Mainosteksti

Kuulin tämän jutun isältäni. Henkilö kuulemma laittoi kampaajaksi opiskeltuaan ilmoituksen, jossa luki: 'Päitä leikataan'. Eräs tuttava moitiskeli ilmaisua ja ehdotti, että se kannattaisi vaihtaa. Seuraavana päivänä nähtiin ilmoitus: 'Tukkia ajetaan'.

Plim plom

Vietin pitkän päivän akatemialla. Esittelin jatkotutkintosuunnitelmaani ja hoidin useita juoksevia asioita. Pakenin ahdistavaa elämäntilannettani tuttujen seinien suojiin. Taivas, kuinka hyvä siellä olikaan olla. Koko talo kuhisi tuttuja, osa sellaisia, joita ei tapaa ikinä missään muualla. Ystävällisiä kasvoja, huoneista kantautuvaa soittoa, plim plom, kuppilan tuttuja tätejä, hallintopuolen avuliaita ihmisiä, jotka jaksavat aina hymyillä rankasta työtaakastaan huolimatta. Megapuhelu Kitin kanssa sisäisessä puhelinverkossa. Kuinka kotonani tunsinkaan siellä olevani. Elämä tuntui helpolta, kun ympärillä oli "meikäläisiä". Kaikkihan sen tietävät, että elämä ulkopuolella on toisenlaista. Taide ei ikinä nauti samaa itsellistä arvostusta, vaan sekoittuu markkinoiden lainalaisuuksiin. Kilpailu kaikesta on raakaa ja kamalan kovaa. Mutta mitä väliä sillä on. Tärkeää on löytää ystävällisiä maailmoja, sielunkumppaneita, kohtalotovereita, taiteilijoita, jotka uskaltavat kutsua itseään taiteilijoiksi. Tunsin, kuinka ahneesti halusin ammentaa sen ilmapiiristä. Koin niin suurta iloa olla siellä ja valmistella paluutani sen siipien suojiin. Valheellistakin, tottahan toki. Vaan miksipä pitäisi siitä välittää. Minne ikinä kulkeekin, miksi ihmeessä ei plim plom voisi seurata sydämessä. Naiivi maailma kun on kuitenkin sellainen, jossa helpommin saa olla herkkä, haavoittuvainen ja hauras. Kummallinen. Sellaisesta ponnistaessa ehkä naiiviutta voisi hitusen levittyä ympärillekin.

Aamiainen

Aamulla pakottava tarve kuunnelta Traveloguelta versio 'The Last Time I Saw Richard'. Versio Traveloguella on mielestäni alkuperäistä (Blue, 1971) parempi. Teksti on niin hyvä ja ajatuksia herättävä. Toinen suosikkini on 'Cherokee Louis'. Karmaiseva, riipaiseva. Vaikea kuunnella ilman palan tunnetta kurkussa. Kosteat piparipalaset putoilivat maitokahviin. Ei hyvää aamiaismusiikkia.

Wooh!

Sain sellaisen kulutushysteriakohtauksen, etten meinaa nahoissani pysyä. Käsittämätöntä: Stokkalla sellaiset masterpiissit kuin Joni Mitchellin Travelogue (tupla), Brian Wilson presents Smile ja Youssou N'Dourin Egypt (kyllä!) 9,90€. Myynnissä lähes kaikki Stingit, Nick Draket ja Dylanit. So much music, so little time.

Lauantai

Vihdoin, viimein. Istun pöydän äärellä, siunailen työtilani ruokotonta epäergonomisuutta ja kirjoitan jatkotutkintosuunnitelmaa. Väsymys painaa ja jopa pieni krapula, jolle juomamäärä ei kyllä antaisi aihetta. Eilinen duomme (kuvassa, kuvaajana VIIII) maailmanensi-ilta meni hyvin ja niin menivät myös jatkot. Varsin ihastuttavaa oli myös sopertaa juttuja leudossa, lumisessa talvisäässä kalliolaisystäväni seurassa kotimatkan ajan. Naapuri-Zarkuksen ikkunoissa näkyi valoa ja tekstittelin siinä mukavassa aamu-kolmen tuiskeessa, ovatko jatkot mahdollisesti heidän luonaan. Vastaus tuli vasta aamulla, "nukahdin valot päällä". Onneksi en sentään mennyt koputtelemaan ikkunoihin.
Lekottelin 7 minuuttia Karibialla, kävin Janinan kanssa DocPointissa katsomassa Sodan oppitunnit ja ostin ruokaa, käpertyäkseni kotiin pähkäilemään, olisiko tämä se päivä, jolloin tekisin jotain, oikeasti.

