Pientä pilveä ja koleutta ilmassa, mutta elämä näyttääkin toistaiseksi aivan valoisalta. Kävin kahvilla Marin ja Edvinin kanssa. Lähdimme kävelylle, kun vieryspöydässä istuva alkoi olla liian kiinnostunut keskusteluistamme. Tavoitin jenkeistä palanneen siskoni pyöräilemässä tyttärensä kanssa vaaleanpunaisilla polkupyörillään kohti ystävän uutta kotia. Vaihdoimme kuulumiset pitkästä aikaa ja annoin tuliaiseksi tuomani tak takin. Totesimme yksimielisyyttä suomalaisen veden laadusta. Kummityttöäni olin nähnyt jo kerran aiemmin Suomeen palaamiseni jälkeen. Hän näytti jo niin valmiilta ekaluokkalaiselta uusi reppu selässään.
Kotiin päästyäni leikkasin pois Togosta ostetut ja Beninissä letitetyt hiukset. Purkamiseen kului aikaa (2,5h) puolet vähemmän kuin hiuksia letitettäessä. Tuntuipa hyvältä saada oma pää takaisin. Pesin ja silitin likaisia vaatteita ja kuuntelin kirjastosta lainaamiani levyjä. Kävin moikkaamassa rakastunutta Kittiä. Voi sitä kädestä pitelemistä. Näytin valokuvia ja kerroin juttuja viimeiseltä kahdelta kuukaudelta.
Huomasin soiton alkaneen maistua ja bänditreenejäkin jo sovittiin. Tajusin saavani joka kesä pienen paniikin tekemättömyydestä. Ei niin, ettenkö rakastaisi laiskottelua. Mutta huomaan vain olevani paremmassa vedossa, kun on juttuja työn alla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
vasta palasit ja nyt olet jo pienessä paniikissa tekemättömyyden suhteen: vaativainen on ihmismieli! : )
minä olisin parin kuukauden poissaolon jälkeen jossain -- paluuhorteessa.
Voi ei, kuulostaa varmaan joltain himosuorittajalta. Oikeasti satsaan toimettomuuteen ja tarvitsen sellaiseen aikaa. Mutta lähitulevaisuudessa täytyy olla aina jokin kohde, jota työstää joko ajatuksena tai konkreettisesti. Jos kohteet ovat käsityskyvystäni liian kaukana, tulee oireita... Tämän oireilun huomaan ainakin joka loma ja juhlapyhä, eli jotakin systemaattisuutta siinä on.
Paluuhorre on varmaan päällä yhä, tai ainakin kamala kaipaus sinne "ihmisen lähtöpisteeseen". Kaipaus sentään.
Lähetä kommentti