Ponihännälle kyytiä

Pientä pilveä ja koleutta ilmassa, mutta elämä näyttääkin toistaiseksi aivan valoisalta. Kävin kahvilla Marin ja Edvinin kanssa. Lähdimme kävelylle, kun vieryspöydässä istuva alkoi olla liian kiinnostunut keskusteluistamme. Tavoitin jenkeistä palanneen siskoni pyöräilemässä tyttärensä kanssa vaaleanpunaisilla polkupyörillään kohti ystävän uutta kotia. Vaihdoimme kuulumiset pitkästä aikaa ja annoin tuliaiseksi tuomani tak takin. Totesimme yksimielisyyttä suomalaisen veden laadusta. Kummityttöäni olin nähnyt jo kerran aiemmin Suomeen palaamiseni jälkeen. Hän näytti jo niin valmiilta ekaluokkalaiselta uusi reppu selässään.

Kotiin päästyäni leikkasin pois Togosta ostetut ja Beninissä letitetyt hiukset. Purkamiseen kului aikaa (2,5h) puolet vähemmän kuin hiuksia letitettäessä. Tuntuipa hyvältä saada oma pää takaisin. Pesin ja silitin likaisia vaatteita ja kuuntelin kirjastosta lainaamiani levyjä. Kävin moikkaamassa rakastunutta Kittiä. Voi sitä kädestä pitelemistä. Näytin valokuvia ja kerroin juttuja viimeiseltä kahdelta kuukaudelta.

Huomasin soiton alkaneen maistua ja bänditreenejäkin jo sovittiin. Tajusin saavani joka kesä pienen paniikin tekemättömyydestä. Ei niin, ettenkö rakastaisi laiskottelua. Mutta huomaan vain olevani paremmassa vedossa, kun on juttuja työn alla.

Maanantaimiete

Kotisivuni ovat hetkellisesti poissa toiminnasta. Syynä tähän on palveluntarjoajan muutos. Sivuja on myös hieman uusittu, joka sekin tuottaa pieniä mutkia matkaan. Mutta muutama päivä sinne tai tänne ei kai ole kovin vakavaa.

Eilen alkanut opetus (kyllä, epäloogiset työajat ovat elämän suola) painaa jalkoja lujemmin Suomen maan kamaralle. Antoisia olivat jälleen keskustelut oppilaani kanssa, josta on tullut jo hyvä ystävä. Afrikka on yhä mielessä päivittäin. Pelkään, ettei se joku päivä enää muistuisikaan yhtä tuoreena. Mukissa tuttu triplaespresso ja lautasella ruisleipää. Lisukkeena kalkkitabletti ja malarialääke. Kirjoittaessa tuntuu usein siltä, kuin elämä olisi paljon kepeämpää, kuin millaisena se väliin livenä näyttäytyy. Aamuinen uutinen painaa mieltä ja luo raskasta tunnelmaa.

Juhannus kului yllättäen seurassa, joka on tullut tutuksi kirjoituksellisista harrastuksista. Bloggaajatutuista on alkanut muodostua ystävyyksiä, joiden kanssa olen tutustunut hiljakseen enemmän ja enemmän. Riemastuttavaa on ollut nähdä heitä myös yleisössä keikoillani. Yksi aloitti bloggaamisen samaan aikaan kuin aloin kirjata ylös hetkiäni. Hän on vallan mahdoton hardcore-bloggaaja, ehtinyt kirjoittaa jo varmaan kymmenkertaisesti enemmän tekstiä tämän vajaan parin vuoden aikana. Veloenasta on muodostunut käsite, joka on mainittava, kun kirjoitetaan bloggauksesta ilmiönä, tai kun eritellään eri bloggaustyylejä. Veloena-tyyli on aivan omansa. Juhannusaattona katselimme kokkoa rannassa runoilijan kanssa. Tutkimattomia ovat ajatukset ihmisellä, joka kutsuu blogiaan nimellä Horisontissa majakoiden epileptinen välke, mutta tutustuminen on alkanut, ja olen utelias seuraamaan.

Vuohipari

Kaksi viikkoa sitten aamiaisella kuului rapinaa ja suhinaa. Kukas se muu kuin vuohi-duo kopisteli keittiössä. Eivät ne uskalla oleskella liikaa ihmisten parissa teurastuksen pelossa, eivätkä ne innostuneet pitämään pidempää aamukahviseuraakaan.
Saimme kuitenkin napattua kuvan perävaloista.

COAT

I made my song a coat
Covered with embroideries
Out of old mythologies
From heel to throat;
But the fools caught it,
Wore it in the world's eyes
As though they'd wrought it.
Song, let them take it,
For there's more enterprise
In walking naked.

-W.B. Yeats

(Runo talteen)

Vastineeni haasteeseen

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi.

He ovat viallisia. Takaisin vielä tuohon hautajaisteemaan. Jossain sanaa vielä pelätään, ja jokaisen valintani myötä pelkään minäkin hairahtuvani pahoille teille: Perusrakenne on aina sama, mutta pienet yksityiskohdat ja valimon nimi vaihtelevat.
Kahvikuppiko siellä höyrysi jonkun kädessä?
Ja näen kaiken niin kuin se oli lähtiessä.

Mannekiinit

Lähdön hetket

Viime lauantaina, kun vielä käyskentelin Grand-Popon kylänraittia Villa Karoon päin, näin pienen joukon ihmisiä kaivon ympärillä, aivan Villa Karon portin suulla. Kaivossa räpiköi pieni kissanpentu. Joku oli tuonut kepin, jonka varresta kissa piti kiinni viimeisillä voimillaan. Asetuin pelastusjoukkojen etunenään. Aina kun yritimme nostaa keppiä, putosi kissa takaisin veteen. Viimein joku toi sangon ja sitoi narun sen päähän. Taitavalla kiepsautuksella kissanpentu saatiin nostettua kuiville. Litimärkä 'Gizi' pääsi syliini ja kaivautui kainalokuoppaan. Joku mies pyysi yovolta rahaa hänen saadessa osallistua moiseen operaatioon. Papa, mon amour, tokaisi huonolla englannillaan "Let's go", ja lähdimme Villa Karoon. Gizi jäi syliini ja oli siinä koko päivän. Se nukkui yläkerran kylpyhuoneessa, ja päästin sen vapaaksi vasta sunnuntai-iltapäivällä.

- - - - -

Tänään nukuin Annukan luona koko ne viisi tuntia, jolloin hän siirsi Beninin kuvia. Kotiin päästyäni katsoin itsekin läpi viimeisten matkapäivien otokset. Läksiäisbileiden kuvista saattoi kuulla rumpujen pauhun. Katselin kuvia lahjojen määrästä ja yllätyksenä meille teetetyistä vaatteista. Katselin viimeisiä paniikki-ryhmäkuvia. Tunteet olivat onnen ja surun sekoittamia. Luopumisen hetkiä, hyvästelyjä ja väsymystä.

- - - - -

Vieraat lähtivät, ja menimme pakkaamaan viimeisiä tavaroitamme. En saanut unta. Kääntyilin sängyssä, kun näin yhtäkkiä valkoisen siamilaishahmon ovensuussani. Gizi tuli luimistelemaan. Puolessa päivässä se oli saanut takaisin villieläimen luontonsa, eikä antanut enää ottaa itseään syliin. Mutta se oli tullut minua tapaamaan, eikä lähtenyt yläkerrasta mihinkään. Pyörin vielä tovin sängyssä levottomana miettien kaikkea tapahtunutta. Yhdeltä hiivin alakerran puutarhaan ja herätin Abdullain, joka nukkui bambumatolla pihan keskellä. Kysyin, missä "Kodjo" oli. Kotonaan kai. Lähdin sinne. Koira murisi naapurissa kun yritin avata pihan porttia, jonka ovi oli lukittu sotilaan valppaudella. Koputin oveen. Kuka siellä? C'est moi.

- - - - -

Istuuduumme vierekkäin olkipatjalle ja olemme vakavia. "Kodjo" on taitellut moskitoverkon samalla tarkkuudella kuin ulkoportin ovenkin. Viimein alamme puhua.
Yhteisen kielen puuttumisen aiheuttamat syyt alkavat paljastaa väärinymmärrysten määrän.
Kuinka suunnattoman pahoillani olenkaan. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Miten häpeänkään käytöstäni, tumpata savuke hänen ruokaansa.
- Miksi et tullut? Olin niin vihainen ja pettynyt. Mistä minä olisin sen voinut tietää? Olitko sinä sanonut noin? Olin ymmärtänyt sinun sanoneen näin.
"Kodjo" puhuu ja kysyy aina säännöllisin väliajoin, ymmärsinkö varmasti kaiken. Jos en, hän selittää saman alusta hitaasti ja kärsivällisesti. Asioiden laatu alkaa paljastua ja häpeäni määrä kasvaa. Ymmärtääkö hän, kuinka pahoillani olen? Pystyykö hän unohtamaan kaiken tapahtuneen? Sen mitä itse ymmärrän, on tietoisuus siitä, ettei edessäni olevaa miestä täydellisempää ole. Luopumisen tuska riistää niin lujaa, että yritän kaikin tavoin olla kepeä ja irtonainen.

Palaan Karoon ja huoneeseeni puoli neljältä aamulla. Gizi on minua jälleen vastassa. En halua nukkua. Vilkuilen Gizin valkeaa hahmoa oviaukossani puolihorroksessa. Tapaan "Kodjon" vielä puoli seitsemältä pikaisesti ja unensekaisissa tunnelmissa. Jäähyväisemme ovat lyhyet. "C'est la vie", hän sanoo. Lupaamme kirjoitella. Silitän hänen kauniita kasvojaan ja saan hänet hymyilemään vielä kerran.

- - - - -

Seuraavana päivänä Papa ehdottaa, emmekö voisi antaa kissalle nimeäkin. "Hän on Gizi", vastaan. Nimi saa hyväksynnän muiltakin. Istuskelemme olkimajassa ja odottelemme Annukan kuumeen laskemista. Iltapäivällä, hyvästelyjen jälkeen, lähdemme Cotonouhun ja Pariisin kautta Helsinkiin.

Käkikello

"Ensimmäinen asia, jonka muistan siitä kun olin pieni, oli se kun söin vessapaperia. Oli ihan hyvää. Olin ehkä kaksi tai yksivuotias."
Vironniemeläisten lasten ajatuksia tästä ajasta. Uusi ajatus julkaistaan parin viikon välein.

Reissukuvia

Numerot

"Aika on vähän niin kuin numeroiden laskemista. Vähän niin kuin näkymätön ihminen laskisi numeroita ja niitä viisareita."
Vironniemeläisten lasten ajatuksia tästä ajasta. Uusi ajatus julkaistaan parin viikon välein.

Elämää Grand-Popossa

8-vuotias Delphine-niminen poika on tarrautunut minuun kuin kulkukoira. Hän odottaa minua portilla ja pyytää saada kävellä kanssani markkinoille. Hän haluaa kiivetä palmuun ja pudottaa sieltä kookospähkinöitä syötäväksemme. Hän haluaisi viedä kyläilemään kotiinsa, joka on kuulemma aivan lähellä. Mutta kun päätämmekin ottaa mopotaksit Villa Karoon ja neuvomme häntä kalppimaan kotiinsa, onkin koti niin kaukana, ettei sinne ilman mopotaksia pääsisi. Hän on pyytänyt jo kolme kertaa, josko voisin ottaa hänet mukaani Suomeen. Jokaisesta vaatekappaleestamme, aurinkolaseista, laukuista ja kengistä, djembestä puhumattakaan, hän kysyy, aiommeko ottaa ne Suomeen vai voisimmeko jättää ne hänelle. Mikä tahansa kapine, kunhan se on yovolta (muukalainen, valkoinen) saatu, on arvokas, oli se kuinka käyttökelvoton tahansa. Delphine patsastelee kanssamme ylpeänä olkimajassa. Kun kaverinsa kulkee tiellä ohi ja huikkaa, saisiko hänkin tulla sinne yovojen kanssa istuskelemaan, huikkaa hän vastaukseksi mahtipontisen "ein". Kaveri lupaa hakata Delphinen koulussa seuraavana päivänä, mutta Delphine myhäilee, että tämä oli kosto eilisestä, jolloin kaverinsa kielsi häntä hengaamasta omien yovojensa seurassa.

Eräänä iltana lähden kävelemään iltamyöhäsellä Grand-Popon kylänraittia, jossa katulamput on siroteltu kuin sattumat klimppipuuroon. Tulet palavat kojujen luona, jossa hyvällä tuurilla löytää jotain syötävää. Tilaan pattia, paikallista hapatettua maissipuuroa, ja ruotoisen kalan chilikastikkeen kanssa. Muita vaihtoehtoja ei listalla olekaan. Kuten kaikissa ravintoloissa, lepäävät täälläkin pöydät ja tuolit hiekassa. Atlantilta käyvä iltatuuli on karkottanut ympäriltä pörisevät kärpäset. Nainen tiedustelee, että niitä Villa Karon suomalaisiako sitä ollaan. Hänen kaksi lastaan kikattelevat napakorulleni. He kysyvät, olinko se minä, joka tänään kävin heidän koulussaan, ja alkavat siinä samassa laulaa 'Tuku tuku lampaitani'. Laulamme laulun yhdessä vielä toisen ja kolmannenkin kerran. He kysyvät, tuntisinko jotain toista laulua. Laulan 'Djedjevin', jonka Victor on minulle opettanut. Nainen innostuu siitä niin, että sen jälkeen joka kerta kojun ohi kulkiessani hän huutaa nimeäni ja alkaa laulaa tuota kehtolaulua.

Saamme kutsun paikallisen protestanttikirkon pastorin tyttären syntymäpäiväjuhlille. 9-henkisen perheen pojat ovat tulleet tutuksi yhteisten musisointi- ja juttuhetkien myötä. Felix on tehnyt Annukan kanssa ranskan-englannintunti vaihtareita. Veljekset ovat kutsuneet meidät Lokosaan gospelkuoro-kilpailuihin, josta olen saattanut aikaisemmin jotain kirjoittaakin. Papa, Villa Karon puutarhuri, mon amour, joka ei usko ei Jeesukseen, ei voodoohon vaan korkeintaan luontoon sekä ehkä hitusen itseensä, tallustaa Suomi-paita päällä ja Sonera-lippis päässä olkimajaan kertomaan, että "se protestantti kävi täällä ja että juhlat ovat siirtyneet kello neljästä kello kuuteen". Abdoullaih, kuvankaunis nigeriläispoika, on Villa Karon yövartija. Hän siemailee savukettaan ja mumisee kielioppiväärää ranskankieltään niin epäselvästi, että juuri ja juuri saa selvää. "Fulaneilla oli hyvät bileet tänään", hän hekottelee. Heikäläiset ovat kuulemma African cowboyta, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Sunnuntaina koen elämäni ensimmäisen voodoo-seremonian. Se on tällä kertaa Mami Watalle, meren voodoolle. Ilmassa on suurta mystiikan tuntua eurooppalaiselle aivokapasiteetille. Meille esitellään alttari ja rumannäköiset patsaat. Illan papitar on puettu valkoisiin ja hänellä on valkoista talkkia iholla. Hänen yläruumiinsa on paljaana ja valehtelematta 50cm pitkät rintansa lepäävät mahan päällä. Kuten jokaisessa afrikkalaisessa kokoontumisessa, raikaavat rummutus ja laulu kilometrien päähän. Ihmiset juovat tolkuttomasti palmuviinaa, sodabia, ja tanssivat. Toiset vaipuivat transsiin Vodoun (kuten paikalliset sen lausuvat) saadessa heistä otteen. Transsilaisten käyttäytyminen on aika samanlaista kuin teininä ensimmäisten kännien aikaan. Yksi pappi oli palkattu pitämään huolta transsiin vaipuneista, etteivät he kolhi itseään tai ettei heidän rahojaan varasteta taskusta.
Myöhemmin viikolla vierailen kylässä, jonka voodoo-papit esittelevät taikatemppuja, hivelevät ihoani tulella ja syöttävät pahanmakuista juurta. Mikäli palaamme seuraavana päivänä ja maksamme hiukan rahaa, kertoo Voodoo rosvon nimen, joka varasti Annukan kännykän hänen huoneestaan. Päätämme olla palaamatta.

Voodoo elää vahvana beniniläisessä kulttuurissa. Kertomuksia sateen seisauttamisesta ja salaman tappamista rikollisista kuulee luotettaviltakin tahoilta. Elämä täällä Grand-Popossa jatkuu normaaliin tapaan. Lämpötila on siinä 30° molemmin puolin. Pohjalukemissa +22°c käytiin useamman sadepäivän lopulla. Meri pauhaa välillä lujemmin, välillä vielä lujempaa. Ihmisten loppumaton ystävällisyys antaa voimavaroja jokaiselle päivälle ja rakentaa vahvaksi sitä sidettä, joka laittaa ikävöimään Afrikkaan sitten, kun täältä joskus tulen kotiutumaan.

Kuvassa vasemmalta Papa, Noel, Yvette, Edoh, Bonaventurin veli, Bona, Boniface, Suvi ja Laura.