Edellisessä jaksossa

Tapahtuu sellaistakin, että ryhdyn, tahtomattani, tietämättäni, maanomistajaksi. Tai sijoittajaksi. Beninissä.

Dialogi

Opettaja-ystäväni esimerkki keskustelusta erään 7-vuotiaan, kirkassilmäisen pojan kanssa:
M: Ope mulla olis vähän asiaa..
Ope: No mitä? Kerro vaan.
M: No sellasta vaan kun me Timon kanssa käveltiin yks päivä kotiin ja tiedäk sä ne sellaiset mitkä naisilla on..
Ope: Nyt en oikein ymmärrä, selitäpä vähän tarkemmin.
M: No ne kaks sellaista mitä naisilla..
Ope: Tarkoitatko rintoja?
M: Joo.
M: Niin kun siis Timo kysyi, että kummalla teistä on mun mielestä isommat ja mä sanoin että rinnakkaisluokan opella. Eihän sua ope haittaa, ethän oo pahoillas?
Ope: (tässä vaiheessa puree jo huulta aika voimakkaasti) Ei haittaa. Kaikki ovat yksilöitä. Meitä ihmisiä, niin naisia kuin miehiä, on monen kokoisia, erilaisia ja erinäköisiä. Toisilla naisilla on isommat rinnat kuin toisilla ja se on ihan luonnollista.
M: No hyvä! (Lähtee tyytyväisenä välitunnille..)

Vanhat 50-luvun ratikat

Siitä pitikin kirjoittaa, että matkustin Hakaniemeen kutosen ratikalla. Menopeli oli niitä vanhoja, joita on entisöity ja verhottu useimmiten hiusmainoksilla. Ja siellä kyydissä oli niin hyvä tunnelma! Katseeni vaelteli ikkunanpielissä, tangoissa, kulmissa, selkänojissa ja katosta roikkuvissa hehkulampuissa. Harmittaa, ettei niitä kulje omalla linjallani. Siellä kyydissä tuli niin onnellinen olo, että hymyä riitti koko loppupäiväksi.

Muotokuvia ja kenkäkauppoja

Olin Teemu Mäen näyttelynavajaisissa. Seiniltä tervehti kymmenkunta tuttua silmäparia; muutama suomalainen sekä viime keväänä ystävikseni tulleita henkilöitä Beninistä. Tuli hassu tunne. Kotimatkalla soitin Victorille ja pyysin kertomaan terveiseni kaikille.

Poikkesin samalla reissulla myös kenkäkauppoihin, sillä samaan aikaan kun vasemman saappaan pohjaan tuli reikä, alkoi sen vetoketjukin pykiä. Löysin oivat nilkkurit. Ilves-merkkiset. Kapealestiset, sirot, ensisilmäyksellä mummomaiset, ulkoa laadukasta nahkaa ja pohjasta Suomen oloihin sopivat. Kotona virittelin niihin omat säädökseni: pehmusteet kantapäihin, hyvät pohjalliset sekä plankkia pintaan. Todettuani, ettei vanhoista saappaanvarsista ole kätevään uusiokäyttöön, kiikutin ne roskiin.

Vuosi alkoikin tasaisemmin kuin olin ennustanut. Ihmisiä on tullut tavattua paljon. Eilen yllätysvieraillessaan Rami syötti mieleeni ideioita, joita rupesin pohtimaan jälkikäteen. Kaikkein tärkeimpänä koen kuitenkin uusien kappaleiden tekemisen ja kunnon treenirytmiin pääsemisen. Tiedän parantavani sitä kautta omaa viihtymistäni ja kohdistavani näin katsettani tulevaan hedelmällisellä tavalla.

