Eräänä iltana lähden kävelemään iltamyöhäsellä Grand-Popon kylänraittia, jossa katulamput on siroteltu kuin sattumat klimppipuuroon. Tulet palavat kojujen luona, jossa hyvällä tuurilla löytää jotain syötävää. Tilaan pattia, paikallista hapatettua maissipuuroa, ja ruotoisen kalan chilikastikkeen kanssa. Muita vaihtoehtoja ei listalla olekaan. Kuten kaikissa ravintoloissa, lepäävät täälläkin pöydät ja tuolit hiekassa. Atlantilta käyvä iltatuuli on karkottanut ympäriltä pörisevät kärpäset. Nainen tiedustelee, että niitä Villa Karon suomalaisiako sitä ollaan. Hänen kaksi lastaan kikattelevat napakorulleni. He kysyvät, olinko se minä, joka tänään kävin heidän koulussaan, ja alkavat siinä samassa laulaa 'Tuku tuku lampaitani'. Laulamme laulun yhdessä vielä toisen ja kolmannenkin kerran. He kysyvät, tuntisinko jotain toista laulua. Laulan 'Djedjevin', jonka Victor on minulle opettanut. Nainen innostuu siitä niin, että sen jälkeen joka kerta kojun ohi kulkiessani hän huutaa nimeäni ja alkaa laulaa tuota kehtolaulua.
Saamme kutsun paikallisen protestanttikirkon pastorin tyttären syntymäpäiväjuhlille. 9-henkisen perheen pojat ovat tulleet tutuksi yhteisten musisointi- ja juttuhetkien myötä. Felix on tehnyt Annukan kanssa ranskan-englannintunti vaihtareita. Veljekset ovat kutsuneet meidät Lokosaan gospelkuoro-kilpailuihin, josta olen saattanut aikaisemmin jotain kirjoittaakin. Papa, Villa Karon puutarhuri, mon amour, joka ei usko ei Jeesukseen, ei voodoohon vaan korkeintaan luontoon sekä ehkä hitusen itseensä, tallustaa Suomi-paita päällä ja Sonera-lippis päässä olkimajaan kertomaan, että "se protestantti kävi täällä ja että juhlat ovat siirtyneet kello neljästä kello kuuteen". Abdoullaih, kuvankaunis nigeriläispoika, on Villa Karon yövartija. Hän siemailee savukettaan ja mumisee kielioppiväärää ranskankieltään niin epäselvästi, että juuri ja juuri saa selvää. "Fulaneilla oli hyvät bileet tänään", hän hekottelee. Heikäläiset ovat kuulemma African cowboyta, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Sunnuntaina koen elämäni ensimmäisen voodoo-seremonian. Se on tällä kertaa Mami Watalle, meren voodoolle. Ilmassa on suurta mystiikan tuntua eurooppalaiselle aivokapasiteetille. Meille esitellään alttari ja rumannäköiset patsaat. Illan papitar on puettu valkoisiin ja hänellä on valkoista talkkia iholla. Hänen yläruumiinsa on paljaana ja valehtelematta 50cm pitkät rintansa lepäävät mahan päällä. Kuten jokaisessa afrikkalaisessa kokoontumisessa, raikaavat rummutus ja laulu kilometrien päähän. Ihmiset juovat tolkuttomasti palmuviinaa, sodabia, ja tanssivat. Toiset vaipuivat transsiin Vodoun (kuten paikalliset sen lausuvat) saadessa heistä otteen. Transsilaisten käyttäytyminen on aika samanlaista kuin teininä ensimmäisten kännien aikaan. Yksi pappi oli palkattu pitämään huolta transsiin vaipuneista, etteivät he kolhi itseään tai ettei heidän rahojaan varasteta taskusta.
Myöhemmin viikolla vierailen kylässä, jonka voodoo-papit esittelevät taikatemppuja, hivelevät ihoani tulella ja syöttävät pahanmakuista juurta. Mikäli palaamme seuraavana päivänä ja maksamme hiukan rahaa, kertoo Voodoo rosvon nimen, joka varasti Annukan kännykän hänen huoneestaan. Päätämme olla palaamatta.
Voodoo elää vahvana beniniläisessä kulttuurissa. Kertomuksia sateen seisauttamisesta ja salaman tappamista rikollisista kuulee luotettaviltakin tahoilta. Elämä täällä Grand-Popossa jatkuu normaaliin tapaan. Lämpötila on siinä 30° molemmin puolin. Pohjalukemissa +22°c käytiin useamman sadepäivän lopulla. Meri pauhaa välillä lujemmin, välillä vielä lujempaa. Ihmisten loppumaton ystävällisyys antaa voimavaroja jokaiselle päivälle ja rakentaa vahvaksi sitä sidettä, joka laittaa ikävöimään Afrikkaan sitten, kun täältä joskus tulen kotiutumaan. Kuvassa vasemmalta Papa, Noel, Yvette, Edoh, Bonaventurin veli, Bona, Boniface, Suvi ja Laura.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti