Köyhemmän väen String-hylly

Isovanhemmillani oli 50-luvun talonsa kirjastossa kahden seinän mittainen alkuperäinen String-hyllystö. Hyllystö jäi uudelle asukkaalle eli enolleni. Vaikka hän ei hyllystöstä niin pitänytkään, päätti hän kuitenkin kunnostaa sen ja laittaa varastoon. Hänen uusi vaimonsa kuitenkin huomasi, miten kätevä se olisi ompelutarvikkeiden säilyttämiseen. Niinpä hän otti osan hyllystä käyttöön ompeluhuoneeseen.

Kun näin hyllyn, tarjouduin ostamaan sen mihin hintaan tahansa. Tarjouduin myös ostamaan tilalle juuri sellaisen kuin hän halusi. Hetken mietinnän jälkeen päätös oli kuitenkin kielteinen. Ei siksi, että kumpikaan ymmärtäisi hyllyn arvoa, mutta tunnesyistä. Ymmärrän tämän toki, vaikka hieman satuttikin nähdä hylly nuppineulojen, mittanauhojen ja lankarullien säilytyspaikkana.

Uuden seinänkokoisen String-hyllystön hankinta tulisi hinnataan niin kalliiksi, että päätin jo luopua toivosta. Ehkä pari ylimääräistä lottoriviä voisin täyttää. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan, ei vähiten siksi, että parintuhannen cd-levyn kokoelma tarvitsisi jonkun säilytystilan.

Niinpä aloin miettiä seikkaa, että Stringhän on ruotsalaista suunnittelua – kuten Ikeakin. Onko yhtäkään suosittua design-tuotetta, josta tämä suuryhtiö ei olisi tehnyt omaa, halvempaa versiotaan? Etenkin, jos design oli vielä heidän kansallista kynänjälkeään. Laitoin hakukoneeseen niinkin yksinkertaiset hakusanat kuin "string, kopio". Sain oitis useita vinkkejä Ekby Gällö-hyllynkannattimista, joista muutama olikin jo rakentanut omat köyhemmän väen stringinsä.

Koska ensisijainen tarkoituksemme oli saada hyllytilaa cd-levyjen kokoelmalle,  valitsimme kapeamman, 19-senttisen hyllynkannattimen. Niitä tarvittiin yhteensä kahdeksan, kaksi päihin ja kaksi keskelle. 18,5-senttistä ja sopivan paksuista lautaa löytyi hiottuna Bauhausista. Kyse oli radiata mänty -laudepuusta, joka lämpökäsittelynsä vuoksi pysyi myös suorassa. Lauta oli tosi kauniin väristä ja ihastuimme siihen oitis. Pituutta laudalla oli 360 senttiä, josta reilu metri pätkäistiin pois.

Hyllyn ripustusperaatio ei ollut pikkujuttu. Teimme kiviseinään etukäteen reiät mittatikun ja vatupassin vapinalla. Meitä oli neljä aikuista, lapsi ja kissa pujottamassa ensin kolme lautaa hyllynkannattimiin ja nostamassa koko pakettia kerralla seinälle. Muut kannattelivat hyllyä yhden kiristäessä ruuvit kohdilleen. Lautaa kannattimien väliin jäi aina 82 cm. Sama operaatio toistettiin toisen hyllysatsin kanssa. Hieman jouduimme jättämään väliä ylä- ja alahyllyjen keskelle, että ruuvien väliin jäisi riittävästi seinämää. Alin lauta sijoittui pistorasioiden alapuolelle, ja toista pistorasiaa vartem jouduttiim poraamaan aukko jatkojohtoa varten. 

Mutta kun kaikki oli valmista, näytti tulos todella hienolta. Levyjä on tarkoitus pinota kaksi riviä yhdelle laudalle. Näin levyjä mahtuisi arviolta 1860. Hylly on kiinni viidenkymmenen millin ruuveilla, joten ainakaan hylly ei romahda seinästä alas. Nähtäväksi jää, kuinka tukevaa tekoa itse hyllynkannattimet ovat.

Uusia foorumeita

Työntekijä huomasi, että tililleen oli ilmestynyt 99 euron sijaan 9,90 euroa. Hän otti yhteyttä työnantajaan.
- Miksi tililleni tuli 99 euron sijaan 9,90 euroa?
- Nykyään tulee uusia foorumeita. Foorumit muuttavat muotoaan, työnantaja selvensi.
- Mutta olen tehnyt työni kuten ennenkin, työntekijä vastasi.
- Foorumit muuttavat muotoaan. Kukaan ei oikein tiedä, minne ollaan menossa.

Työntekijä otti yhteyttä kuluttaja-asiamieheen, ja tivasi tältä asian laitaa. Vastaus oli yksiselitteinen.
- Olemme säätämässä lakeja uusiksi. Uusien foorumeiden myötä asia muuttuu, käytännöt muuttuvat.
- Onko palkkakuitissani sitten pilkkuvirhe, minä sain 99 euron sijasta 9,90?
- Käytännöt muuttuvat, uusia foorumeita tulee, ja keinot sen myötä.
- Minulla on 100'000 euron laina instrumenttihankintaan tehdäkseni näitä keksintöjä, joita työnantajani välittää. Millä minä nyt lainaa lyhennän?
- Tulee uusia foorumeita, uusia medioita, kuluttaja-asiamies selvensi.
- Rahani eivät oikein tahdo riittää, työntekijä yritti.
- Voithan yrittää hakea apurahoja, ja perustaa vaikka osuuskunnan. Maailma muuttuu, tulee uusia foorumeita. Aivan varmasti sinä jotakin keksit.

Työntekijä kirjoitti yleisönosasto-palstalle. Hän sai kirjoitukselleen valtavan suuren tulvan vastauksia. Ihmiset olivat vilpittömästi hänen puolellaan. Tokihan hänen kuului saada palkkansa. Samalla oltiin yksimielisiä siitä, että innovatiiviset keksinnöt tuli olla kaikkien saatavilla, helposti, vaivatta, ja ennen kaikkea; ilmaiseksi.
Työntekijä tuskastui ja kirjoitti vastineen.
- Ettekö te ymmärrä? Työnantajani hankki keksintöni rakennusaineet. Se kustansi valmistuksen ja jakeli keksintöni ympäri maailmaa markkinoiden tämän kulttuurit mullistavan tuotteen. Hän tulee potkimaan minut ulos, koska ei saa keksintööni sijoittamiaan rahoja takaisin.
Vastauksia sateli roppakaupalla.
- Työnantajat ovat pahoja. Ahneita, ahneita. Ne eivät ymmärrä, että media ja foorumit uudistuvat. Ja vielä pahempia ovat järjestöt, jotka etujasi valvovat.
Työntekijä tuskastui. Kynä sauhuten hän kirjoitti:
- Kalaset, Stora Enso ja VV-Auto ovat työnantajia. Yksi palkitsee työntekijöitään, toinen kalastelee suuria voittoja siirtäen kustannukset alipalkattuihin maihin ja kolmas keksii kuumeisesti keinoja maineensa puhdistamiseen. Väitättekö te, että nämä kaikki ovat yksioikoisesti ahneita ja pahoja?
- Ahneita ovat, ahneita ja pahoja. Eivätkä ymmmärrä, että maailma muuttuu, ja foorumit sen myötä, uhosivat vastaukset.

- Oli miten oli. Mutta minulla on tililläni 9,90 euroa, kun aikaisemmin siellä oli 99 euroa. Minulta on menossa elinkeino, eikä kukaan enää halua maksaa työstäni.

Työntekijä säntäsi ulos lähteäkseen barrikadeille. Kadulla hän oli törmätä mieheen.
- Hetkinen! Mitä sinulla on kädessäsi?! Tuohan on minun keksintöni, työntekijä huudahti.
Samassa hän sai eteensä raivoavan väkijoukon, joka heilutti nyrkkejään ilmassa huutaen yhteen ääneen:
- Nyky-yhteiskunnassa meillä on oikeus kaikkiin keksintöihin. Puheesi ovat ahneen puhetta.
- Mutta minulla on tuohon patentti, työntekijä intti. Olen keksinnön omistaja, se on laissa kuulutettu!
- Jahas, olet siis erityisen ahne sinäkin, ja läpeensä paha, väkijoukko huusi jatkaen:
- Etkö sinä tiedä, että nykyään uusia foorumeita tulee koko ajan lisää, he mesosivat.
- Sinä työntekijänä keksit keksintöjäsi, ja meidän tehtävämme on ottaa ne käyttöön. Saisit olla ylpeä, kun iloiten käytämme keksintöjäsi. Voithan alkaa vaikka myydä mainostuloja. Seuraa aikaasi, ahne työntekijä. Jos kerran väität keksiväsi jotakin, niin keksi sitten, kuinka toimintasi voitaisiin saada tuottoisaksi. Etkö sinä tiedä, että uudet foorumit nostavat päätään.

