Koneet ja me [KOKO KIRJOITUS LINKIN TAKANA]
Kirjoitin jutun, mutta sensuroin kun siinä oli mielipiteitä. Sisältö oli lyhyesti se, että paperi on suoja, jolla estetään informaatiota liikkumasta...
..Jossain vaiheessa meidät opetetaan puolueellisiksi, itsekkäiksi ja vihamielisiksi. Tyypillisesti sen tekevät olennot, jotka ovat keskimääräistä useammin naisia, humanisteja ja arvokeskustelijoita. Minulla on teoria miksi on näin. Nainen on kone, joka tuottaa uusia ihmisiä. Mitä useammalla alalla muut koneet ohittavat ihmisen, sitä enemmän lastentuotannon arvo putoaa ja sen mukana naisille palkkioksi valuvat resurssit. Sama tietenkin koskee seksiä. Netin äänekkäimmät sensuroijatkin ovat yleensä naisia, prosessi vain on tietenkin tässä ilmeisempi kuin ihmistuotannon puolella.
(pakollinen alkupuhe)
Mielipiteeni on tietenkin vajavainen; viisaammat voivat täydentää torsoa ajatustani, joka syntyi ja on torsona pysynyt vain siitä syystä, että olen tyhmä ja järjeltäni kankea. Anteeksi.
Olen törmännyt kyllä useammin niskavuorelaisiin, jotka vetävät saveen juuttuneen hevosen kuivalle maalle ja ottavat kiväärin seinältä kun susi ulvoo navetan takana. Silti, mikäli nainen ei kykene saamaan lapsia, oli oma valinta millainen tahansa, tuntee hän usein itsensä naisena vajavaiseksi.
Lapsi innostuu legoista siksi, että hän tuntee inhimillistä innostuksen tunnetta. Onko tarkoitus, että kone ohjelmoitaisiin innostumaan, vai onko innostumisella silloin enää merkitystä? Itse näkisin innostuksen tärkeänä motivoijana tehdä lisää asioita.
Pidän ihmisistä. Etenkin silloin, kun he ovat paljaimmillaan ja sanovat, ettei itsestä ole mihinkään. Että loskaa sataa niskaan, mikään ei kiinnosta ja kun kiinnostaa, ketään muuta se ei liikauta.
Elinolosuhteet muokkaavat niin miestä kuin naistakin. Miehet joutunevat ehkä kukkoilemaan kaltaistensa seurassa, mutta uskaltautuvat paljastamaan helpommin naiselle myös herkemmän puolensa. Tätä ei tietenkään saisi sanoa ääneen, sillä miehelle kunnia on kaikki kaikessa. Mutta näen miehen funktion tässä tärkeänä naiselle aivan samalla tavoin, kuin mikä naisen funktio on miehelle silloin, kun tämä voi päteä esim. jonkun painavan esineen nostamisessa.
Ja toki töissä raatavaa miestä on ilo katsella. Mieluummin tietysti vielä jos hänellä ei ole paitaa päällä.
keskiviikkona, joulukuuta 14, 2005
Mysteeri
Viime viikolla ostin keittiöön uuden seinäkellon. Löysin sen Tiimarista halpaan hintaan. Vanha ikealainen sai uuden paikan salongin puolelta. Tiimarilaisen ääni oli matalampi ja sen sekuntiviisari soitti tasaisen takapotkun ikealaisen ykkösille ja kolmosille. Kollegat olivat löytäneet välittömästi harmonisen rytmikudoksen.
Kunnes mysteeri ilmeni.
Alkuperäisen tik takin sijaan alkoikin kuulua ti takk, ti takk. Säntäsin raivoissani tuijottamaan keittiön uutta kelloa.
- Jos siedät olla yhtään epätarkka taimissasi, laulan sinut suohon, saamarin takuttaja!
Puin vielä nyrkkiä ja nakkelin mielestäni nokkelana:
- Silloin ei kunnian kukko enää laula.
Kello vastasi ynseästi:
- Tak tik, tak tik.
Päättelin kääntäneeni kompin mielessäni. Kello näytti juuri sen mitä pitikin, eikä ollut moitteen sijaa ikealaisenkaan ajannäytössä. Tasasivatko kellot aikansa aina vartin välein, vai mistä oikein oli kysymys? Hain metronomin ja mittasin: 60 iskua minuutissa.
- ta tikk, ta tikk, percussoi kello.
Loppuviikosta istuin oppilaani kanssa glögilasin äärellä pianotunnin jälkeen. Kerroin mysteeristä, joka yhä vaivasi mieltäni. Kuljetin häntä kellon luota toiselle, ja - siinä selittäessäni - ymmärsin kaiken. Voi hyvät hyssykät. Kellothan toimivat moitteettomasti. Yhtä moitteetonta on niiden tikutustkin. "Sekuntiviisarimysteeri" ei ollut mitään sen ihmeellisempää, kuin pelkkä akustinen ilmiö.

tiistaina, joulukuuta 13, 2005
Viisi eriväristä taloa
? On viisi eriväristä taloa.
? Kussakin asuu eri kansallisuutta edustava henkilö.
? Nämä viisi asukasta juovat tiettyjä juomia, polttavat tiettyä tupakkaa
ja pitävät tiettyä lemmikkiä.
? Kukaan asukkaista ei juo samaa juomaa, polta samaa tupakkaa,
eikä kenelläkään ole samanlaista lemmikkiä.
? Kysymys kuuluu, kuka pitää kaloja lemmikkinä.
Vihjeet:
- Suomalainen asuu punaisessa talossa
- Ruotsalainen pitää koiraa lemmikkinä
- Tanskalainen juo teetä
- Vihreä talo on valkoisen talon vasemmalla puolella
- Sätkää käärivä henkilö hoitaa lintuja
- Keltaisen talon asukas tupruttaa sikaria
- Keskimmäisen talon asukas juo maitoa
- Norjalainen asuu ensimmäisessä talossa
- Piipunpolttaja asuu kissanhoitajan naapurissa
- Mies, jolla on hevonen, asuu sikarinpolttajan naapurissa
- Nortin vetäjä juo olutta
- Saksalainen polttaa Coltia
- Norjalainen asuu sinisen talon vieressä
- Piipunpolttajan naapuri juo vettä
Einstein kirjoitti tehtävän vuosisadan alussa ja arvioi, että 2% ihmiskunnasta pystyy sen ratkaisemaan.

perjantaina, joulukuuta 09, 2005
Sosiaalisuhteita
Tällä viikolla on ollut kahtena iltana vieraita ja tänään tulee kolmannet. Harvoin jaksan niin montaa kerrallaan, mutta nyt se ei tunnu kuin mukavalta. Vähän kuin viettäisi joulua etukäteen.
En chattaile juuri koskaan, mutta tällä viikolla harrastin sitäkin kahteen otteeseen. Se on halvempaa kuin puhuminen, kun ystävälläni ei ole Skypeä. Jossakin vaiheessa aloimme parodioida seksichattaillyä.
- I've never seen a dick that big.
- It's not a dick. It's my only leg.
Nauran tuolle vieläkin katketakseni. Tiedä, miksi seksi-osio käytiin englanniksi. Tuollaiset ilmaisut kuulostavat vain niin hassuilta suomeksi. "Voi ei, sinulla seisoo ja lujaa." "Ei, rakas, se on ainoa jalkani."
Eilenillalla skypettelimme Jarmon kanssa. Kerroin uudesta blogistani.
- Mitäh?! Oletko nähnyt unta André Wickströmistä?!
- Mikä ettei. Hänessä on jotain, joka muistuttaa veljestäni.
- No voi sun kanssas, hän päivitteli.
- Oletteko sitten tuttuja? Eikun - ainiin.
Jarmo soitti pitkään W-tyylissä. Harmittaa, kun en onnistunut koskaan näkemään.
- Niin, no, mikä ettei, hän myöntyi lopultua, luvattuani nähdä hänestäkin unia.
- Painajaisistasi pahin, hän lisäsi vielä.
Tiistaina katselimme linnan vieraita ja mutustelimme pöydän antimia. Kun tv suljettiin, "ostin" Antilta aikaa jutteluun Annukan kanssa viemällä hänen eteensä uusimman Rytmi-lehden, jota selailla sen jälkeen kun levyhyllyni menettää kiinnostustaan. Puhuimme ystävyydestä ja kuivien oksien katkomisesta. Kerroin siitä, kun aamulla olin herännyt katsoakseni kelloa. Kello oli puoli yksi. Käännettyäni kylkeä ja käperryttyäni syvemmälle peittoihin näin unta, että olin nähnyt viisarit väärin. Että oikeasti kello oli vähän yli kuusi aamulla.

