Tuska-festarit Pariisissa

Huomaan mieleni olevan aika raskas. Mitä ilmeisimmin sillä on tekemistä hyvästijätön ja lähtemisen kanssa. On vaikeaa irrottautua elämäntilanteesta, jonka huomassa on taivaltanut neljä kuukautta (Suomen väliviikkoja lukuunottamatta). Pariisia on hellinyt ihana aurinko ja lämpötilat lähtöpäivää (tiistaita) kohden tulevat tästä vain nousemaan, aina yli +30°c:een. Auringosta on ollut ihana nauttia, joskin se on tuonut jokakesäisen velvollisuuden ja paineen siitä, että sitä pitäisi ahmia koko lääkärin kirjoittaman reseptillisen verran.

Pinnan alla kytee varmasti paljon sellaista, joka ei aivan tietoisuuteen asti ehdi. Äkillisesti ja yllättäen kuollut muusikkoystäväni Jarmo Savolainen toi tietenkin oman surun tunnelmansa. Pian perään Michael Jacksonin kuolema teki jälleen kolauksen tietynlaiseen arjen kokemisen kaavaan. Oman suremisensa aiheutti sekin, siitä huolimatta, että en nyt toki voi sanoa tunteneeni miestä henkilökohtaisesti. Muusikkona suren suuren ja lahjakkaan taiteilijan sekä estradien eittämättä tämän ajan suurimman viihdyttäjän poismenoa. Hassua, kuinka arvokkaana elämän koenkaan, vaikka elämän arvo on totisesti tullut vuosien saatossa opeteltua aivan muuna kuin minulle itsestäänselvänä asiana.

Ei voi mitään. Täytyy myöntää kokevani maailmantuskaa törmätessäni uudestaan ja uudestaan avoimeen rasismiin, joka leviää kuin muoti. Tai homovastaiseen kommentointiin tai moukkamaiseen luonnon saastuttamiseen.

Pienestä pitäen kumpuava mainstream-kammo sykkii itsessäni vahvana. Konventionaalisuus tuntuu ahtaalta ja tavanomaisuus väliin vallan kauhistuttaa. Suurta elämäntuskaa uhkuen kiersin Musée de l'Orangerien impressionisti-kokoelmia Tuileriesin puistossa ja mietin, miten ahtaalla taidekulttuuri Suomessa onkaan. Ähisin ja puhisin tilanteen synkkää tilannetta koko kotimatkan. Tuskin olisi Monet aitiopaikalla keskellä luonnonvaloa tulvivaa ovaalinmuotoista salia, mikäli Lumpeita olisi ollut maalaamassa liuta galleristeja ja bisnesmiehiä, jotka miettisivät massiivisen julkisuusrumban toteuttaneelle nuorelle kuvataide-harrastajalle, minkälaista taidetta tämän kannattaisi alkaa tehdä.
- Luontokuvaus on se nykyajan juttu.
- Ei mitään muotokuvamaalausta, tehdään susta joku tälläinen häilyvä-imagoinen tapaus.
- Ai sua kiinnostaisi grafiikka? Mutta akvarelli menee nykyään paremmin. Piirretään me ääriviivat, saat sitten värittää kuvat ihan itse.

Pöyristyttävää huomata, kuinka markkinoiden mukaan ihmislauma vaeltaa. Kerran tuttavani ilmoitti rakastavansa klassista musiikkia ja kertoi sitten ostaneensa Paul Pottsin levyn; kiinnostumatta lainkaan niistä kymmenistä ja sadoista, jotka vuosikausien ajan ovat tulkinneet Puccinia mitä hekumallisimmin versioin. Kuinka ihminen ei ymmärrä, ettei hän ole lainkaan rakastunut klassiseen musiikkiin. Hän on rakastunut tuhkimotarinaan, mielikuvaan ja kertomukseen. Tai jazz on yhtäkkiä superhienoa musiikkia, kun sitä julkaistaan trendikkäänä tuotteena. Samat soittajat ovat soittaneet huippukonsertteja vuosikaudet, eikä väkeä ole näkynyt saleja kansoittamassa. Miksi ihmisestä on helpointa valita aina se populistisin vaihtoehto? Onko massan vellomana olemisen turva niin suuri?

Sitten "kohtaus" menee ohi ja elämä täyttyy uusilla tuskanaiheilla. Täällä Pariisissa on, kuulkaas, ihan omat Tuska-festivaalinsa. Sitten tapaan ystävääni Miiaa, tulee illanistujaiset Nadian ja Silvanan luona ja illanistujaiset Velin ja Susannen luona. Sitten tulee Samuli ja Anna ja piknikki pitkittyy illanistujaiseksi, jonka jälkeen iltaa istutaan Joonatanin ja Annen parvekkeella. Siellä Notre Damen valaistusta ja Eiffelin jokatuntista välkehdintää seuratessa salpaantuu yllättäen henki, ja todellinen läksiäistunnelma alkaa hiipiä mieleen. Kaipaan kotia ja kaipaan pianoani, mutta Pariisia kaipaan, totta Mooses, ihan samalla mitalla. Lienevätkö tänä viikonloppuna korkatut viinipullotkin sitä kaipauksen pakoa, kun hellepäivänä sittenkin vesi maistuisi paremmalta kuin kylmä rosé.

Yllättävät tekstiviestit bändimme rumpalilta, kun hän ajelee syntymäkaupunkini ohi, tuovat enkelin siipien suhinaa synkkiin mietteisiin. Seine liplattaa rauhalliseen tahtiin ja 67 kantatie johdattaa muusikkoa kiireellä keikkapaikalle ja vielä kiiruummin kotia ja rakkaimpia kohti. Sitä kohti tässä ollaan menossa vähän itse kukin.