Cis-sus

Päivän Viivi ja Wagner oli jälleen helmi.
"Ottakaa, hyvä mies, akordeja!". Nauraa hihittelin taas pitkän aikaa. Jääkaapin ovessa alkaa tila loppua.

Yllätysvieraita

Yllätysvieraita on tippunut pitkin päivää. Ensimmäinen herätti minut makoisilta unilta aamuvarhain, jo puolen päivän aikaan. Olipa ihana yllätys, Punkista ei ollut kuulunut mitään sitten aikoihin.
Schroderus vieraili chatissani ensimmäistä kertaa. Saman teki Samppa, joka niin ikään viihdytti tovin jutuillaan aiheesta ja vierestä.
Epäsosiaaliseksi kaavailtu iltan sai edelleen hauskan käänteen Timpsan soittaessa "missäs viiletät? Ai ruokaa laittamassa? No mulla olikin nälkä". Ilta ei olisi voinut rattoisammin kulkea syömisen ja tuomiensa oluttuliaisten kanssa. Saimme päivitettyä ylä- ja alamäet ja vaihdettua mielipiteitä Bonan keikasta, mikä jäi hieman kesken Tavastian tiimellyksessä. Tovi rupateltuamme minä lähdin saunaan ja hän teatteriin keikalle.

Kaksi VHS:ää ja neljä DVD:tä on odottanut katsomista viikkotolkulla. Kun vain jaksaisi käydä niihin käsiksi.

Kuulumisia II

Viimeiset viikot (tai kuukaudet) olen ollut aika lailla poissaoleva. Koska niin moni on jo ehtinyt ihmetellä kontaktittomuuttani, päätin kirjoittaa siitä tänne. On ollut hauska yllätys huomata, kuinka paljon ystäviäni ja tuttaviani käy lukemassa blogeistani, mitä minulle kuuluu. Ehkä ne sitten ovat foorumeina luontevia sellaiseen. Joskus asioita saakin sanottua suoremmin välillisesti (miksi minusta tuli lauluntekijä).
Haluaisin nyt sanoa, että periaatteessa kuuluu oikein hyvää. Mutta syystä, jota en itsekään osaa selvittää, olen vain kamalan väsynyt koko ajan, enkä oikein kykene tapaamaan ihmisiä. En siis välttele tahallisesti ketään. Sosiaalittomuuteni on itsestäni, ei toisista johtuvaa. Jos tekisin vastoin sitä miltä tuntuu, olisi se falskia. Falskius on yksi kuluttavimpia asioita. Toisaalta, tein aikamoisen työputken keskellä syksyn ja talven. Käyn myös läpi prosessia, joka syö voimavaroja. Takanani on ennätyspitkä kesä, eikä koskaan aikaisemmin talven tulo ole tuntunut yhtä raskaalta. Ensi vuoden suunnitelmatkin ovat menossa aika tavalla uusiksi, ja hörppään vähän happea. Yritän myös viettää aikaa Victorin kanssa niin kauan kuin hän on Suomessa.

En ole tainnut viettää koskaan yhtä alkoholi- ja biletyspainotteista vuotta. Sellainen aktiviteetti on ollut toisaalta hyvin antoisaa ja mukavaa, ja toisaalta tarjonnut mahdollisuuden putsata päätä mahdollisimman nopeasti seuraavaa proggista varten. Nyt en oikein jaksa enää sellaistakaan.
Suunnittelen jatko-opintojakin. Ei niin, että musiikin tohtorina kuvittelisin pääseväni johonkin paapovaan työsuhteeseen, jossa työnantaja kantaisi vastuun jokaisessa elämäni ylä- ja alamäessä. Mutta luulen tarvitsevani uudenlaisia haasteita.
Kaikenlaista on siis pohdinnassa, ja vaikka kuinka haluaisin toimia aktiivisemmin, vetää luonto lepäämään laakereillaan. Kuten etukäteen suunnittelinkin, olen opetellut elämää vihanneksena sekä tutustunut televisiotarjontaan. Viime viikolla tv-saldo jäi vain pariin tuntiin, mutta tänään on aika ottaa jälleen vahinko takaisin kun viikko alkaa loistosarjalla.

