Viime lauantaina, kun vielä käyskentelin Grand-Popon kylänraittia Villa Karoon päin, näin pienen joukon ihmisiä kaivon ympärillä, aivan Villa Karon portin suulla. Kaivossa räpiköi pieni kissanpentu. Joku oli tuonut kepin, jonka varresta kissa piti kiinni viimeisillä voimillaan. Asetuin pelastusjoukkojen etunenään. Aina kun yritimme nostaa keppiä, putosi kissa takaisin veteen. Viimein joku toi sangon ja sitoi narun sen päähän. Taitavalla kiepsautuksella kissanpentu saatiin nostettua kuiville. Litimärkä 'Gizi' pääsi syliini ja kaivautui kainalokuoppaan. Joku mies pyysi yovolta rahaa hänen saadessa osallistua moiseen operaatioon. Papa, mon amour, tokaisi huonolla englannillaan "Let's go", ja lähdimme Villa Karoon. Gizi jäi syliini ja oli siinä koko päivän. Se nukkui yläkerran kylpyhuoneessa, ja päästin sen vapaaksi vasta sunnuntai-iltapäivällä.
- - - - -
Tänään nukuin Annukan luona koko ne viisi tuntia, jolloin hän siirsi Beninin kuvia. Kotiin päästyäni katsoin itsekin läpi viimeisten matkapäivien otokset. Läksiäisbileiden kuvista saattoi kuulla rumpujen pauhun. Katselin kuvia lahjojen määrästä ja yllätyksenä meille teetetyistä vaatteista. Katselin viimeisiä paniikki-ryhmäkuvia. Tunteet olivat onnen ja surun sekoittamia. Luopumisen hetkiä, hyvästelyjä ja väsymystä.
- - - - -
Vieraat lähtivät, ja menimme pakkaamaan viimeisiä tavaroitamme. En saanut unta. Kääntyilin sängyssä, kun näin yhtäkkiä valkoisen siamilaishahmon ovensuussani. Gizi tuli luimistelemaan. Puolessa päivässä se oli saanut takaisin villieläimen luontonsa, eikä antanut enää ottaa itseään syliin. Mutta se oli tullut minua tapaamaan, eikä lähtenyt yläkerrasta mihinkään. Pyörin vielä tovin sängyssä levottomana miettien kaikkea tapahtunutta. Yhdeltä hiivin alakerran puutarhaan ja herätin Abdullain, joka nukkui bambumatolla pihan keskellä. Kysyin, missä "Kodjo" oli. Kotonaan kai. Lähdin sinne. Koira murisi naapurissa kun yritin avata pihan porttia, jonka ovi oli lukittu sotilaan valppaudella. Koputin oveen. Kuka siellä? C'est moi.
- - - - -
Istuuduumme vierekkäin olkipatjalle ja olemme vakavia. "Kodjo" on taitellut moskitoverkon samalla tarkkuudella kuin ulkoportin ovenkin. Viimein alamme puhua.
Yhteisen kielen puuttumisen aiheuttamat syyt alkavat paljastaa väärinymmärrysten määrän.
Kuinka suunnattoman pahoillani olenkaan. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Miten häpeänkään käytöstäni, tumpata savuke hänen ruokaansa.
- Miksi et tullut? Olin niin vihainen ja pettynyt. Mistä minä olisin sen voinut tietää? Olitko sinä sanonut noin? Olin ymmärtänyt sinun sanoneen näin.
"Kodjo" puhuu ja kysyy aina säännöllisin väliajoin, ymmärsinkö varmasti kaiken. Jos en, hän selittää saman alusta hitaasti ja kärsivällisesti. Asioiden laatu alkaa paljastua ja häpeäni määrä kasvaa. Ymmärtääkö hän, kuinka pahoillani olen? Pystyykö hän unohtamaan kaiken tapahtuneen? Sen mitä itse ymmärrän, on tietoisuus siitä, ettei edessäni olevaa miestä täydellisempää ole. Luopumisen tuska riistää niin lujaa, että yritän kaikin tavoin olla kepeä ja irtonainen.
Palaan Karoon ja huoneeseeni puoli neljältä aamulla. Gizi on minua jälleen vastassa. En halua nukkua. Vilkuilen Gizin valkeaa hahmoa oviaukossani puolihorroksessa. Tapaan "Kodjon" vielä puoli seitsemältä pikaisesti ja unensekaisissa tunnelmissa. Jäähyväisemme ovat lyhyet. "C'est la vie", hän sanoo. Lupaamme kirjoitella. Silitän hänen kauniita kasvojaan ja saan hänet hymyilemään vielä kerran.
- - - - -
Seuraavana päivänä Papa ehdottaa, emmekö voisi antaa kissalle nimeäkin. "Hän on Gizi", vastaan. Nimi saa hyväksynnän muiltakin. Istuskelemme olkimajassa ja odottelemme Annukan kuumeen laskemista. Iltapäivällä, hyvästelyjen jälkeen, lähdemme Cotonouhun ja Pariisin kautta Helsinkiin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti