisin keikkansa yhteydessä. Paikasta oli ollut artikkeli Viini-lehdessä. Paikka oli mutkaton ja ruoka perus-ok, viini todella hyvää.

Saattelimme Annukan Buttes-Chaumontin metrolle ja lähdimme innokkaina kävelijöinä (oikeasti Pariisin mittakaava on kutistunut todella, kun katuja on sahannut pitkin ja poikin) lounaan suuntaan. Pian Reoubliquen jälkeen Miia saikin puhelun miesystävältään, joka välitti kutsun tulla Pigalleen kabareehen, jonka hänen työtoverinsa oli vasta ostanut. Paikan nimi oli Le Flora ja sisään pääsisimme tunnuksella 'Men in Black'...

Reitti nyt ei suoranaisesti ollut matkan varrella (Pigalle sijaitsee 9°, luoteis-Pariisissa), meillä oli kylmä ja väsytti. Mutta meissä on aika samanlaisessa suhteessa pollaa ja seikkailumieltä. Pigallen yöelämä on oma legendaarinen lukunsa, ja harvoin sitä saa kutsuja yökerhoihin itse omistajilta. Eli menoksi vaan! Metrot kulkivat vielä ja tarjoilivat kotoisaa suomalaista känniörvellystä.

Perillä meno olikin aivan toinen. Kerrottuamme ovella salasanan laskeuduimme portaat alas ikkunattomaan, sokkeloiseen yökerhoon, jossa soitti trio (piano-kitara-sähkörummut) halpaa ruotsinlaiva-musaa. Omistaja Denys oli ystävällinen, kaksimetrinen mies, joka shampanja-tarjoilun jälkeen esitteli meille sijoituskohdettaan. Paikka oli ollut nykyisellään vasta kolme viikkoa, ja toiminut sitä ennen orgia-mestana (echangiste)! Yhdessä looshissa oli iso poreallas, jonka molemmin puolin sauna ja hammam. Pikkuisia panokoloja oli siellä täällä, ja tarpeen vaatiessa saattoi käydä suihkussa (harvassa yökerhossa onkaan suihkumahdollisuutta). Kosteatilat oli päällystetty upein kuviollisin kaakelein ja seinäpinnat kaikkialla sisustettu todella tyylikkäästi. Suunnittelun oli tehnyt kuuluisa italialainen arkkitehti.

Varmaan elämyksellisintä oli juuri katsella ravintolan sisustusta ja ihmetellä sen värikästä menneisyyttä. En tiennyt, että tuollaisia kimppa-mestoja olisi laillisesti tarjolla, luulin sellaisten kätkeytyvän maan alle salakapakka-tyyliin. Istuskelimme vielä tiskillä lasillisen äärellä ja lähdimme sitten metsästämään taksia. Jouduimme kävelemään aina Operalle asti ja jäimme sitten tolpalle odottelemaan.

Olin juuri kirjoittanut, kuinka Montmartrelle täytyy, todellakin, vielä ehtiä käymään. Olen joutunut kukkulan luomoihin aivan tyystin, ja haluan hyvästellä sen ennen Suomeen paluuta. Äsken soittikin Marie-Hélène, jonka kanssa olimme aiemmin puhuneet mahdollisesta tapaamisestsa illalla, kun Pariisissa vietetään museoiden yötä. Peruutin kuitenkin tapaamisen, sillä mikäli ilta on yhtään Helsingin taiteiden yön kaltainen, on kätevämpää käydä katsomassa haluamansa museot ja lähteä sitten ihmispaljoutta livohkaan. Niinpä sitten Marie-Hélène kutsui minut ensi viikolla lounaalle kotiinsa, joka sijaitsee juuri Montmartrelle vievan ihastuttavan rue des Martyrsin varrella. Lounaan jälkeen hän lupasi lähteä oppaakseni näyttääkseen kukkulalta paikkoja, jotka ei-pariisilaiseltä jäisi helposti löytämättä.
Aivan kuin Pariisiin olisi tullut tutustuttua näiden kolmen kuukauden aikana paljon nopeammin kuin aikaisempiin ulkomailla asuttamiini kaupunkeihin. Tykkään vaeltaa katseellani pitkin ydinkaupungin karttaa ja visualisoida päässäni kunkin kadun maisemia ja nähtävyyksiä. Liitän vielä juttuun muutaman epäolennaisen kuvan, kuten feikki-unikosta tehdyn mekon, joka häpäisi kansallismieltani, sekä ihastuttavan art deco -tyylisen metron suuaukon, jollaisia Pariisissa vielä on muutamia. Pakollisena myös Etoile-aukiolla patsasteleva Riemukaari. Lisäilin muutaman kuvan myös aiempiin päivityksiin.

Pariisin kuvia

Tavaratalo LaFayetten koristeellinen kupoli.
LaFayetten ylempiä kerroskaiteita.
Ihmisiä altaan äärellä Luxembourgin puistossa.
Père Lachaisen hautuumaalta. Oikealla Edith Piafin hauta.
Vähänkö ysäriä vierailla Morrisonin haudalla, joka on vuodesta toiseen yhtä mitäänsanomattoman näköinen, mutta jonka edessä parveilee aina pyhiinvaeltajien lauma.
Père Lachaisen hautuumaalta.
Paras kuva kaikista. Yläkerran kissa vaanii kateellisena alakerran ruoka-annosta. Vieressä lepää Chopin.

Valloitettu Odeon

Kiirastorstain ja pitkäperjantain välimaastossa

Toissapäivänä oli uskomattoman lämmin päivä. Aivan kuin olisi kesä. En muista, mitä päivällä puuhastelin, mutta iltapäivällä haimme Miian kanssa juutalaiskorttelista falafelejä ja tulimme syömään niitä asunnolleni vihreän teen ja kuohuviinin kera. Illalla oli Citén tiistai-konsertti, jonne saapui myös ranskankielen opettajani yliopistolta. Kävin siellä joitakin vuosia sitten kursseja muistaakseni taso II:en asti, ja ihastuin opettajan mutkattomaan opetustyyliin. Tämä arviolta viisissäkymmenissä oleva nainen yllätti meidät kolkossa luentosalissa muun muassa laulamalla viikonpäivälaulun. Juttelimme luentojen jälkeen jonkun verran, ja hän kävi eräässä konsertissanikin. Yllättäen tuli mieleeni laittaa hänelle sähköpostia, ja hän vastasi olevansa juuri tulossa pitkästä aikaa Pariisiin käymään. Niin sitten päätimme tavata.

Konsertissa kuultiin ranskalais-espanjalaisen perkussionisti-performanssitaiteilijan kiinnostava mutta ylipitkä konsertti, sekä toisella puoliajalla perus-klassinen laulukonsertti, jossa Debussyn lisäksi kuultiin myös japanilaisia säveltäjiä, Yoshinao Nakadaa ja Kosaku Yamadaa. Laulaja ja pianisti olivat molemmat japanilaisia.

Opettaja Leena tuli paikalle bretagnelaisen ystävättärensä kanssa, niinpä konsertin jälkeinen juttelu kulki ranskaksi. Aikamoinen kielikurssi. Menimme vielä lasilliselle Etoile Manquanteen Rue Vieille du Templelle (4°). Onneksi sain olla pitkälti kuunteluoppilaana, kun Miia, Leena ja Marie-Hélène jutustelivat niin suvereenisti. Ilta oli tosi mukava. Kivaa oli myös jälleen todeta, kuinka eloisa kaupunki Pariisi on tavallisena tiisti-iltanakin. Etenkin tässä Marais'ssa, jossa itsekin asun, on paljon viinibaareja ja kahviloita, joissa ihmiset viihtyvät niin sisällä kuin ulkonakin istuen. Tiedättehän, tuolit paritettuina katuun päin ja energiatuhlarilamput lämmittämässä viileää iltaa. Palasin kotiin puolen yön jälkeen.

Seuraavana aamuna heräsin puhelinsoittoon: Linni Togosta oli tullut käymään. Sovimme tunnin päähän treffit Notre-Damelle. Edellisen päivän lämmöstä ei ollut tietoakaan. Satoi, ja oli kenties kylmin päivä koko täällä oloni aikana. Meidät oli tutustuttanut yhteinen ystävä, joka tiesi molempien olleen Beninissä. Molemmilla oli myös oma Italia-menneisyytemme. Niinpä Linni kertoikin sopineensa treffit Togossa tapaamansa roomalaisystävän Maria Rosarian kanssa tunnin kuluttua yhdeksännessä arrondismentissa (Pariisissa kaupunginosat on numeroitu vastapäivään kulkevana spiraalikuviona). Lähdimme siis tuiskussa tarpomaan kohti Chaussée d'Antin Le Fayettea.

Maria Rosaria pyysi meitä makutuomariksi takkiostoksille. Sellaiseenhan me olimme erinomaisia apureita. Valitsimme kullatusta ja hopeoidusta takista kultaisen. Liike möi menneen sesongin vaatteita pilkkahintaan. Vastaavia stock marketteja muistan Italiastakin useita.

Linnin ystävä Annukka työskenteli vasta-avatussa Roberto Cavallin liikkeessä, jossa oli kuulemma avajaistyyppinen vastaanotto. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, olisin kenties aamulla valinnut pukeutumiseni hieman eri tavalla. Mutta turhia murehtimatta pemahdimme triolla luksusliikkeeseen, joka viiimeistäkin silausta myöden oli harkittu taideteos. Meidät vietiin hissillä toiseen kerrokseen, jossa Annukka oli töissä. Itse hissi oli kuin discon pienoismalli. Hississä oli valkoisella minkillä päällystetty sohva, jossa istuen saattoi seurata monitorista muotinäytöstä. Seinät olivat osittain peiliä, osittain lasia. Kerrosten seinäpintojen hahmottaminen hämärtyi entisestään, kun valaisimet olivat osittain lasiseinien takana.

Hissin auettua oli edessä lastenvaate-mallisto, ja sen sivussa nurkkaus eläin-mallistolle. Esillä oli kymmeniä mäyräkoira-karvaleluja, joiden kuonot olivat kristallein koristeltu. Koirilla oli yllään erilaisia viittoja, joissakin turkissomisteita, joissakin kristalleja ja jalokiviä. Annukka kysyi, halusimmeko kahvia. Hän soitti jotakuta tuomaan kullatulla tarjottimella kolme Cavallin suunnittelemaa espresso-kuppia ja juomalasia. Myös serviettejä koristi Roberto Cavallin logo. Kahvit tarjoiltiin lasivitriinin päällä, joka sisälsi ainoastaan Pariisin myymälässä myytäviä exclusive-tuotteita. Meille esiteltiin pantterikuvioiset käsiraudat sekä silmät peittävä naamio. Esillä oli kahdentyyppistä vibraattoria, musta käärmeen mallinen sekä kullattu la cigaretta siistissä, kultapedillisessä, rasiassa. Hinta 400 euroa.

Saimme henkilökohtaisen malliston esittelyn italiaksi (Maria Rosarialla riitti ihmetystä, kun näitä italiaa puhuvia ystäviä putkahteli joka puolelta). Saimme nähdä show roomin, jossa valtavankokoisen valkoisen maton päällä oli jälleen valkoisella minkillä päällystetty sohva, jolle kuitenkaan kukaan meistä ei jälleen uskaltanut istua. Laskeskelin tietenkin, montako eläinyksilöä tuohon luksukseen oli surmattu. Esillä oli neljä mallinukkea, joiden päälle oli puettu satumaisen kauniit näytekappale-iltapuvut. Yksittäisen puvun arvo liikkui muutaman kymmenentuhannen euron paikkeilla.

Laskeuduimme alakertaan, jossa siis oli alkamassa champagne tarjoilu. Sain tutustua myös macaron-marsipaanikakkuihin, jotka ovat pariisilaisia pieniä leivoksia. Ihmetyksissämme katselimme sinne ja tuonne, hypistelimme vaatteita ja etsimme suosikkeja. Linni tykkäsi sifonkisista housuista. Myös Cavallilla, kuten jokaikisessä Pariisin liikkeessä, kenkämuoti seurasi roomalaisten gladiaattorien tai orjien tyyliä. Muistelen, että pientä esimakua tästä olisi näkynyt Suomessakin viime kesänä.

Saimme mukaamme painavat kassit täynnä katalogeja ja A3-kokoisen kirjan, jossa oli kertomus kuvitteellisen Michael Robertsin Vale tudo -matkasta. Eli miesten vaatemalliston, näyttävästi kuvitettuna. Olkapäät 10 cm alempana jatkoimme matkaamme koleassa säässä aukiolle, jossa näimme Nadjan, marokkolaisen ystävättären, joka hänkin puhui mitä suvereeneinta italiaa. Sekä Nadja, Annukka että Maria Rosaria olivat kaikki minulle ennestään tuntemattomia henkilöitä, ja jokainen mitä ihastuttavimpia tuttavuuksia.

Kokoonpano vaihteli iltaa kohden. Kävimme syömässä Ave Maria -nimisessä hassunkurisessa ravintolassa, jonne osasimme suunnistaa suosituksen saattelemana. Sen tarkka osoite on 1 Rue Jacquard (11°), jos joku haluaa ottaa suosituksesta vaarin. Paikka oli täpöten täynnä, ja pöytää piti odottaa tovi ulkona. Ilta päättyi kotikulmilleni La Perlaan, jossa pistimme poskeemme viimeiset Cavallin macaronet suoraan laatikosta, punaviini kyytipoikana.