Tuska-festarit Pariisissa

Huomaan mieleni olevan aika raskas. Mitä ilmeisimmin sillä on tekemistä hyvästijätön ja lähtemisen kanssa. On vaikeaa irrottautua elämäntilanteesta, jonka huomassa on taivaltanut neljä kuukautta (Suomen väliviikkoja lukuunottamatta). Pariisia on hellinyt ihana aurinko ja lämpötilat lähtöpäivää (tiistaita) kohden tulevat tästä vain nousemaan, aina yli +30°c:een. Auringosta on ollut ihana nauttia, joskin se on tuonut jokakesäisen velvollisuuden ja paineen siitä, että sitä pitäisi ahmia koko lääkärin kirjoittaman reseptillisen verran.

Pinnan alla kytee varmasti paljon sellaista, joka ei aivan tietoisuuteen asti ehdi. Äkillisesti ja yllättäen kuollut muusikkoystäväni Jarmo Savolainen toi tietenkin oman surun tunnelmansa. Pian perään Michael Jacksonin kuolema teki jälleen kolauksen tietynlaiseen arjen kokemisen kaavaan. Oman suremisensa aiheutti sekin, siitä huolimatta, että en nyt toki voi sanoa tunteneeni miestä henkilökohtaisesti. Muusikkona suren suuren ja lahjakkaan taiteilijan sekä estradien eittämättä tämän ajan suurimman viihdyttäjän poismenoa. Hassua, kuinka arvokkaana elämän koenkaan, vaikka elämän arvo on totisesti tullut vuosien saatossa opeteltua aivan muuna kuin minulle itsestäänselvänä asiana.

Ei voi mitään. Täytyy myöntää kokevani maailmantuskaa törmätessäni uudestaan ja uudestaan avoimeen rasismiin, joka leviää kuin muoti. Tai homovastaiseen kommentointiin tai moukkamaiseen luonnon saastuttamiseen.

Pienestä pitäen kumpuava mainstream-kammo sykkii itsessäni vahvana. Konventionaalisuus tuntuu ahtaalta ja tavanomaisuus väliin vallan kauhistuttaa. Suurta elämäntuskaa uhkuen kiersin Musée de l'Orangerien impressionisti-kokoelmia Tuileriesin puistossa ja mietin, miten ahtaalla taidekulttuuri Suomessa onkaan. Ähisin ja puhisin tilanteen synkkää tilannetta koko kotimatkan. Tuskin olisi Monet aitiopaikalla keskellä luonnonvaloa tulvivaa ovaalinmuotoista salia, mikäli Lumpeita olisi ollut maalaamassa liuta galleristeja ja bisnesmiehiä, jotka miettisivät massiivisen julkisuusrumban toteuttaneelle nuorelle kuvataide-harrastajalle, minkälaista taidetta tämän kannattaisi alkaa tehdä.
- Luontokuvaus on se nykyajan juttu.
- Ei mitään muotokuvamaalausta, tehdään susta joku tälläinen häilyvä-imagoinen tapaus.
- Ai sua kiinnostaisi grafiikka? Mutta akvarelli menee nykyään paremmin. Piirretään me ääriviivat, saat sitten värittää kuvat ihan itse.

Pöyristyttävää huomata, kuinka markkinoiden mukaan ihmislauma vaeltaa. Kerran tuttavani ilmoitti rakastavansa klassista musiikkia ja kertoi sitten ostaneensa Paul Pottsin levyn; kiinnostumatta lainkaan niistä kymmenistä ja sadoista, jotka vuosikausien ajan ovat tulkinneet Puccinia mitä hekumallisimmin versioin. Kuinka ihminen ei ymmärrä, ettei hän ole lainkaan rakastunut klassiseen musiikkiin. Hän on rakastunut tuhkimotarinaan, mielikuvaan ja kertomukseen. Tai jazz on yhtäkkiä superhienoa musiikkia, kun sitä julkaistaan trendikkäänä tuotteena. Samat soittajat ovat soittaneet huippukonsertteja vuosikaudet, eikä väkeä ole näkynyt saleja kansoittamassa. Miksi ihmisestä on helpointa valita aina se populistisin vaihtoehto? Onko massan vellomana olemisen turva niin suuri?

Sitten "kohtaus" menee ohi ja elämä täyttyy uusilla tuskanaiheilla. Täällä Pariisissa on, kuulkaas, ihan omat Tuska-festivaalinsa. Sitten tapaan ystävääni Miiaa, tulee illanistujaiset Nadian ja Silvanan luona ja illanistujaiset Velin ja Susannen luona. Sitten tulee Samuli ja Anna ja piknikki pitkittyy illanistujaiseksi, jonka jälkeen iltaa istutaan Joonatanin ja Annen parvekkeella. Siellä Notre Damen valaistusta ja Eiffelin jokatuntista välkehdintää seuratessa salpaantuu yllättäen henki, ja todellinen läksiäistunnelma alkaa hiipiä mieleen. Kaipaan kotia ja kaipaan pianoani, mutta Pariisia kaipaan, totta Mooses, ihan samalla mitalla. Lienevätkö tänä viikonloppuna korkatut viinipullotkin sitä kaipauksen pakoa, kun hellepäivänä sittenkin vesi maistuisi paremmalta kuin kylmä rosé.

Yllättävät tekstiviestit bändimme rumpalilta, kun hän ajelee syntymäkaupunkini ohi, tuovat enkelin siipien suhinaa synkkiin mietteisiin. Seine liplattaa rauhalliseen tahtiin ja 67 kantatie johdattaa muusikkoa kiireellä keikkapaikalle ja vielä kiiruummin kotia ja rakkaimpia kohti. Sitä kohti tässä ollaan menossa vähän itse kukin.

Kuusalla

Sadepäivä tuki hienoisen krapulaista lauantaitani sopivalla harmaudellaan. Olin viettänyt juhannusaaton Chaillot’n alueella käyskennellen. Aattoilin modernin taiteen museossa, joka tällä kertaa esitteli mm. Bernard Lamarche-Vadelin ja Cartier-Bressonin näyttelyn. Aurinko paistoi paikoitellen. Viivyttelin Trocadéron puistossa ja menin viimein Miian luo juhannus-illalliselle rue Saint Dominiquelle. Oli ihanaa nähdä muutaman viikon tauon jälkeen. Miia oli juuri palannut Korsikasta ja näytti hyvin levänneenä ja kauniisti ruskettuneena syleilevän elämää aivan uudenlaisella otteella. Vietimme iltaa jutellen kuulumisia, napostellen pöydän antimia ja juoden roséta ja punaista. Puoli kahdelta toikkaroin kotiin Velib-polkupyörällä pitkin Saint-Germainia lumoutuen kesäyön lämmöstä ja tämän lumoavan kaupungin sykkeestä (hassua, että nämä kuluneet fraasit syntyvät elämään sitä mukaa kun niiden merkitys kouriintuntuvaistuu).

Tänä aamulla kävin sentään lenkkeilemässä. Kunto on päässyt rapistumaan, kun jätin lenkkarit tänne Pariisiin. Ei Suomen hektisyydessä, saati sen viimassa ja kylmyydessä, käynyt kyllä edes mielessä juoksuun lähdön himo. Nyt olen parina päivänä yrittänyt päästä vauhtiin ja vetristänyt taas kipeytynyttä selkää. Juoksin vain 20 minuuttia, suurinpiirtein Saint Louis’n saaren ympäri, puuskuttaen helpottuneena kotiin ja suihkuun. Sen jälkeen aurinko peittyi lopullisesti pilvien taa ja alkoi sataa.

Aloin kirjoittaa uutta kappaletta, vaikka sävellyspuuhat keskeytyivätkin, kun joku alkoi huumorsoittelemaan pianolla Mozartin hittisävelmiä chopinmaiseen tyyliin. Puhelinkin pirisi kolme kertaa, mikä on tässä Pariisin elämässäni tietysti harvinaista. Lopulta turhauduin. Kotona nyhjöttäminen alkoi tuntua väsyttävältä, ja päätin lähteä nykytaiteen museoon Pompidouhun.

Täällä asuva kuvataiteilija Hakim kertoi käyvänsä siellä joka maanantai. Itselleni tämä oli neljäs tai viides kerta, ja uutta ammennettavaa löytyi tälläkin kerralla.

Harvoin jaksan kiinnostua videotaiteesta. Tällä kertaa kuitenkin tykkäsin Charlotte Moormanin videoteoksesta, jossa sotilas ryömi maassa maastopuku päällä, kantaen selässään – – selloa. Taustalla soi The Beatlesin Revolution. Toinen hauska videoteos oli täysmustaan nunnan kaapuun sonnustautunut nainen, joka yhdessä monitorissa otti aurinkoa, toisessa polki kuntopyörää ja kolmannessa ryntäsi huoneeseen vastaamaan puhalimeen. Pirinä jatkui, ja nunna noukki hedelmäkorista hedelmiä kokeillakseen, toimisiko puhelimena mahdollisesti banaani vai päärynä. Alla kulki teksti: “nykyään puhelin voi olla minkä muotoinen tahansa”.

Ehkä osoittaa pelkkää estyvyyttäni, mutta en jaksa innostua tästä ranskalaisten rakastamasta penis-vagina-taiteesta. Olin kirpakalla tuulella ja kuljin huoneesta toiseen puistatusta tuntien. Useinhan taidemuseoissa törmää teoksiin, jotka ovat suoranaista pornografiaa. Joskus taiteilija näyttäytyy enemmänkin tirkistelynhaluisena pikku-ukkelina, joka käy yksinkertaista kauppaa: toteuttaessaan fantasiaansa toteuttaa mallina toimiva naikkonen henkilökohtaista ekshibionismiaan. Taideteos on tämän konkreettinen sivujuonne.

Tietenkin taide on monta kertaa henkilökohtaisen trauman käsittelyä. Olihan tietysti vaikuttavaa nähdä alaston nainen meren rannalla pyörittämässä lanteillaan hulahula-vannetta, joka tarkemman tarkastelun jälkeen osoittautuikin piikkilangalla päällystetyksi. Kenties semi-krapulaisesta tilastani, ja jostain-mistä-lie-muusta-yleisluontoisesta-herkkyydestä johtuen, aloin kuitenkin voida pahoin teosta katsellessani. Puhumattakaan toisesta videosta, jossa valutettiin kana hengiltä. Kuinka oli edes mahdollista, että taiteen nimissä harjoitetttua eläimen rääkkäystä sallittiin näytettäväksi museossa? Puistattavaa, kuvottavaa.

Pakenin lopulta närkästyneenä yläkerran abstrakti-osastolle. Hakimin taktiikka on hyvä. Kun samoja töitä näkee useita kertoja, alkavat niiden solmut aueta. Ja vaikka eivät aukeisikaan millään loogisella selityksellä, alkavat ne tuntua kotoisilta ja itsestäänselviltä.

Jo eilen Modernin taiteen museossa tuntui hauskalta nähdä Picassot, jotka kolme kuukautta aikaisemmin olin nähnyt Picasso-museossa rue Thorignylla. Puhumattakaan Hesarin artikkelista, joka esitteli, millaista otosta Ateneumin taidemuseossa tullaan näkemään ensi syksynä. Tuntui riemastuttavalta todeta, että tuon, tuon ja monta muuta näin jo itse pääkallopaikalla.

Tähän väliin on pakko kommentoida, että onpa kuvaavaa Hesarin kulttuuritoimitukselle, että uhraavat kokonaisen sivun järkäleenkokoiselle, koko maailman tuntemalle kuolleelle taiteilijalle. Ja niin vaan pienet galleriat esittelevät uutta, kotimaista taidetta, joka taistelee henkitoreissaan olemassaolostaan. Ei niin, etteikö sitä syntyisi, mutta kun se vaietaan kuoliaaksi. Mutta tjaa, että Picassoa.

Takaisin Pompidouhun. Calderin näyttely oli edelleen paikallaan, kuten Kadinskykin. Näin mm. Chagallin töitä, jotka olivat aivan erilaisia mitä olin tottunut Chagallilta näkemään. Nautiskelin Kleinin sinisestä, jonka muotiintulosta olen iloinen, sillä se on aina ollut lempivärejäni (joku taidepuristi varmaan kavahtaisi yksioikoisuuttani. Tiedän, värejä on miljoonia, ja Kleinin sininen aivan genuiini sävynsä). Yksi huone esitteli vertaistensa, Braquen sekä juurikin mainitun Picasson vuoropuhelua kubismista. Tuli elävästi mieleen äitini (kuvataiteilija hänkin) vierailu Pariisissa toukokuussa. Hän puhui ranskalaisista, eritoten vuosisadan vaihteen kuvataiteilijoista ja kuvaili heidän tyylejään kuin olisi ikänsä kasvanut heidän seurassaan. Ja närkästyi aina, jos hän kertoi jotain vaikkapa Rodinista enkä välittömästi osannut tunnistaa, kenestä olikaan kyse. Vähän samaan tapaan kuin äidillä on tapana närkästyä, jos en satukaan tietämään jonkun sukulaiseni menneen naimisiin tai lisääntyneen. Nämä asiat kuulemma tietäisi “olemalla kuusalla asioista”, vaikka en voi käsittää, kuinka voi “olla kuusaa”, ellei joku niistä kerro.

Tultuani ulos museosta, soitti Pompidoun alakerrassa nelihenkinen teiniorkesteri. Kitarat soivat kauheassa epävireessä ja taimi heittelehti ees taas kuin jaloilleen nouseva vastasyntynyt varsa. Mutta pojilla oli mieletön lataus. Liikuttuneena (tunteikas krapulainen) seurasin harjoiteltuja tuplatempo-kitarointeja, rumpufillejä ja vuorolaulua. Heidän äänensäkin oli vielä murrosta vailla ja melodiat helisivät viattomin kuoropoika-sävyin. Tyyli oli kuitenkin punk-rokkia.

Sivummalla jaettiin Sodeb’O valmisruokia, ja ihmiset jonottivat neljälle eri mikroaaltouunille lämmittämään pastaboxejaan. Löytö tuli tilauksesta, sillä seuraava askeleni olisikin ollut ruokakauppa. Huvittaa aina tuo Sodeb’O, siitä kun tulee tietenkin mieleen minan kielinen sana sobedo, mitä kuuluu. Jonossa tutustuin poikaan, joka alkoi iloisen ystävällisesti jutella jonottamisen tylsyydestä. Kävi ilmi, että hän soitti kitaralla andalucialaista musiikkia. Juttelimme niitä näitä, en edes muista tarkalleen, mitä. Harvoin joka tapauksessa törmää vastaavaan ystävällismielisyyteen ja välittömyyteen. Suomessa vapautuneita, tuntemattomille juttelevia, ihmisiä ovat alkkikset ja hieman pöpit. Sekä sellainen vanhempi kansa, jolla ei ole enää tarvetta päteä suuntaan eikä toiseen, vaan he uskaltavat jutella päiväkahvi-asioita tuntemattomillekin ihmisille.

Ruokailtuamme yhdessä toivotimme toisillemme hyvät jatkot ja lähdin iloisna kotia kohti.

Ja Pariisissa...

Lentokonematkustaminen on ihmeellistä. Siitä huolimatta, että sitä on harrastettu jo vuosikymmenet, tuntuu se olevan ainakin omalle mielelleni liian nopea kulkuväline. Istut muutaman tunnin epämukavasti vastenmielisen ilmastoinnin ja hissitunnelman keskiössä, ja kas vain, tupsahdat keskelle vierasta kulttuuria ja atmosfääriä.

Tai ei enää niin vierasta. Pariisihan oli juuri samanlainen kuin lähtiessä. Aivan ihmetyttää, kuinka nopeasti unohtuivat Suomessa kylkiäisenä tuleva kiire ja koheltaminen paikasta toiseen.

Iloisena marssin respaan ilmoittaen, että minä tulin taas. Vastaan tuli ensimmäisenä se huoltomiehistä hyvännäköisin, joka sanoi vastaanotto-tyypin tulevan à bientôt. Ja tulihan hän. Tämänkään nimeä en muista, tai tiedä, mutta ilahduksekseni hän sanoi sukunimeni ranskalaisittain ääntäen, ja alkoi kaivaa niitä typeriä byrokratia-papereita, jotka minä jo kertaalleen muutama kuukausi takaperin täytin.

Meininki oli tällä kertaa paljon rennompi, ja oikein yllätyin, kuinka ystävällisesti, tai enemmänkin tuttavallisesti, minut otettiin vastaan. Ateljéetani kuulemma vasta siivottiin, eli joutuisin odottelemaan aulassa puolisen tuntia. Yllätyin muun muassa siitä, että minut kutsuttiin vastaanotto-tiskin taakse, jossa voisin ajankulukseni työskennellä tietokoneineni.

Kun hain verkkoyhteyttä, neuvoi tämä minut vastaanottanut kivatyyppi harhailemaan ympäri aulaa ja etsimään vahvinta verkkoa. Hän silmäili tietokonettani ja oli erittäin ystävällinen, tai korjaan edelleen: tuttavallinen, mikä on näissä piireissä erikoista.

Ei sitten aikaakaan kun aulan läpi kävelivät Veli, Susanna ja Helena-tyttö. Ranskalaisista näyttää aina hyvin lähentelevältä tämä meidän halailu-kulttuurimme, johon ei kuulu poskisuudelmia vaan suoraa vartalo-kontaktia.

Lopulta tulikin aika lähteä asunnolle. Saattamaan lähti tälläkin kertaa Joseph, joka saa kerta toisensa jälkeen verkkokalvoilleni muistikuvan togolaisista umpi-korruptoituneista raja-pönöttäjistä, jotka yrittivät passisi ja rajanylitys-paperisi saatuaan kuumeisesti keksiä keinoja, jolla kiristää viisumileiman saamista. Heillä kaikilla oli elintaso-vatsat ja pullonpohjaiset silmälasit. Aivan varmasti silmälasit, vaikka näkö olisi ollut erinomainen.

Lasit olivat tällä Josephillakin. Hänen tehtävänään on saatella stipendiaatti asuntoonsa, kertoa talon tavat ja laskea, onko huoneissa varmasti samat huonekalut edellisen asukkaan jäljiltä. Sama Joseph tekee lähtötarkastuksen ja laskee, onko keittiössä varmasti 4 kutakin ruokailuvälinettä ynnä muuta. Kaikenlaisia juttuja on kuulunut siitä, kuinka Joseph on nautiskellut työnkuvaansa kuuluvasta vallasta ja pitänyt stipendiaattia (muka vitsikkäästi) pelossa, että saako hän nyt takuurahansa takaisin, kun verhossa onkin reikä. Reikä, joka oli verhossa jo stipendiaatin asuntoon saapuessa. Eli eikö vain: umpi-rajatogolaista ainesta.

Sen lisäksi, että Joseph on pikkusieluinen ja vallanhimoinen, hän on patalaiska. Kun minä lähdin 12-kiloisen matkalaukkuni kanssa reippailemaan ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan asuntooni, käveli Joseph kaksi porrasta – pyörsi sitten takaisin, ja käveli takaisin aulaan tilaamaan hissin. Typerä läski.

Pariisihan sitten on aivan ihana. Täällä on niin valtavan kaunista. Erityisesti pidän art decosta, vaikka olenkin alkanut päästä eroon renessanssin vierastamisesta. Harmittaa, että tavaratalo Samaritaine on ikuisuus-remontin kynsissä. Notre-Dame on kieltämättä kaupungin sydän, vaikuttava ja huikaiseva. Joskus kuvittelen tuskaväkeä sen katedraalin penkkeihin istumaan ja nauttimaan gootin syvimmästä olemuksesta. Pidän myös siitä, ettei Pariisi ole yhtä museota, vaan pönöttävien patsaiden sekaan mahtuu modernismiakin.
Tosiaan, kaikki on niinkuin ennenkin. Jopa tuttu alkkis istuskeli pensasaidan edessä olevalla kivetyksellä, heilutteli totuttuun tapaan toista jalkaansa ja piteli toisella kädellä viinipulloa, josta hissukseen siemaili maailmanmenon katselun lomassa.

Täällä on parempaa ruokaa kuin Suomessa, ja epävakaisesta säästä huolimatta ilma on keskimäärin lämpimämpää. Tulopäivä oli sateinen kuten lähtiessä Helsingissäkin, mutta sitten alkoi paistaa ja nyt on jo rusketustakin. Päätin olla liikaa välittämättä nykyään maidottomasta ruokavaliostani ja ostin heti patonkia, punaviiniä ja lempijuustoani (Saint Albray). Löysin myös hyviä sinkki- ja magnesium tabletteja, joilla vakaasti aion kompensoida maidollisuuden.

Aurinkoisesta Pariisista huolimatta poden pientä koti-ikävää, jota ensimmäisillä kuukausillani en tuntenut lainkaan. Voi olla, että perimmäinen syy on ystäväni Jampan poismeno viikko sitten, mitä olen pyöritellyt paljon mielessäni. Onhan mieli tietenkin koko ajan alakuloinen, vaikka hänen kuolemansa aina välillä unohtuukin. Ehkä se on ensisijaisempi syy kuin ikävöinti omaan kotiin.

Oikeastaan nautin aika paljon siitä, että olen saanut tulla tyhjään asuntoon suhteellisen vähin matkatavaroin ja levittäytyä ympäriinsä. Niukkuus on valtavan helpottavaa. Ei näytä sotkuiselta, vaikka kaikki vaatteeni ja tavarani lojuvat ympäri huonetta sikin sokin. Niin vähällä tulee toimeen.

Konkreettisesti ikävöin teepannuani ja teehetkiäni, joille en tällä kertaa ole järjestämässä fasiliteettejä. Teet juodaan sitten Suomessa. Mutta jostakin ihmeen syystä Suomeen liittyy aina myös ihan helvetinmoinen säätäminen ja kiire. Nyt yritän, totta totisesti, ottaa itseäni niskasta kiinni ja järjestää elämääni hetkiä, joina en yritä olla yhtään tehokas!

Vierailin muuten tänään myös aikaisemmassa Sibelius-ateljeessani. Jäskytys valtasi minut... Oven avautuessa asunnosta tulvi niin sankka tupakansavu, että kääntyilin aina välillä käytävälle hengittämään raikkaampaa ilmaa. Asuntohan aukesi sisäpihalle, ja sijainniltaan sellainen, että kukaan ei pystynyt katselemaan ikkunoista sisälle. Vastapäistä n. 30 metrin päässä olevaa seinää nuolivat muratit ja kattojen takaa pilkottivat kirkontornin kellot. Mutta valo, joka asunnossa asuessani niin ihanasti tulvi huoneeseen, oli suljettu pysyvästi ulkopuolelle mustilla verhoilla. Ne pitivät visusti huolen, ettei kajoakaan päässyt huoneeseen. Espressopannu, johon niin pieteetillä olin hankkinut varaosia aina Italiasta asti ☺ jökötti käyttämättömänä, kuten kahvinpurutkin, jotka ystävällisyyttäni olin jättänyt valmiiksi seuraavaa tulijaa varten. Sen sijaan mikron päällä naksutti kunnon suomalainen sumppikeitin, joka seisotti pannussaan vanhaa litrakahvia.

Aivan niinkuin asia kuuluisi minulle pätkääkään (hymiön paikka), olin tästä kaikesta hitusen suunniltani. Astelin kaksi kerrosta alas nykyiseen asuinpaikkaani ja varmistin, että verhot ovat niin auki kuin vain ikinä voivat olla.

Minulta puuttuu nyt piano, mikä on tavallaan vähän ikävää, koska soitteluintoa olisi. Mutta ehkä se on sysännyt sitäkin enemmän treenailemaan laulua. Ehkä syynsä on tässä kesäisessä lämmössä (joka tässä Pariisin kesässäkin on kuulemma nykyisin harvinaista). Laulu tuntuu nimittäin sujuvan paremmin, äänialakin alkaa olla nykyisin lähes kolme oktaavia. Tietenkin myös hyvä akustiikka rohkaisee. Mutta totta puhuen: levyjen laulut pitäisi äänittää aina kesäaikaan. Ja Pariisissa...

Suomesta päivää

Suomeen asettuminen alkoi hirveällä hulinalla. Oli paljon hommia. Onneksi helle helli ja antoi esimakua kesästä, joka tottakai on vielä saapumatta. Suomi-ilmiö, se tuttu ja turhauttava.

No mutta. Arki kouraisi tietysti mukaansa, toi posteihin vastailun, keikoista sumplimiset ja säätömäärän, joka jollain tavalla muistui mieleen sieltä jostain maaliskuulta. Tämä sana ”säätö” on varmaan jokaisen tällaisen freelance-muusikon vakisanastoa, eikä mitenkään ainakaan helpottavat tekijä stressin säätelyyn. Mutta jollain tavalla kuitenkin myös pidän siitä, etenkin, jos suuren säädön jälkeen asiat sitten kuitenkin alkavat lipua eteenpäin.

Tuntui, että Suomen kaikki deekut ja spurgut saapuivat verkkokalvoilleni, kun niitä tuppasi löytymään joka pysäkiltä ja rantapenkereeltä. Ranskan deekut ovat jotenkin kivempia käytökseltään. He elävät omissa porukoissaan ja pysyvät riittävän kiinnostuneina omista asioistaan. Eivätkä tule selittämään ja hakemaan sääliä kuten täällä on tapana.

Toinen silmiinpistävä ilmiö on ollut tämä ihmisten perus epävarmuus ja sen myötä sykkivä aggressiivisuus. Ihmiset kulkevat sapelit pystyssä ikään kuin jokin mystinen taho olisi jatkuvasti uhkaamassa heitä. Sellaiseenkin on ollut aika rasittavaa törmätä. Ranskassa kun joku on kävelemässä päälle, sanotaan puolin ja toisin ”pardon”, ja asia on sillä ohi.
Ai niin, kiintoisaa oli huomata, kuinka paljon ranskan kieli poukkoili päässä ensimmäisen viikon ajan.

Kuten aina ulkomailla oleskelun jälkeen, on tälläkin kerralla tullut mieleen, että onko tämä todellakin ainoa tapa asua; ainoa maa ja kulttuuri, jossa loppuelämänsä viettää. Sanoisinpa, että tänne jääminen on aika pitkälle myös saamattomuutta. Näin siltikin, että kyllä tässä meidän perähikiäläisessä metsäläisyydessä on jotakin perusviehättävääkin. Se on selkeää, läpinäkyvää ja jotenkin hellyttävää.

Tietysti: aika nopeastihan tähän meininkiin taas tottuu. Kun tässä kulttuurissa on koko elämänsä viettänyt, on se niin perustuttua, että eipä aikaakaan kun asioita ei enää kyseenalaista, ja kun keskittyy vain omaan stressiinsä ja arkipäivästä selviytymiseen.

Kuulostaapa lakoniselta. Vähän itsekin ihmettelen, sillä nämä Suomi-viikot ovat kuitenkin suurelta osin olleet täynnä elämyksiä ja iloista meininkiä. Viime perjantainen keikkamme sitten kaiken elämän riemun huipentuma ja kulminaatio, joka sai koko universumin tuntumaan hetkeksi aikaa pumpulipallolta.

Olen aloittanut dieetin, jonka terveysvaikutuksia odotan vesi kielellä. Se tuntui helpolta aloittaa nyt, kun Suomi-kaupat tuntuivat muutoinkin tarjoilevan aika epähoukuttelevaa ravintoa. Tietysti on kiinnostavaa nähdä, kuinka helppoa tai vaikeaa on jälleen Pariisissa jättää juustotiskit sikseen, jos aion noudattaa sielläkin tätä maidotonta ruokavaliotani. Olen siis palaamassa takaisin Paraisten puuhaparkkiin vajaan viikon kuluttua.

Yllättävää, kuinka nopeasti olen saanut kalenterini täyteen. Olen suht’ hyvällä tuulella koko ajan, vaikka kannankin huolta monenmoisista asioista, ja huomaan stressaavani hirveän helposti. Tämän ruokavalion muutoksen yhteyteen aloitin sinkin hevoskuurin 75mg, ja sen pitäisi kuulemma helpottaa stressiäkin. Jännä nähdä, onko sillä tarjota aivan konkreettista muutosta.

Uskaltauduin jopa sukujuhliin pitkästä aikaa, ja kyllä se tavallaan kannatti. Kalenteri, tosiaan, on täyttynyt mukavasti, ja kaupunki on antanut uutta näkökulmaa, kun olen asustellut ensin Hakaniemessä ja nyt Hietalahdessa. Kylmä sää ärsyttää ihan niin paljon kuin ketä tahansa kesää odottavaa suomalaista, mutta pienenä helpotuksena ajattelen koko ajan, että Pariisissa on sitten toivottavasti lämmintä.

Huomenna on keikka Aino Acktén kauniilla huvilalla, joskin se tuntuisi vielä romanttisemmalta, jos aurinko hellisi eikä tarvitsisi värjötellä. Kirjoittelen Pariisista lisää, jos siltä tuntuu, ja jos saan nettiyhteyden.

Mukava perjantai

Eilen olikin mukava päivä. Täällä on, tosiaan, satanut tuon tuostakin. Ilmapiiri on tuntunut väsyneeltä ja raskaalta. Päivällä vietin parituntisen Lutecen arenan leikkipuistossa Helenan kanssa, joka on naapurin muusikkopariskunnan kaksivuotias tytär. Matkasimme sinne Helena selkärepussani ja kurkistelimme leikkihärvelin ikkunoista ja laskimme liukumäkeä (eli Helena laski).

Illaksi olimme varanneet Miian ja Annukan kanssa pöydän Quedubonista, jota Tomas suositteli viime viikon Pariisin keikkansa yhteydessä. Paikasta oli ollut artikkeli Viini-lehdessä. Paikka oli mutkaton ja ruoka perus-ok, viini todella hyvää.

Saattelimme Annukan Buttes-Chaumontin metrolle ja lähdimme innokkaina kävelijöinä (oikeasti Pariisin mittakaava on kutistunut todella, kun katuja on sahannut pitkin ja poikin) lounaan suuntaan. Pian Reoubliquen jälkeen Miia saikin puhelun miesystävältään, joka välitti kutsun tulla Pigalleen kabareehen, jonka hänen työtoverinsa oli vasta ostanut. Paikan nimi oli Le Flora ja sisään pääsisimme tunnuksella 'Men in Black'...

Reitti nyt ei suoranaisesti ollut matkan varrella (Pigalle sijaitsee 9°, luoteis-Pariisissa), meillä oli kylmä ja väsytti. Mutta meissä on aika samanlaisessa suhteessa pollaa ja seikkailumieltä. Pigallen yöelämä on oma legendaarinen lukunsa, ja harvoin sitä saa kutsuja yökerhoihin itse omistajilta. Eli menoksi vaan! Metrot kulkivat vielä ja tarjoilivat kotoisaa suomalaista känniörvellystä.

Perillä meno olikin aivan toinen. Kerrottuamme ovella salasanan laskeuduimme portaat alas ikkunattomaan, sokkeloiseen yökerhoon, jossa soitti trio (piano-kitara-sähkörummut) halpaa ruotsinlaiva-musaa. Omistaja Denys oli ystävällinen, kaksimetrinen mies, joka shampanja-tarjoilun jälkeen esitteli meille sijoituskohdettaan. Paikka oli ollut nykyisellään vasta kolme viikkoa, ja toiminut sitä ennen orgia-mestana (echangiste)! Yhdessä looshissa oli iso poreallas, jonka molemmin puolin sauna ja hammam. Pikkuisia panokoloja oli siellä täällä, ja tarpeen vaatiessa saattoi käydä suihkussa (harvassa yökerhossa onkaan suihkumahdollisuutta). Kosteatilat oli päällystetty upein kuviollisin kaakelein ja seinäpinnat kaikkialla sisustettu todella tyylikkäästi. Suunnittelun oli tehnyt kuuluisa italialainen arkkitehti.

Varmaan elämyksellisintä oli juuri katsella ravintolan sisustusta ja ihmetellä sen värikästä menneisyyttä. En tiennyt, että tuollaisia kimppa-mestoja olisi laillisesti tarjolla, luulin sellaisten kätkeytyvän maan alle salakapakka-tyyliin. Istuskelimme vielä tiskillä lasillisen äärellä ja lähdimme sitten metsästämään taksia. Jouduimme kävelemään aina Operalle asti ja jäimme sitten tolpalle odottelemaan.

Olin juuri kirjoittanut, kuinka Montmartrelle täytyy, todellakin, vielä ehtiä käymään. Olen joutunut kukkulan luomoihin aivan tyystin, ja haluan hyvästellä sen ennen Suomeen paluuta. Äsken soittikin Marie-Hélène, jonka kanssa olimme aiemmin puhuneet mahdollisesta tapaamisestsa illalla, kun Pariisissa vietetään museoiden yötä. Peruutin kuitenkin tapaamisen, sillä mikäli ilta on yhtään Helsingin taiteiden yön kaltainen, on kätevämpää käydä katsomassa haluamansa museot ja lähteä sitten ihmispaljoutta livohkaan. Niinpä sitten Marie-Hélène kutsui minut ensi viikolla lounaalle kotiinsa, joka sijaitsee juuri Montmartrelle vievan ihastuttavan rue des Martyrsin varrella. Lounaan jälkeen hän lupasi lähteä oppaakseni näyttääkseen kukkulalta paikkoja, jotka ei-pariisilaiseltä jäisi helposti löytämättä.
Aivan kuin Pariisiin olisi tullut tutustuttua näiden kolmen kuukauden aikana paljon nopeammin kuin aikaisempiin ulkomailla asuttamiini kaupunkeihin. Tykkään vaeltaa katseellani pitkin ydinkaupungin karttaa ja visualisoida päässäni kunkin kadun maisemia ja nähtävyyksiä. Liitän vielä juttuun muutaman epäolennaisen kuvan, kuten feikki-unikosta tehdyn mekon, joka häpäisi kansallismieltani, sekä ihastuttavan art deco -tyylisen metron suuaukon, jollaisia Pariisissa vielä on muutamia. Pakollisena myös Etoile-aukiolla patsasteleva Riemukaari. Lisäilin muutaman kuvan myös aiempiin päivityksiin.

Tourismia

Kuten tyypillistä, on matkapäiväkirja hiipunut loppua kohden. Paljon on tietysti tapahtunut kaikenlaista, mistä olisi voinut postailla. Mutta arki on vienyt täälläkin mukanaan, eikä iltaisin ole enää ollut sellaista oloa, että olisin kokenut suurta tarvetta jakaa tapahtumia kenenkään kanssa. Täällä on ollut myös vieraita, ja sosiaalisuus tietenkin verottaa oman energiansa.

Viikot ja päivät menevät jo aivan sekaisin, enkä saa tähteellistä käsitystä ajan kulumisesta. Joitakin kuvia löysin huterasta kännykkäkamerastani, ja sen myötä muistui mieleen aurinkoinen päivä joskus ‘ties milloin menneessä ajassa’, kun lähdin kävelemään koillis-itään ja Père Lachaisen hautausmaalle. Seinen oikea puoli näyttäytyy kulttuurillisesti ja tulotasollisesti kirjavampana. Mutta vaikka katujen varsilta ei nousekaan toinen toistaan koristeellisempia taloja, on tunnelma underground ja eläväinen. Hautausmaa oli todella kaunis ja kävelin siellä koko päivän.

Olen kiertänyt ja kävellyt täällä niin paljon, että ydinkaupunki on todellakin alkanut tuntua kotikaupungilta. Metrolla olen kulkenut vain silloin, kun jonnekin on välttämättä täytynyt ehtiä. Pariisi on tietenkin kutistunut sisäisessä hahmotuksessani, kun alueet alkavat olla tuttuja ja omakohtaisten kokemusten värittämiä.

Iin päälle tuli kuitenkin värikäs piste, kun äitini kävi täällä vierailulla ja toi mukanaan sellaisen hyödykkeen kuin matkaoppaan. Olipa ihanaa lukea tutuista paikoista ja tutkia seutuja opastuksellisemmin. Hänen mukanaan tuli koluttua paikkoja esimerkillisen laajasti. Teimme pasaasi-kierroksen vanhoille kauppakujille, näimme Garnierin oopperan katossa Chagallin maalaukset ja tuijotimme Léon Foucaultin heiluria Pantheonin keskellä. Kävimme neljässä konsertissa ja maistelimme iltaisin viinejä ja juustoja. Perjantaina teimme päiväreissun Montmartrelle, jonka lumo on kieltämättä ihmeellinen! Intouduimme Dalì-museoon, söimme piknikin vesitornin juurella ja kiertelimme ihastuksissamme taiteilijakukkulaa, joka poikkeaa muusta Pariisista totaalisesti. Kukkulan alhaalla Moulin Rougen punainen tuulimylly oli niin vaikuttava, että oikein häkellyin sen aiheuttamasta huumaantumisesta. Sunnuntaina kävelimme kasvitieteellisen puutarhan kautta aina Place de Mouffetardille syömään äitienpäivä-lounasta. Aukiolla oli sunnuntaiseen tapaan katutanssit ja yhteislaulua haitarin säestyksellä. Aurinko paistoi ja elämä tuntui täydelliseltä.

Viime viikolla kävimme kolmessa konsertissa. Petit Palaissa järjestetään torstaisin päiväkonsertteja, jotka ovat yleensä kahden erilaisen muusikon korkeatasoisia yhteisprojekteja. Esityksen taltioi Radio France. Ehdottomasti paras kuulemani konsertti oli kuitenkin Meta4 kvartetti, jonka Beethoven oli eloisinta koskaan kuulemaani. Istuimme iltaa vielä konsertin jälkeen (kvartetin jäsenet ovat ystäviäni) ja valvotimme muusikko-parkoja, joiden kiertueelle oli luvassa jatkoa heti viideltä seuraavana aamuna.

Nyt minulla on jäljellä täällä enää kymmenen päivää ennen Suomeen palaamista. Viivyn Suomessa muutaman viikon, ja palaan sitten taas takaisin Pariisiin. Ostin lentoliput eilen. Olotilani tällä hetkellä on jokseenkin tyhjä ja hämmentynyt. Aprikoin, kuinka matkatavarani mahtuvatkaan kahteenkymmeneen kiloon. Syön ruokavarastoja tyhjiksi. Toivon, että saisin tehtyä vielä uutta musiikkia. Laulu- ja soittotatsissa huomaa pientä rapistumista, ja sellainen tuo tietenkin omanlaistaan angstia. Olisi mukavaa saada vielä hyvä treenivaihde päälle. Koska minulla ei turhaan ole käytännöllisen ihmisen mainetta, pysyn sen veroisena pakkaamisessakin. Lähtiessäni Suomesta otin mukaani paljon sellaisia vanhoja ja kuluneita vaatteita, jotka kaipaisivat jo uusimista. Sukkia, alusvaatteita jne. Niinpä näin viimeisinä päivinä olen tehnyt matkalaukkuun tilaa pyyhkäisemällä vaikkapa sukkaparilla alati pölyyntyvän lattian, ja heittämällä ne sitten roskikseen. Mekko pitää viedä pesulaan, kun se on täällä paljon halvempaa. Harmittaa, ettei tullut käytettyä pesulassa talvitakkia ennen kuin se vietiiin Suomeen.

On ollut sateista ja puolipilvistä. Tällä hetkellä paistaa aurinko, mutta taitaa matalapaine tehdä tepposiaan, kun niin kovasti väsyttää. Illalla menen istumaan iltaa naapuriin, jossa harmonikkapariskunta asustelee kesäkuun loppuun asti. Pitääpä käydä ostamassa viinipullo tuliaisiksi.

Pariisin kuvia

Tavaratalo LaFayetten koristeellinen kupoli.
LaFayetten ylempiä kerroskaiteita.
Ihmisiä altaan äärellä Luxembourgin puistossa.
Père Lachaisen hautuumaalta. Oikealla Edith Piafin hauta.
Vähänkö ysäriä vierailla Morrisonin haudalla, joka on vuodesta toiseen yhtä mitäänsanomattoman näköinen, mutta jonka edessä parveilee aina pyhiinvaeltajien lauma.
Père Lachaisen hautuumaalta.
Paras kuva kaikista. Yläkerran kissa vaanii kateellisena alakerran ruoka-annosta. Vieressä lepää Chopin.

Valloitettu Odeon

Punaista ja valkoista

Arki kulkee ja päiville tuntuu kasaantuvan tapahtumia. Eilen kävimme Silvanan kanssa "kohu"-valokuvanäyttelyssä. Jonotimme sisään toista tuntia ja törmäilimme väentungoksessa. Se kannatti, näyttely oli antoisa ja ajatuksia herättävä. Vastakohtaisuuksia aiheuttivat esimerkiksi sodanaikaiset valokuvat, yltiö-seksistiset muotikuvat, alastomista lapsista otetut kuvat tai skandaali, jonka jokin viaton otos oli yllättäen aiheuttanut. Seinällä oli myös tähänkin blogiin liittämäni kuva sudanilaisesta nälkäkuolemaisillaan olevasta lapsesta, jonka takana väijyy jo korppikotka. Näin myös prinsessa Dianasta otetun viimeisen valokuvan.

Matkalla museoon kuljimme Louvren halki. Vastaamme suoranaisesti tupsahti tuttavani, pikkuveljeni täyskaima, joka oli Pariisissa lomailemassa naisystävänsä kanssa. Suomi tuntuu täällä pieneltä kylältä. Kun jonkun tapaa, syntyy vahva "oman kylän poikia" -tuntu. Visersimme ja sirkuttelimme iloisina kaikki tyynni, ihastelimme Pariisia ja kuuntelimme janoisina Silvanan mielipiteitä porvarillisesta vasemmasta rannasta ja boheemimmasta oikeasta rannasta. Päätimme mennä joku päivä yhdessä syömään La Bellevilloiseen rue Boyerilla. Ravintolan keskellä on suuri, vanha, puu, ja paikasta kerrotaan kirjoissa ja elämäkerroissa.

Belleville ja Marais ovat selkeimmin aktiiviset alueet Pariisissa. Niistä löytyy kuhinaa päivällä ja illalla. Väki on monensorttista niin kulttuurillisesti kuin tulotasollisestikin.

Viime viikolla oli mahtavia kesäpäiviä. Torstaina istuin pitkään puistossa lukemassa. Illalla Miia houkutteli lähtemään La cave du Daroniin, tuttavansa viinikellariin. Paikka on myymälä, jossa on siis myös baaritiski ja mahdollisuus degusteerata hyviä viinejä. Sitä piti korsikalainen Jean-Julien, joka tarjosi näyttävät alkumaljat mestaroiden viinibaariaan temperamenttisella otteella. Tunnelma oli eloisa ja iloisa. Niska ja hartiat punoittivat päivän aurinkoannoksesta, viini pirskahteli kepeästi ja kasvatti puheensorinaa. Tutustuin Giliin, paikalliseen ohjaaja-käsikirjoittajaan, joka, tukka boheemisti sekaisin ja silmät lukuisia naisia lumonneena, tiedusteli puhelinnumeroani. Ilta jatkui toisessa belllevilleläisessä baarissa, jossa joimme Appellation L'Etoilea, mahtavan makuista valkoviiniä Jura-alueelta. Siitä matka jatkui vielä kuubalaiseen kapakkaan, jossa kuubalaista tanssintaa sekä baaritiskillä että tanssilattialla. Tai tarkennan, tanssinnan katselua.

Perjantaina krapulasta viis, ilma oli niin ihana, että kirmasin lenkkarit jalassa ulos ja aurinkoon. Juoksin vasenta rantaa, kasvitieteellisen läpi, Mouffetardin ympäristöä ja päädyin takaisin kasvitieteelliseen, jossa lojuin auringossa tunnin. Mitä hetkellinen kesä saakaan ihmisluonnosta irti. Tunsin olevani villi ja vapaa, olisin voinut juosta vaikka koko päivän. Aivan kuin fysiikka muotoituisi celsiusten mukaan.

Lauantaina nimittäin meininki vaihtui radikaalisti. Lähdin kiertämään museoita, kävin Palais de Tokyossa, Quai Branlyssa, lyhyesti Aasia-museossa sekä muoti-museon ovella (väliaikaisesti suljettu). Oli aivan helkkarin kylmä. Hytisten käväisin Avenue de Champs Elysées'llä, joka on muuten varsin tylsää seutua. Näytösluonteisten luksustalojen myymälöiden lisäksi katu on vuorattu amerikkalaisilla ruoka– ja kahvilaketjuilla sekä turistiliikkeillä.

Illalla kipaisin luita ja ytimiä myöden jääkalikkana Seinen toiselle puolella Eiffelin juureen, jossa illallistin pienessä, kansainvälisessä seurueessa, Miian ja Loïcin kutsumana. Opin muun muassa, että jos ylimääräistä massia löytyy, kannattaa sijoittaa kultaan. Sen arvo on koko ajan nousussa, ja lisäksi se on velatonta materiaa, valuuttaa.

Keittiön hana on vuotanut taas, ja olen ollut alitajuisessa passissa eilisestä lähtien. Vasta tänään kävi putkimies, joka suit sait löysi ongelman ja sai homman hoidettua. Vesihukkaa kauhistellen olin ottanut vettä kattilat täyteen talteen. Saa pientä mökkielämä-kokemusta, kun kauhoo keitto–, kahvi– ja käsienpesu-vedet kattilasta.

Päivä on alkanut putkimiehen odottelun lomassa hissukseen. Puhuin pitkään puhelimessa ja mittailin jäljellä olevien viikkojen pituutta. Eilisilta kului myöhälle yöhön Elsan pittoreskissä ullakko-ateljeessa viiniä litkien. Elsa on vasta eläkkeelle jäänyt kuvataiteilija, joka lähtee tänään takaisin Suomeen. Voi voi, meillä oli kyllä tosi mukavaa. Sovimme treffit Regatta-kahvilaan jonain kauniina kesäiltana.

Suomeen lähtö käy välillä mielessä hieman ahdistavanakin ajatuksena. Jos nyt suoraan sanoisi, niin ei tekisi lainkaan mieli palata. Johtuu tietenkin myös tästä lomailu-tunnelmasta, kun kalenteri on tyhjä, mielikuvitus laajeneva ja mahdollisuudet monenkirjavia. Pientä mielen piristystä tuo havainnollinen video, joka havainnollistaa sähköpostin kulkua 30-luvulla.

Joku vaanii puskassa

Dimanche

Nick Draken 1948-1974 dokumentit A Skin Too Few ja A Stranger Among Us pitivät seuraa eilisen sadepäivän.
Nadia oli soittanut aamulla ja odotettavasti perunut lenkkeilyn sään takia. Ajattelin käydä Notre Damen urkukonsertissa, mutta kylmä ilman ja pitkä jono saivat palaamaan kotiin lyhyen kävelyn jälkeen. Kotikonsertin antoi mieletön käsirummun soittaja, joka sessioi niin innostuneesti naapurustossa, että oksat pois. Tein crêpes uudella pannullani ja jokaisesta yksilöstä tuli persoonallisen näköisiä. Opin, että au-dessus tarkoittaa yllä ja au-dessous alla. En panne tarkoittaa epäkunnossa ja aussitôt välittömästi.

Sateen tauottua päätin hyppööttää kreppejä vatsassani, ja lähdin juoksemaan. Kirmailin metsäkauriin lailla pitkin Seineä kohti laskevaa ilta-aurinkoa. Oli ihana ilma ja aurinko häikäisi kasvoja. Olin suunnitellut seuraavaa levykokonaisuutta ja saanut toivoa siitä, että kaikkea ei ollut tullut vielä annettua. Hyvässä virrassa juoksin aina Place de la Concordelle asti. Ihailin ökyveneitä Port des Champs Elyséesilla, pötköttelin hetken Jardin Tuileries'n puistotuolilla ja jatkoin kotiin ennen pimeän laskeutumista.

Haloo Pariisi, eikö kuulu?

Ensin olin flunssassa. Nyt, kun kurkusta löytyy enää satunnaisklimppejä, tulivat sadesäät ja, tosiaan, varsin epämiellyttävä koleus. On tullut nukuttua pitkiä öitä, joka on mukavaa, kunhan vain yöt alkaisivat kohdaltani hieman varemmin. Kun menee nukkumaan yhdeltä tai kahdelta ja nukkuu pitkään, tuntuu päivä jo huvenneen puolella. Sitten taas illalla iskee valtava soittoinnostus, mutta pianon ääreen syöksymisen hetkellä kello osoittaa ensivilkaisulta kymmentä. Yritän kunnioittaa soittoaikoja, kuten Suomessakin, enkä halua provosoida naapureitani kun muutoinkin tulee paukutettua pianoa varsin fortella otteella.

Voi pliutaman kiutalehet se sitten onkin mukavata, kun saa nuata veisuja valamihiksi. Kualemanvuatehella kihinöötettyäni tuli vihiroonkin otettua ittiä niskasta kiinni ja kiskaastua muistiinpanot etehen (Etelä-Pohjanmaa-nostalgia). Tuloksena kaksi ehtaa kappaletta, joihin olen jopa varsin tyytyväinen. Toinen kulkee tasaisesti mollissa, toinen polveilevasti duurissa. Toisessa tapahtuu murha, toisessa pelastetaan henkiä.
Nyt on tietenkin sellainen olo, että näitä tuloksia pitäisi juhlistaa. Mutta mikä onkaan tilanne! Olen keskellä Pariisia, joka päivittäin on pursunnut nähtävää ja aktiviteettia, kimmeltävää kevätaurinkoa ja kuhisevia katuja. Huonolla omatunnolla olen niiskuttanut sisällä ja köhinyt röörejä. Perunut kiinnostavan konserttikutsun ja jäänyt kotiin rustaamaan riimejä.

Saatuani työt myöhään illalla valmiiksi, heräsin amulla säädylliseen aikaan, valmiina kuin partiolainen vastaanottamaan uusia seikkailuja. Vaan nyt kun olisi itselleni sopiva hetki ilonpitoon, iskeekin sade ja koko kaupunki vetäytyy sisäänpäin. Huomisaamuksi Nadian ja Silvanan kanssa sovittu lenkille lähtökin on vaarassa peruuntua.

Käyn katsomassa näyttelyn René Goscinnyn luomasta (Jean-Jacques Sempén kuvittamasta) Le petit Nicolas pojasta, joka on esillä Hôtel de Villessä. Jonotan sateessa puoli tuntia ja koetan kestää vakuuttelemalla itselleni mantranomaisesti, että “näyttely sopii erinomaisesti eilisen Alexander Calderin vastakappaleeksi”.
Pompidouhun oli koottu hänen Pariisin vuosien tuotantoaan. Mikäli joku Calderin teoksia tuntee, tietää, että siinä vasta helposti lähestyttävä taiteilija. Teoksia katsoo enemmänkin tuumauksella “siinäpä kekseliäästi tehty marakatti”, kuin että joutuisi miettimään, mitähän taiteilija tällä halusi ilmaista.

Jonossa ärsyynnyn huomatessani olevani varsinainen tosikko, kun jälkeeni tullut pikkutyttöjen lauma tönii vallattomuuksissaan ja pitää kovaa mekkalaa, enkä pidä siitä. Tajuan, että juuri tältä tuntuu äksyiltä tädeiltä, jotka haluaisivat kieltää kaikenlaisen nuorison ilonpidon. Ilonpito pelottaa heitä juuri samalla tavalla kuin minua pelottaa alle teini-ikäiset tytöt, joiden heiluvien käsien huitaisemaksi olen kamalassa vaarassa joutua.

No niin. Näyttelyn jälkeen siis kaupassa käynti, kotona pianonsoittoa ja meilien sekä uutisten lukemista, ja ounasteleva tunne siitä, että tänä lauantai-iltana ei taida tapahtua yhtikäs mitään.

Aivan kuin minulle olisi mikään lysti, onko maanantai vai perjantai. Mutta minulla on plakkarissa kaksi vasta-valmistunutta biisiä, ja olen valmis ottamaan rennosti. Kaikki se tunnistettava paine siitä, että jotain valmista tarttis syntyä, on nyt täytetty, ja olen vapaa olemaan kuten huvittaa. Haloo Pariisi, eikö kuulu?

Kuuluu vain että tip tip, kun sade piskottelee ulkona sisäpihanäkymän mukulakiviin. Sitten laitan stereoihin toisen malilaisista levyistä, jotka museoreissullani ostin. Toinen on Oumou Sangaren uusin, jonka jätän vielä korkkaamatta. Toinen on Amadou&Mariamin Welcome to Mali, joka alkaa soittaa biisejä, jotka monet tulivat tutuksi jo suurenmoisella Huvilateltan 2006-keikalla. Levy on kutkuttava, vaikka tiedän kyllästyväni siihen meininkiin, jos kuuntelen liikaa. Sitten alan arpoa, että avaanko vai enkö avaa. No avaan. Eikun ei voi avata yksin. No voihan, nyt huvittaa. No, avaan. Eiku. Avaan kumminkin. Pienen champagne-pullon, joka jääkaapissa odotti äitini tulevaa vierailua. Saahan niitä kaupasta lisää.

Voih ja kyllä maistuukin. Kuivaa ja pirskahtelevaa Moët & Chandonia. Elämä on juhlaa, ja näissä mukavissa kotiverkkareissa se vasta ylivetoa onkin. Eiffel on yhä pystyssä (tätä Kepa meilissä jo ehti tiedustelemaan) ja patonki rapeaa. À plus.

Buttes Chaumont

Makoilen yhä sängyssä yli kymmentuntisen yön jälkeen. En muista, milloin viimeksi olisi ollut kipeä. Kaikenlaisia pikku-niiskutuksia on iskenyt päälle yleensä ensimmäisten räntäsateiden aikaan. Puun takaa siis iski tämä keväisen kuivan kelin armoton kurkkukipu ja nuha. Epäilin ensin valtavaa siitepöly ilmentymää, mutta kun kurkkuun ilmestyi raastinrauta ja ehkä lämpöäkin nousta, jätin allergiateoriat.

Into, kevätauringon kutsu ja Miian puhelinsoitto saivat kuitenkin lähtemään ulos ja kävelemään Buttes-Chaumont puistoon. Se oli kuulemma Annin lempipuisto, enkä ihmettele syytä. Suuri, monitasoinen puisto putouksineen ja kapeine kujineen oli 1860-luvun yritys tuoda Pariisiin Lontoon ilmettä ja arkkitehtuuria.

Voimia käveleskelyyn antoi rue Bellevillen varrelta löytynyt vietnamilainen, josta saimme eteemme suuret kulhot kirpakkaa keittoa täynnä minttua, ituja, ravunpyrstöjä ja vermicellejä. Kauhoin keittoon chilejäkin antaakseni kurkulle potkua.

Selkä on ilmeisesti tottunut kävelemiseen tai tietyt lihakset ovat rasituksesta vahvistuneet, kun siihen ei satu enää. Kurkku sen sijaan oli aivan tulessa. Harvoinpa sitä flunssaisena lähtee kuuden tunnin kävelylle. Tämä kävely oli tosi virkistävä, meillä kun kuluu aika muutoinkin aina nopeasti. Kotiin päästyäni kaaduin kuitenkin välittömästi sänkyyn. Kurlasin kurkkua suolavedellä, makoilin ja join teetä.

Vaikka sairastelu on aina kurjaa, minusta tuntui oikeastaan aika mukavalta olla sängyssä. Harvoin Suomessa ollessani voin keskittyä sairastamiseen, kun juoksevia asioita on niin valtavasti ja koko ajan pitää hoitaa jotakin juttua. Olen aika pedantti kaikenlaisessa “ruodussa olemisessa”, esimerkiksi siisteydessä ja sen sellaisessa. Sairastaessa skarppaaminen saa jäädä, on lupa unohtaa suorittaminen ja keskittyä vain lepoon.

Suola on mainio juttu. Sen hyväksi havaittuja vaikutuksia on paljon, ja taas se nähtiin. Vielä kun sain nukuttua pitkän yön putkeen, on olo jo paljon parempi. Ulkona on pilvistä, sää komppaa olotilaani mukavasti. En viitsi nousta, sairastetaan nyt, kun kerran aloitettiin.

Maria Rosalia kertoi Linnin tuoneen hänelle Togosta puisen laatikon. Hän oli pyytänyt aikaisemmin italialaiselta mieheltä, josko tämä voisi tuoda sen matkallaan Togosta Pariisiin. Kuunneltuaan aikansa sitä yskimistä siitä, kuinka “se olisi vähän hankalaa”, oli hän kääntynyt Linnin puoleen, joka oli vastannut “toki”. Tarkoittaen sitä, että tämä hentorakenteinen nainen oli tsekannut matkatavaransa ensin vain Pariisiin asti, ottanut laukut ulos, että voi toimittaa puulaatikon kentälle vastaan tulleelle Maria Rosalialle, tsekannut sitten matkatavaransa jälleen ja jatkanut matkaansa Suomeen.

Hyvä osoitus siitä, mitä Maria Rosalia sanoi: “Toisille kaikki helppoa. Toisille kaikki on hankalaa.” Onhan se tavattoman kätevää, jos voi tullessaan toimittaa lähetyksen. Kuinka paljon on omasta asenteesta ja auttamisen halusta kiinni, kokeeko teon hankalana. Muistan Siljaa, jolta jouduin kerran kysymään autoa lainaan. Hän vastasi jotakin siihen tapaan, että “tottakai, ihan mukavaa että moiselle löytyy käyttöä, kun kerran sellainen on pitänyt hankkia”.

On ihmisiä, joilta et viitsi edes kysyä, koska et jaksa katsella sitä vaivaantunutta kääntyilyä (itse hänelle toimittamasi palvelukset ovat niin itsestäänselviä, että niitä ei ikään kuin lasketa vastapalveluiksi).

Into blogin kirjoittamiseen alkaa vähän laantua. Onhan se näkynyt teksteissäkin. Ne kuulostavat läksyltä “kirjoita aine aiheesta Mitä tein kesälomalla", ja oppilas kirjoittaa

“Ensin mentiin mummolaan ja siellä oli kivaa. Me ongittiin ja pelattiin sulkapalloa. Sitten kauppa-auto tuli joka keskiviikko ja me ostettiin sieltä jäätelöä. Minun lempparini oli nougat, mutta Samu tykkäsi tiikeri-jäätelöstä. Minulle ostettiin uusi polkupyörä ja siinä oli kolme vaihdetta ja käsijarru. Sitten me palattiin kotiin ja Lotta tuli meille yöksi. Käytiin uimassa ja hauki puraisi Lottaa varpaasta.”

Lukiessani Lupiinin blogia ihastelen kerta toisensa jälkeen tekstin ja ajatuksen virkeyttä. Teksti kulkee eteenpäin vuolaana verbaliikkana. Kirjoitettujen huomioiden taakse jää valtava määrä tarkkanäköisiä mielipiteitä ja kokemuksia. On se hassua, miten flow tarttuu kaikkeen ilmaisuun, jos sitä on.

Kirjoitin toissailtana valmiiksi kappaleen, joka on odottanut valmistumistaan jo viime syyskuusta lähtien. Se valmistui vähän niinkuin vanhan flown virrassa. Uutta sävellystäkin syntyi, mutta jäi kesken. Ehkä tässä sängyllä maatessa olisi aika ottaa taas luonnokset esiin ja katsella, voisiko niistä saada aikaan mitään kiinnostavaa.