maanantaina, joulukuuta 05, 2005
Mimma ja Iso
Iso tapasi aina sanoa, että sukumme vaiheet ovat niin tapahtumarikkaat, että Dallas sen rinnalla ei ole yhtään mitään. Luulen, ettei kaikesta ole minulle edes kerrottu. Aina silloin tällöin saa vihiä erilaisista draamoista varrella Lankilankosken, jonne suuri osa suvusta talonsa oli rakentanut.
Iso oli rauhallinen, isonenäinen, italialaisen näköinen mies, jolla kasvoi rystysistäkin tummia karvoja. Hän istui sohvalla ja luki sanakirjoja tai sota-aiheista kirjallisuutta. Hän kertoi onnahtavia vitsejään ja yritti hauskuttaa muita tavalla, josta olen hänelle itsekin velkaa. Hän oli SS-mies. Hän kertoi ajatelleensa olevan mukavaa, että armeijan ohella saattoi tehdä ulkomaan vaihdon ja opetella samalla kieltä ja kulttuuria. Karu totuus oli paljastunut nuorille pojille vasta määränpäässä.
Mimma säilyi salaperäisenä aina kuolemaansa asti. Vasta parikymppisenä tajusin, että hänen vaaleat kutrinsa olivat käsitellyt. Hän kantoi harteillaan koko suvun taakkaa, eikä koskaan puhunut siitä mitään. Hän teki työtä koko elämänsä. Luutusi ison talon kerran viikossa, kokkasi ruoat ja kulki alati Ison rinnalla tehtaalla ja matkoilla. Silti kaikille oli yllätys, että ensin kuoli hän, eikä haavoittumisesta asti sydänvikainen Iso.
Minulle se ei ollut yllätys. Jossain vaiheessa tuli sellainen tunne, että Mimmalta alkavat olla voimat lopussa. Muistan tulleeni kotiin Liisankadulle, siihen asuntoon, jonka ikkunasta näkyi suoraan Tuomiokirkko. En omistanut kännykkää. Puhelinvastaajassani oli äidin viesti: "Soita heti kotiin". Arvasin, että Mimma oli kuollut.
Lapualla on sellainen tapa, että kun ihminen kuolee, hänet viedään ensin talvihautaan. Sitä ennen arkun kansi on auki sairaalan kappelissa, ja omaiset saavat hyvästellä vainajan. Sitten kansi suljetaan, veisataan virsi ja viedään arkku autosaattueessa talvihautaan odottamaan hautajaisia. Olen aina pitänyt tavasta, jossa ruumiita ei vain *plof* napata keskuudestamme pois. On hyvä todeta omin silmin, että tuossa se nyt on, se ei hengitä eikä sen huokosissa näy eloa.
Iso luhistui täysin. En ole nähnyt koskaan niin surun murtamaa ihmistä. He olivat taistelupari. Hautajaisten jälkeen hän sanoi katselleensa Mimmaa arkussa ja ajatelleensa, että tuossa makaa Lumikki.

perjantaina, joulukuuta 02, 2005
Hyvin
Olin YLEllä katsomassa Pauliinan leikkaaman leffan. Kuohuviinitilaisuudessa törmäsin Seppoon, vanhaan kämppikseeni, pitkästä aikaa. Hän oli jo ehtinyt vaihtaa sekä nimeään että työpaikkaansa ja kertoili nyt 22 kuukautta kestäneestä matkastaan Aasiassa. Hän sanoi, että näytin hyvältä, ja tarkoitti sillä paljon enemmän. Nimittäin asuettaessamme samaa kommuunia Liisankadulla, aivan ruumisarkkuliikkeen vieressä, minulla oli todella vaikea ihottuma ja kärsimykseni paistoi hehtaarin ympärilleni. Hemaisevan parikymppisen sijasta olin uskoni menettänyt ja aivan epätoivoinen kävelevä ruumis.