Coco

Nykyisin terveyden laita on hieman parempi. Maitohappobakteerit ovat toimivaa kamaa ja paino on pysynyt hallinnassa. Viikottainen liikunta on itseasiassa kasvattanut ruokahalua niin, että painoa voi jopa tarkkailla toiseen suuntaan. En syttynyt Tommin ehdottamalle "syö pelkkää lihaa"-kuurille, mutta yritän syödä päivittäin kalaa, valkosipulia ja jotain vihreää, sekä juoda säännöllisesti punaviiniä. En ole polttanut savukettakaan sitten lokakuun, josta olen ylpeä.

Nukkuminen, jota niin suuresti rakastan, on sen sijaan muodostunut jälleen 'välttämättömäksi pahaksi'. Sesonki-ilmiö, pahentunut atopia, jokavuotiseen tapaan. Jotakin oopiumia pitäisi saada, että saisi tainnutettua itsensä nukuksiin. Yritän keksiä iltaisin vaikka minkälaista tekemistä ja tekosyytä voidakseni valvoa aamuun saakka, kunnes nukahtamista vastaan ei voi enää taistella. Muutama vuosi sitten näistä opiaateista keskusteltiin lääkärini kanssa aivan tosissaan, tarkoituksena vaivuttaa kroppa koomaan muutamaksi päiväksi. Vaihtoehtoa ei tullut koskaan kokeiltua. Valituksesta huolimatta tilanne nykyään on huimasti parempi.

On vaikea kuvitella, minkälaista olisi elämä ilman päivittäistä kipua. Kun sellainen väliin tulee, kulkee koko päivän valtavassa kiitollisuudentunteessa. Tämän tietävät varmaan kaikki kroonikot. Vuoden lopulla aloin jo olla täysin uupunut terveydellisistä vastoinkäymisistä, mutta tällä haavaa yritän lähinnä keksiä asioita, joilla viedä focusta toisaalle. Suihkauttaa Coco Chanelia ilmaan ja donkata tuoksupilveen. Haaveilla kauniista esineistä.

Unta tulvillaan

Kun jo luulin päässeeni megalomaanisesta nukkumisesta, lepäilin viime yönä vielä, ikään kuin muistoksi, toivottavasti viimeiset 13 tuntia pitkään aikaan. Aamulla, tai päivällä, kun jo tein vakavasti otettavia ponnisteluja sängystä nousemiseksi, kysyin itseltäni, mikäs se tällä kertaa toi murhetta mieleen. Syyn selvittyä heräsin kuin taikaiskusta.

Terveydeksi

Palattuani kotiin siivosin. Ostin terveystabletteja ja päätin aloittaa hyvän elämän. Paino on alkanut laskemaan, kun ruoka ei ole pysynyt sisällä sitten leikkauksen. Joku voisi olla tästä mielissään, mutta minun rasvaprosentillani se on enemmänkin huolestuttavaa. Elämä tuntuu silti hymyilevän. Tiedän tulevani kuntoon pienellä huomaavaisuudella ja maitohappobakteereilla.

Pertti tulkitsi elämäni ensimmäisen tarot-pöydän. Toinen kortti, kuolemakortti, povasi rajua muutosta lähitulevaisuudessa. Uskon sen tietävän jotain hyvää. Sessio päättyi oikeuskorttiin, jota parempaa en olisi voinut toivoa. Jos jotain elämäni kokemukset ovat opettaneet, niin seisomista heikoimman puolella, katsomaan sanojen taakse ja toimimaan oikeudenmukaisesti. Sellainen käytös ei tiedä helppoa elämää, mutta mitäs sitten, se tiedetään.

Jarmo viestitteli jostain baarista, jossa istuu Zarkuksen kanssa. "Tule tänne!" Perhana kun minä, vätys, tykkäisin baareista hieman enemmän. Juuri tulin saunasta eikä tukka haise tupakalle. Should I Stay Or Should I Go? Tada tadada da.