Tänään kiirastorstaina aurinko yllätti lämmöllään ja läsnäolollaan. Kiertelin katselemassa takkeja, joissa olen ihastunut erityisesti Urbanian ja Save the Queen!'n mallistoihin. Hinnat vähän hirvittävät. Toisaalta alan pikkuhiljaa oppia siihen, että satsaamalla kerralla hyvään laatuun ja suunnitteluun kestää ostos monta vuotta. Oma tyylini ei ole enää aikoihin muuttunut niin, etteikö malli pysyisi vuosia silmääni miellyttävänä.

Sitten kotimatkalla löysin suojatieltä rannekellon. Kysyin edessäni kävelevältä pariskunnalta, oliko kello mahdollisesti heidän. Kun ei ollut, eikä lähistöllä näkynyt ketään kelloa haeskelevaa, en tiennyt muuta kuin ottaa sen mukaani. Oli ihme, ettei se ollut suojatiellä jo liiskautunut auton yliajamaksi. Kotona tarkastelin kelloa tarkemmin. Se ei ollut erityisen mieleeni. Tai siis pidän itse enemmän hopeasta kuin kullasta. Mutta kellon merkki on YSL. Niinpä veikkaisin, että se on arvoltaan keskihintaista korkeampi. Siinä ei lue kaiverruksia, eikä se näytä uutuuttaan kiiltävältä. Mitähän ihmettä minä kellolla nyt teen? Lähteäkö haeskelemaan paikallista löytötavara-asemaa vai säästää oma aikani moiselta. Kellohan nyt on vain kello. Niitä saa kaupasta, ja ehkä YSL:n kellon ostaneella on rahaa ostaa toinen samanmoinen. Toisaalta, kun itse kadotin piponi helmikuussa kauppaan ja sain sen takaisin löytölaarista muutaman päivän kuluttua, olin niin iloinen, että kiittelin myyjää lähes kyynelet silmissä.
Nyt ajatukseni ovat kuitenkin pääsiäisen passiossa. Kello on vaihtunut pitkäperjantain puolelle. Käyn mielessäni läpi kahdentuhannen vuoden takaisia tapahtumia, jotka jättivät syvät jälkensä nykyiseen kuulttuuriimme. Pääsiäinen on minulle aina ollut erityistä aikaa. Tänäkin vuonna se luo voimakkaan tunnelman kuluviin päiviin.
Rauhallista pääsiäistä kaikille.
Kuva Notre Damen pääsiäismessusta.

Rue des Barres

Toissapäivänä kulman takana Rue des Barres'lla kuvattiin jotakin leffaa tai mainosta. Räpsäisin kuvan tuosta romanttisesta näkymästä.

Myssy päässä

Perin antoisan ja runsaskeskusteluisen paripäiväisen jälkeen tuntui tarpeelliselta vetäytyä yksinäisyyteen ja keskittyä työntekoon.

Istahdin aurinkoon Places des Vosgesilla, kirjoittelin muistiinpanoja ja kulutin tietokoneen akkua takkuilevan wi-fin kanssa. Sadattelin italialaisturisteja, jotka kulkevat aina ryhmässä ja puhuvat siksi, että heillä on suu. Että mennäänkö me nyt metrolla vai pitäisikö ottaa bussi? Tai kyllähän sinne kävelisikin. Vai haluatteko te siis mennä Notre Damelle? Minä ainakin haluan mennä kauppoihin. Eikun nyt tehdään niin että jakaannutaan ja te otatte metron, sinä lähdet kaupoille. Ai menetkö sinä kaupoille? Minä voisin kyllä lähteä mukaan. Mamma, mitä sinä haluaisit tehdä? Ai saako täällä istua nurmikolla? Katos vaan. Kuunnellaas kaikki kun luen ääneen mitä matkaopas kertoo tästä aukiosta.

En ollut kauhean suvaitsevaisella tuulella. Saamarin makaroonit.