Samoihin aikoihin sattui traaginen kaappausviikko, joka kosketti myös silloista kumppaniani ja lähipiirejämme. Isäni tuli Helsinkiin ja tarkisti porraskäytävät etukäteen mahdollisten väijytysten pelossa palatessani kotiin. Sellaisia kokemuksia näkee rauhan aikaan vain elokuvista. Huoneeni oli kyllä kauneimpia, mitä köyhä opiskelija saattoi Helsingistä saada. Se oli valoisa 30m2, lähes 4m korkea, ja sen ikkunasta näkyi Tuomiokirkon kupoli suoraan silmien edessä. Valkoinen kaakeliuuni toimi hyvin ja lämmittelimme usein tulen loimussa poikaystäväni kanssa. Meno vain oli muutoin armoton ihmiseloni tuossa vaiheessa. Aikaa siitä on vasta 7 vuotta, mutta sen tuntuu ikuisuudelta.
Sen takia vastasinkin, että "kiitos". Seppo halusi vielä perustella ja sanoi, että "näytät siltä, että asiat ovat sinulla hyvin". Tähän vastasin, että "niin, oikeastaan ne ovat tällä hetkellä - - oikein hyvin".

torstaina, joulukuuta 01, 2005
Unta makeaa
Näin unta André Wickströmistä. Hän tuli uniini sen jälkeen, kun olin katsonut Hetimiten (Ögonaböj) -ohjelmaa ja miettinyt sen jälkeen, miksi minusta tuntui kuin tuntisin André Wickströmin todella hyvin. Tosielämässä emme ole edes moikkaustuttuja. Mietin pääni puhki, ketä hän mahtaa muistuttaa. Lopulta tajusin, että hänellä on veljeni vartalo, Salvatoren kasvot, serkkuni hymy ja enoni habitus. Näiden lisäksi hänen olemuksessaan on joku seikka, joku tuttuus, jota en ole pystynyt vielä henkilöittämään kehenkään tuttavaani.
Unessani oli komediankin aineksia: olin valitsemassa André Wickstömille pukua. Yritin takoa hänen päähänsä, että "se pystykaulusmalli sopii sinulle kaikkein parhaiten".
Saman episodin kävin veljeni kanssa vuosia sitten, kun hän oli ostamassa pukua ja kysyi mielipidettäni. Jostakin syystä yhdistän nämä kaksi henkilöä toisiinsa. Unessa André kuitenkin kuunteli näkemystäni maltillisemmin kuin mitä veljeni elävässä elämässä.
Mietin yhä lähteäkö viikonloppuna Tukholmaan konserttiin vai ottaako vielä rauhallisesti ja antaa toipumiselle aikaa. Sen näkee varmaan vasta perjantaina.

keskiviikkona, marraskuuta 30, 2005
maanantaina, marraskuuta 28, 2005
Liekki
No niin, onhan tässä jo paljon parempi olo. Annukka riensi eilen tänne pimeään ja sakeaan asuntoon. Istuimme sohvalla peittojen alla ja nautimme toistemme ystävyydestä. Tekisi hän kuinka typeriä tahansa, pysyisin aina hänen puolellaan. Olin yhä pyjamassa ja tukka likaisena. Kertoilimme kaikkea, niinkuin naiset nyt tapaavat. Tuijakin olisi kuulunut saumattomasti siihen hetkeen. Hänkin tietää mitä tapahtui.
Viimeistään arki tekee hyvää ja pakottaa ryhdistäytymään. Sytyttelin kynttilöitä, että piano-oppilaiden olisi mukavampi tulla. Ja kyllä sen huomasikin, että soittivat oitis herkemmin korvin. Kun huomaa jonkun oppilaistaan kehittyneen, tuntuu se itsellekin ihmeen palkitsevalta. Osa kivituikuista oli heidän antamiaan joululahjoja.

sunnuntaina, marraskuuta 27, 2005
Sunnuntai
On ollut vaikeaa nousta sängystä näinä päivinä. Ajatukset ovat olleet raskaita ja alakuloisia. Yöt pitkiä mutta levottomia. Leikkaushaavojen ympärille on kasvanut mustelmareunus, ja vatsani on epäsymmetrinen ja pullea. Eilen olimme hoitamassa kaksospoikia. Kyselin Leenalta hänen tuntemuksistaan synnytyksen jälkeen. Isomahaisen Marin otteet lastenhoidossa olivat selvästi päämäärällisiä kevätvauvaa ajatellen.