Illalla oli jonkin sortin taidetapahtuma auditoriumissa, ensi viikolla olisi eräs konsertti, postiluukkuun ilmestyi kutsu Citén kuukausittaiseen ystävätapahtumaan ja lauantaina tulisi taas vieraita. Olin saanut jopa kutsun barbecue-juhliin eräältä Suomessa asuvalta ranskalaistuttavalta, sillä hän oli Pariisissa käymässä. Tunsin pientä ahdistusta runsaasta ohjelmatarjonnasta. Tietysti pitäisi olla kamalan iloinen, että tarjoutuu mahdollisuus jopa tutustua paikallisiin ja päästä luomaan kontakteja erilaisiin ihmisiin. Tämä tuttavani tuntee varmasti kiinnostavia tyyppejä. Kiittämättömyyttä tuntien jälleen kerran pysähdyin miettimään tätä erakkouttani, jota välillä en ymmärrä minä itsekään. Aika harvoin tunnen hinkua lähteä yhtään mihinkään. Puoliksi kuitenkin pakottauduin illan taidetapahtumaan, aita kun oli tehty niin matalaksi kuin se vain saattoi olla. Tilaisuus viereisessä talossa, kukaan ei ollut minua odottamassa, vapaa pääsy eikä ohjelman suhteen mitään odotuksia.

Kun ohjelman esittelijä astui tilaisuuden alkaessa lavalle, olivat valot yleisössä yhä päällä. Valot yleisössä ovat seikka, joka häiritsee minua paljonkin. Astuessani itse lavalle tulee minulle tunne kuin yleisö olisi vasta saapumassa sisään, mikäli valot loistavat katsomon puolella. Jännitän aina lavalle menoa. Jännitystä ei helpota ainakaan se, jos yleisön joukosta onnistuu välittömästi poimimaan selkeitä kasvonpiirteitä.
Istuessani taas itse yleisössä haluan nähdä estradilla taiteilijan valokiilassa. En istumaan itse akvaariossa, jossa mikään ei suojaa reaktioitani. Tuntuu toisaalta turvattomalta, toisaalta puolivalmiilta jököttää katsomossa, mikäli valaistus ei tue sitä, ketä tänne on tultu katsomaan.

Istuin myssy päässä ja kädet taskuissa ja mietin, lähteäkö tilaisuudesta pois ennen aikojaan, kunnes sali pimeni ja edessä aukeni valkokangas lyhytelokuvaa varten. Leffan jälkeen luki kiinalainen nainen (joka oli myös ohjannut lyhärin) englanniksi otteita kirjoistaan, joiden teksti soljui kyllä taidokkaalla ja tarkkanäköisellä otteella. Sitten sama jakso ranskankielellä. Haitari-pianisti soitteli taustalla kuvauksellisia äänimaisemia.

Tilaisuuden päätyttyä lähdin nopeasti ulos, sillä en halunnut jäädä kenenkään "sosiaalisiin kynsiin". Portailla kuulin takaani askelia ja joku läpsäisi minua olkapäälle. Läpsäisijä oli saksalainen varmaan viitisenkymmentä täyttänyt kuvataiteilija-nainen, johon olin tutustunut pari viikkoa sitten oman konserttini päätteeksi, kun hän vuolain sanoin tuli kehumaan ja kiittelemään. Sittemmin olin törmännyt häneen alaovella matkallani lenkille ja aiemmin viikolla taidenäyttelyn avajaisissa.

Nainen on mukava ja omalla tavallaan tyttömäisen suloinen. Mutta en oikein pidä häneen törmäämisestä, sillä hänellä riittää juttua vähän turhan paljon. Jutustelu ei ole sellaista, joka innostaisi minuakin niin valtavasti, että aika vain rientäisi merkityksettömänä. Enemmänkin koen hänen ripustautuvan minuun puhetulvallaan. Törmään noissa hetkissä ärsyttävään en_halua_loukata_niinpä_jumitan_kanssasi_maailmanloppuun_asti_koska_sinä_nyt_näytät_tarvitsevan_komppaajaa minääni. En meinaa kestää tuota muka epäitsekästä feikkiyttäni, jossa on kyse pelkästään toisen miellyttämisestä. Toissakerralla hän sai jo lähestulkoon keskeytettyä lenkkeilyni, kun halusi ensin seikkaperäisesti käydä läpi esitykseni ja kertoa sitten, kuinka hänen suvussaan on paljon taiteilijoita ja kuinka hän käy aina vain klassisissa konserteissa. Palautetta on mukava kuulla, mutta hieman jo kävi mielessä, että voisi sitten vaikka kirjoittaa sen kotisivuilleni, kun minulla oli nyt siinä muuta menoa. Hän antoi jopa pari kepeää neuvoa, jota voisin hänen mielestään tehdä paremmin. Siinä minä kuuntelin lenkkarit jalassa ja puristin avainta käsineen sisällä, kunnes sain viimein sanottua, että voisin tästä jatkaa matkaani. Oli kulunut 45 minuuttia ja olin ärsyyntynyt. Lenkille lähdössäni en ikinä oleta törmääväni kehenkään, enkä siis meikkaile tai ehostaudu millään tavalla. En näin ylipäänsä pitänyt ajatuksesta saada katsekontaktia kehenkään, ja jouduin kääntyilemään valon taakse, ettei huono ihoni näyttäisi aivan järkyttävältä.

Avajaisissa meinasi käydä samoin, tai kävikin, mutta jollakin pyhällä hengellä sain irrotettua nauliintumiseni hieman aikaisemmin, tölväisemällä "katson nyt nämä taulut".

Ja nyt tämä henkilö, johon kaikkein vähiten halusin törmätä, juoksi perääni, sillä hänellä olisi kysyttävää. "Halusimme kutsua XXXX:n kanssa (en muista tämän australialaisnaisen nimeä) illalliselle huomenna klo 19 Citén mielestämme kiinnostavimmat taiteilijat."

Vaikka ajatus oli tietenkin imarteleva, oli minusta vähän falskaavaa sanoa tuolla tavalla – etenkin kun minusta tuntui, ettei hän tuntenut talossa asuvista taiteilijoista kuin korkeintaan 10. Senkin puolesta koin jälleen epämieluisaa ripustautumista, kun olin ymmärtävinäni, ettei minun lisäkseni ollut kutsuttu kuin eräs korealainen nainen.

Naisparka sai jälleen minut kiinni hetkenä, jona olin epäsosiaalisimmillani. Sopersin takeltelevalla englannilla, väsyneenä ja aivan varmasti hieman tympääntyneen oloisena, että olen päättänyt viettää seuraavan viikon suht. yksinäni, ja joudun nyt valitettavasti kieltäytymään ystävällisestä kutsusta. Hän yritti vielä taivuttaa mieltäni, ja jälleen kerran huomasin, kuinka saamarin vaikeaa oli miettiä, mitä minä nyt itse haluan, eikä keskittyä siihen, tuottaako vastaukseni pettymystä.

Koko muu yleisö jäi lämpiöön juomaan viiniä, mutta tämä kuvataiteilija halusi lähteä kanssani pois samaa matkaa. Ulko-ovella hän oli lähdössä vasemmalle, kun minä taas asun oikealla. Olin kaiken kaikkiaan suunnitellut tekeväni vielä pienen iltakävelyn ennen palaamistani omaan ateljeeheni. Hän sanoi siihen, että "no, tulen sitten minäkin samaa matkaa". En oikein tajua, että mitä hän minusta haluaa. Aina välillä tulee vastaavanlaisia tyyppejä vastaan, ja mietin, ovatko he mahdollisesti lesboja, vai onko kyseessä vain joku kemiajuttu, joka muodostaa omituisen symbioosin, jolle he eivät oikein itsekään mahda mitään. Kun kadunkulmassa sitten sanoin tekeväni pienen kävelylenkin, pelkäsin jo tovin, että hän lähtee mukaan. Onneksi hänellä ei ollut mukana takkia, ja hän kääntyi kotiaan kohti. Ounastelen kyllä, että hän joutui palaamaan takaisin päärakennukseen ja kääntymään sinne vasemmalle. Kerroin kyllä rautaportista, mutta en jaksanut väittää vastaan, kun hän oli niin varma, että halusi tulla kanssani samaa matkaa.

Lähdin kiertämään Ile de la Citéetä ja olin mielessäni vihainen. En välillä tajua, miten voin näin itsenäisenä ihmisenä toimia joissakin asioissa niin tyystin epäitsenäisesti, aivan kuin olisin joku tuulessa huojuva heinä. Olin aivan vasta purkanut ystävälleni mieltä juuri vastaavanlaisista tilanteista, joissa olen itse henkisesti tyhjä enkä haluaisi kuin olla rauhassa vailla mitään erityistä huomiota. Mutta kuinka jotakin typerää kilttiyttäni sitten nauliinnun kuuntelemaan ihmisten huolia ja ongelmia, ihan vain siksi, kun koen, että tuo ihminen haluaa minulta jotakin.

Monetkin fiksut ajattelijat ovat sanoneen tuon olevan kaikkein vaarallisimpia itsekkyyden muotoja. Samalla tietenkin tulee mieleen, että mitä minä oikein itsestäni luulen? Että olisin näille ihmisille jotenkin elintärkeä?