Makasin sängyssä puoliksi unessa ja valveilla. Muistin äänenkäyttö ja -huolto oppitunnit Sibelius-Akatemiassa. Niissä neuvottiin välttämään alkoholin nauttimista lentomatkojen aikana ja muistutettiin runsaan vedenjuonnin tärkeydestä. Myös kahvikupin jälkeen suositeltiin juomaan lasillinen vettä. Leikkauksen aiheuttamat vauriot äänihuuliin saattavat olla jopa pysyviä. Operaation jälkeen suositeltiinkin juomaan paljon vettä ja tekemään syvähengitysharjoituksia.
Muistelen, etten ole laulanut nyt muutamaan päivään ollenkaan. Opettaessa tulee aina laulettua, ja hitusen yritin sitä itseksenikin. Tulos oli aikamoista pihinää. Onneksi ei sentään ole keikkoja ensi viikolla.
Vihdoin kolmelta iltapäivällä pakottaudun nousemaan sängystä. Vilkaisu peiliin saa toteamaan, ettei väri ole vieläkään palannut kasvoilleni. Sen sijaan huulille, aivan keskelle amorinkaarta, on puhjennut vetinen huuliherpes. Elämä sykkii ja antaa aina jotain uutta.
Kärsittyäni koko 90-luvun päättelin, että vanhuuteni tulisi olemaan kivuttomampaa. Ajattelin kivun määrän olevan pakostakin vakio. Sen takia en voi ymmärtää, miksi Jobin kirjani vain kasvaa ja paisuu sairaskertomuksista.
Totean, ettei tämä meininki ole kauhean hedelmällistä. Joku päivä voisin vaikka mennä töihin kauniin Lasipalatsin leffateatteriin.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2005
Nukutus
Heräsin nukutuksesta ensimmäisen kerran jo puolen päivän aikaan. Kysyin, missä olin.
- Heräämössä, hoitajat sanoivat.
Suljin helpottuneena silmäni ja tunsin, kuinka sänky lähti liikkeelle.
- No niin, kuulin jälleen äänen sanovan siihen tapaan, että minun kuuluisi reagoida siihen jotenkin. Kysyin, missä nyt olin.
- Täällä huoneessasi. Saat jatkaa vielä unia.
Kuinka tajuttoman väsynyt olinkaan. Näin samaa painajaista kuin junassa nukkuessani. Silloin aina kuvittelen kuulevani, kuinka joku vaatii minua heräämään. En saa silmiäni auki, koska ne ovat lyijynraskaat. Sama painajainen toistui nyt sairaalassa. Halusin vain nukkua väsymykseni pois.
Huoneessa oli hälinää ja paljon hoitajia. Yhtäkkiä aistin, että joku ulkopuolinen astui huoneeseen.
- Pauliina! Kuinka ihanaa että tulit katsomaan.
Tunsin olevani iloinen kuin pikkulapsi.
Muistan, kuinka isä vei minut nelivuotiaana Seinäjoelle silmäleikkaukseen. Jäin sänkyyn makoilemaan, kun isä kävi ostamassa alakerran kanttiinista ruutuvihon, kyniä ja jenkki-purukumia. Se oli varmaan ainoa makeinen, jota kanttiinista sai. Myöhemmin heräsin sängyltäni käytävällä. Ohitseni käveli mummu, joka yritti viihdyttää minua sanomalla, että nyt meillä molemmilla oli silmälappu. Yöllä en meinannut saada unta. Yöhoitaja yritti patistaa minua nukkumaan, mutta ei jäänyt sänkyni viereen. Minua harmitti, ettei kukaan ollut jäänyt luokseni yöksi. Aloin murista huoneessa. Juoksin yöhoitajan luo.
- Kuulitko, tuolla on susia. Voisitko tulla ajamaan ne pois.
Temppuni ei tepsinyt, vaan nuori hoitaja jatkoi ristisanansa täyttämistä ja toivoi, että kävisin nyt vain kiltisti nukkumaan.
Nyt Pauliina oli käymässä. Ääneni oli pelkkää narinaa, enkä muista, kauanko juttelimme.
- Nyt minua alkoi huimata, huokaisin.
- Pupillisi suurenivat hetkessä mustiksi. Käy makaamaan.
Jatkoin unia ja Pauliina lähti. Hoitajat alkoivat patistelemaan hereille hyvin pian.
- Olisi hyvä jos jaloittelisit vähän.
Hoitaja irrotti jo tiputusletkua kädestäni. Lähdin kävelemään vessaa kohti.
- Hidasta, hidasta, sinulla on niin nopeat liikkeet, hoitaja komensi.
- Nyt alkoi pyörryttää, sain sanottua.
- Istu tuohon, hoitaja ohjasi.
Istuin, mutta huimaus vain jatkui. Ajattelin, että sängyssä oli parempi. Nousin ja tunsin pehmeän sylin.
- - -
- Missä minä olen, kysyin.
- Makaat tässä vessan lattialla, hoitaja sanoi, pitäen jalkojani ylhäällä.
Tällä tavalla kului koko unelias ilta. Arvasin jo etukäteen, ettei se käy minulta niinkuin muilta, jotka lepäävät kolme tuntia ja lähtevät sitten kotiin. Pettymys tuotti vielä pahoinvointikohtauksen kun kuulin, että minun pitäisi jäädä vielä yöksi. Kuinka olisinkaan kaivannut jo kotiin.
Mutta kotona olen nyt. Ensimmäisen oppilaan kanssa soitin asteikoita. Toisen kanssa Ray Charlesia.
Oloni on kuin munasta kuoriutuneella ankanpoikasella. Lääkäri sanoi, etten ehkä saisi lapsia.

perjantaina, marraskuuta 18, 2005
Joutilaisuuden ajatusvirtaa
Töiden hellitettyä olen nauttinut joutilaisuudesta silminnähden. Joutilaisuudessa on vain yksi huono puoli: siihen tottuu. Ensi viikolla olisi jälleen sijaisuus, tällä kertaa Lauttasaaren musiikkiopistossa. Paikka on tuttu jo muutaman vuoden takaa, en muista kenen oppilaita silloin sijaistin. Elämä on kohdellut minua viime aikoina silkkihansikkain, ja onhan se välillä aivan kohtuullistakin. Viiimeisistä pidoista kirjoitin kotisivuillani.
Elämä on ollut aivan toisenlaista kuin kuvittelin. Muistelen asuntoani Liisankatu 9:ssä ja elämääni silloin. Minulla oli pyöritettävä, musta puhelin, joka oli isovanhempieni perintöä. Ääni sen kautta kuulosti nasaalilta. Sikäli kun joku minulle soitti, toivoi hän uuden puhelimen ostoa. Teetin puhelimesta myöhemmin mikrofonin, jota olen käyttänyt muutamalla keikalla. Ostin kännykän vasta 1999. Asuin jo tuolloin Puu-Vallilassa. Vastustin nettiyhteyttä kotiin, koska mielestäni sitä riitti käyttää akatemialla aivan hyvin. Kumppanini oli edistyksellisempi.
Ei tarkoitukseni ollut tosin muistella tekniikkaa. Elämä vain on ollut vuosi vuodelta parempaa. Siksi olen aina pitänyt vanhenemisesta. Oppii luottamaan siihen, että sitä parempi on mitä enemmän on oma itsensä.

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2005
Kulman takaa
Toukokuussa tuumailin, kuinka hyvin kaikki oli. Kuinka tunsin olevani sen verran elossa ja onnellinen, että mietin, mitäköhän pommia sieltä oli tippumassa niskaan. Ja pommi tuli, katkaisten niskanikamat ja moukaroiden panssarin hajalle.
Tässä sitä ollaan nyt. Elossa ja onnellisena. Vinkuuko ohjus startattuaan vai aiheuttiko pommi tinnituksen korviini?
[Lisäys: katso vain seuraavaa kirjoitusta. Se on konkreettinen varoitus: suunta on pelottava.]

sunnuntaina, marraskuuta 13, 2005
Metrohaahkat huttua keittää
Viikolla olimme kuuntelemassa Elisa Laihon keikkaa.
- Kato Larsson, mukava kun tulit, hihkaisi hän settien välissä.
Mistä tämä oli alkanut leviämään? Eihän kukaan muu ollut kutsunut minua Larssoniksi kuin Tommi, kunhan oli ensin kuluttanut pois vanhan Laren.
- Lähteekös Larssoni baariin?
- En voi, aamulla on opetusta.
Elisan kanssa suunnittelimme kerran muusikko-blogin perustamista. Siitä tulisi blogi, jonne listata karuimmat spinal tapit, ammatin sulokkaat karikot ja kämmit. Ajattelimme, että olisi arvokasta kirjoittaa talteen muistot 7 h:n keikkakokemuksesta huonekalumyymälässä 100 mk:n tuntipalkalla. Tai ohjelmatoimiston viimeiset sanat juuri ennen puhelun katkeamista "muistinko jo mainita luvanneeni, että pukeudut kissanaisen asuun?".
Ja kun istut Esson baarissa huttubändin tupakkatauolla ja kuuntelet niiden äijäjuttuja yrittäen nyökytellä samaan malliin, että kävisit äijästä itsekin. Tai kun löydät itsesi keikalta paikasta, jossa sinun ei pitäisi olla, tai soittamasta, vaikka kukaan yleisöstä ei haluaisi kuulla mutta maksaja seisoo haukkana vieressä ja vahtii, ettei tauko biisien välillä käy turhan pitkäksi, tai saadessasi suosionosoituksia ja soittaessasi sen jälkeen mielestäsi parhaimman biisisi, mutta kukaan ei taputa sen jälkeen.
Näitä muistellessamme nauroimme niin, että vatsaan koski. Vesi valui silmistämme ja jo piankin maistoimme sen suolaisen maun huulillamme. Itkusta ei meinannut tulla loppua.
Hiljaista huokailua.
- Ehkä keskitämme sen ajan musiikintekemiseen.
- Ehkä niin. Blogia on työlästä ylläpitää.

maanantaina, marraskuuta 07, 2005
Mestari ja Lapua
Istumme pöydän ääressä kahvittelemassa. Pooka vilahtaa ikkunan takana ja ilmestyy pian ovesta sisään.
- Kattos hölömötyttökin täälä! Terve.
Pooka halaa ja nauraa, ja köhii tupakkayskää istuutuessaan keinutuoliin.
- Nouses viälä vähä, äiti sanoo ja nykii Joonatanin takkia Pookan alta.
Mainitsen eilisestä konsertistamme.
- Kyllä minen nykymusiikista enää välitä. Täs yhyreesti oikeen lähärin kattomahan Koivuniämen Paulaa, kun nuarena mäläkkinä olin parihin otteeseen sen kämpilläkin. Mutta tulin vihaaseksi kussoli sellaasta pinnallista "tsip tsup tsäppädää" [ilveillen teennäisesti]. Lähärin kesken pois.
- Rinnastaksä meirät ja Koivuniämen, naurahdan.
- Kyllä mä Pupun levyä pari kertaa kuuntelin, Pooka vastaa, heilauttaa leukaansa äitiin päin ja jatkaa:
- Mahtavinta sinfoniaa on kyllä tehtahalla kun kahareksankin kutomakonetta on käynnis yht'aikaa. Joskus mä siälä laulelenkin sen taharis. Jos siälä olis jossakin piilokamera niin olis äkkiää tupa täynnä valakotakkisia.
Pooka nauraa röhönööttää ja me muut, äiti, Joonatan ja minä, komppaamme silmät vetisinä Pookan loistavaa jutunkerrontaa.
- Euroviisut ne pitääs lailla kiältää.
Hymisemme tästäkin kaikki yksimielisinä.
- Ei siinoo musiikista kyse, kun lava on täynnä pualijauhoosia pimatsuja keikkumas.
Kysyn, mitä tarkoittaa "pualijauhoonen".
- Non sellaasia naisia, joillon amazoonin katse ja tappajan elekeet.
Joonatan pärskii ja minä toistelen: "amazoonin katse".
- Piti tulla maahantuajalta 10 000 kg lankoja. Pyyrin poikaa kattomahan, mitä väriä ne oli. Poika tuloo sanomahan, että lasti on täynnä kintahia. Mullon ny 2000 paria kintahia myytävänä. Ei Hemppaa oo kotona, solis vähä voinu auttaa, Pooka kysyy.
- Son Sysmäs, äiti vastaa. Lähti perijantaina.
Keskustelu risteilee Sveitsin rikkaisiin, Venäjän mafiaan, Yhdysvaltojen salaliittoihin ja Bushin ääriuskonnollisuuteen.
Pookan puhelin pärähtää soimaan. Soittoäänenä "Taas toivotus hyvän joulun". Joonatan ja minä repeämme täysin. Vedet silmissä saan sanottua:
- Tervetuloa elämysmatkalle Lapualle.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)