Näin asfaltilla sapluunagraffitin (niillä on muistaakseni oma nimikin, mutten muista termiä) ja yksinkertaisuudessaan se pysäytty mielentilani. Otin siitä kännykkäkuvan ja rauhoituin. Minulla on tottavie opettelemista tämän ilmiön kanssa, mutten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.
Hyvä aloitus on vihreä iltatee, tällä kertaa kiinalainen.

Pompidoussa pompin vain

Päivä on ollut tavallista pidempi. Heräsinkin jo yhdeksältä (puhelinsoittoon, mikä on harvinainen ääni näinä päivinä), siitä huolimatta, että palasin viinibaarista kotiin vasta kahden jälkeen. Muina aamuina olen nukkunut pitkään, sillä iltaisin on ollut nukahtamisvaikeuksia.

Eilinen konsertti meni aika hyvin. "Laulaen langetin ne lumoihin", kuten Sami kehoitti fb:ssa. Ennen minua esiintyi Etelä-Koreasta Pariisiin tullut klassinen pianisti. Hän soitti Haydnia, Lisztia ja Franckia, ja oli aivan hermona. Yritin tsempata häntä niin paljon, että oma jännittäminen jäi toissijaiseksi. Bolognan konservatoriossakin oli paljon etelä-korealaisia klasarisoittajia. Pitkän matkan he ovat tehneet päätyäkseen tänne läntisen taidemusiikin tyyssijaan.

Oli antoisaa kuulla palautetta kansainväliseltä yleisöltä. Konsertti tuntui onnistuneen hyvin, ja olin aivan iloissani, kun tämä eräskin ranskalaisherra osti levyjä ja kiitteli kädestä pitäen.
Konsertissa oli myös Miia, jonka tapasin pitkästä, pitkästä aikaa. Hän oli jo vuosia asustanut ympäri maailmaa ja viimeiset vuodet työskennellyt Pariisista käsin. Oli kerrassaan suurenmoista istuskella viinibaarissa en plain cœur du Marais'lla, kuuluisalla Rue des Rosiers'lla, ja kertoilla maista ja mannuista. Siellä me, lapualaistytöt, nautiskelimme sulkemisaikaan asti ja tutustuimme toisiimme aivan uudesta perspektiivistä.

Eilen satoi, mutta tänään paistoi.

En tykkää hiustenpesusta. Vielä vähemmän tykkään likaisista hiuksista. Täällä suihku on ahdas ja pitää varoa, ettei verho falskaa ja kastele kylpyhuoneen lattiaa. Lisäksi vesi on sellaista, että jo seuraavana päivänä hiukset ovat taas likaisen tuntuiset.

Minimoidakseni rasittavaa suihkupuuhaa ajoitan lenkkeilyt hiustenpesuaamuihin. Seinen rannat ovat toistaiseksi olleet parhaita lenkkipolkuja. Tänään juoksin vasemmalle rannalle katsomaan veistoksia. Alue on virallisemmin 'Musee de sculpture en plein air', ulkoilmamuseo. Suurissa kaupungeissa on ihanaa kun kukaan ei tuijottele ja saa olla aivan omissa oloissaan. Toteuttaa Roska päivässä -kampanjaa ilman, että joku pitää roskamummona. Venytellä selkälihaksia, joita tämä notkoselkäisyys pitää koko ajan kipurajalla.
Pakollisen suihkun jälkeen kävin Arno Minkkisen näyttelyssä, kokkailin vähän kotona, keitin teet ja lähdin Pompidouhun. Nykytaide se on todella virkistävää. Tuli kotoisa olo kun tunnistin Basquiatin ja Kleininkin jo kaukaa. Museossa, tosin, oli ärsyttävän kuuma. Mietin, mitä teoksetkaan mahtoivat pitää moisesta lämpötilasta. Ulkona oli varmaankin +15°c paikkeilla, ja päätin katsoa puolet kokoelmasta joskus muulloin.

Pitkän tuoksuttomuuden jälkeen olen taas yhtäkkiä syttynyt tuoksuille. Olin kyllä teininä hajuvesifriikki; tunnistin kolmisenkymmentä parfyymia. Nyt yllättäen olen alkanut kaivata raikkaita piparminttu, sitruuna, eukalyptus tuoksuja. Kuulostaa hölmöltä, mutta muistelin tänään vanhaa Biothermin Aqua Sport sarjaa, jonka tuoksussa oli mintun lisäksi ripaus mustapippuria. Sarja lopetettiin muutama vuosi sitten. Lietkö kevään juoksuaika vai mikä tuonutkaan tuoksut mieleeni.

Joitakin keikkoja on jo suunnitteilla toukokuun lopulle, eli kyllä se näyttää siltä, etten voikaan jäädä tänne loppuiäkseni. Bonne nuit.

Haitinalmikki

Tämä uskomattoman näköinen nisäkäs kuuluu erittäin uhanalaisten lajien joukkoon. En voinut vastustaa kuvan linkittämistä luettuani, että otus on kooltaan hieman kissaakin suurempi. Tästä enemmän Hesarin sivuilla.

Eläin on saatu tallennettua myös videolle, joka löytyy BBC:n sivuilta.

Kauniit unet

Piippi ja unenlahjat.

Bruce Springsteen

Stadionilla 11.7.2008 

Chinese Military donning

Interesting picture showing Chinese Military donning Tibetan Monk's robes before going on to riot to cause trouble disguised as monks...
Circulate this photo please.

My babies

Apostolinmiekka kukkii.

Tuuloo

Pikkuveljen fb-statement.

Valoa kansalle

Kääk!

Klikkaa kuvaa.

Aatonaatonaatto

Oijoi mikä riemu saada nukkua pitkään todella pitkästä aikaan! Kävin hyvästelemässä perheenjäseniä ja kissoja Rautatieasemalla ja vastaanottamassa sen osan lahjasta, joka oli jäänyt ensimmäisestä paketista. Samoilla kulmilla liikuskeli Nummelakin, jota olin nähnyt viimeksi todella pitkän aikaa sitten. Kotona siivoskelin sekä etsiskelin muuntajaa ja ikkunatiivisteitä, jotka ovat kadonneet mystisellä tavalla. Etsin niitä vintiltäkin, ja samalla silmiini osuivat joulukoristeet, jotka päätinkin roudata kotiin. Kyllä nyt on tunnelmallista. Selailin saapuneita joulukortteja, kuuntelin musiikkia ja ranskan tv:tä. Elämä on taas hetken aikaa järjestyksessä. Kiire on ollut järjetön ja lepo tullut todellakin tarpeeseen. Viime yönä kuin itsensä ulos kirjoittanut uusi kappale oli merkkinä siitä, että rentoutuminen on alkanut. Tänään se onkin soinut päässä yhtenä kelana koko päivän.
Käytän säästeliäästi kulutustuotteita. Niinpä vaihdettuani ripsivärin, sekä vuodesta 1993 palvelleen poskipunasiveltimen, tuli elämään luksusta salamaniskusta. Tunsin itseni jopa aika typeräksi hykerrellessäni tyytyväisenä kylpyhuoneen peilin edessä. Kyllä minun kelpaa.
Parhaan joululahjan taitavat antaa orkideat, jotka ovat puhkeamassa kukkaan aivan juuri. Suuren yllätyksen on myös tehnyt Veloenan flamingonkukaksi diagnostisoima kasvi, joka esitti pitkään marttyyriä jouduttuaan siirtymään pimeämpään paikkaan paistateltuaan ensin ikkunalaudan parhaalla paikalla. Sepä on alkanut kasvattaa pieniä poikasia, jotka puskevat mullasta tänä vuoden pimeimpänä aikana. Muutama paketti odottaa pianon päällä, valoja on asennettu ja oluttakin ostettu jääkaappiin. Joulu saakin tulla aivan rauhassa, vaikka luulin, etten ehtisi kyytiin.

God and Eve

En niin erityisemmin pidä näistä nais/mies vitseistä. Tämänkin kohdalla mietin tovin, mutta päätin kuitenkin julkaista, kun se kuitenkin oli lopulta niin yllättävä.

Röökitauko

Kuva on otettu Meilahden sairaala-alueelta, silmäpoliklinikan ulko-ovelta.
Uskon muuten, että viidenkymmenen vuoden sisällä tupakka on luokiteltu laittomaksi.

Starving child

The photo is the 'Pulitzer prize' winning photo taken in 1994 during the Sudan famine. The picture depicts a famine stricken child crawling towards an United Nations food camp, located a kilometer away.
This picture shocked the whole world. No one knows what happened to the child, including the photographer Kevin Carter who left the place as soon as the photograph was taken.

Näytä kosketinta

Viehtymykseni tähän mustavalkoiseen konstrukstioon on varmaankin samaa kuin joillakin junanraiteisiin.