torstaina, tammikuuta 05, 2006

Iloa liikunnasta

Ärsyttääköhän ketään muuta päättää jumppasessio rentoutumalla Enyan tahtiin? Myönnän, että se on parempi kuin Stefanon panhuilu ja syntikkamatto. Mutta onko venyttelymusiikin yleensä pakko olla niin kamalan imelää? Akustista kitaraa ja raspi-italianoa laulamassa "mi manchi" niin sydäntäsärkevällä äänellä, että kuurokin tajuaa, että tässä ollaan nyt ikävissään. Tai jotain Faurén lällymusiikkia. Kenties puron solinaa ja linnun liverrystä sointupohjan yllä soljumassa.

Sopivaa jumppaohjaajaa on vaikea löytää. Sellaista, joka tekisi liikesarjat monipuolisiksi ja joka ohjaisi liikkeiden toistamisen lihaksia kuuntelevalla tavalla. Joka ei olisi tekopirteä eikä piiskaaja vaan tavallinen, aito ihminen. Jolla olisi rytmitajua, mutta myös tajua sanoa, että tehkää tämä omaan tahtiinne, jos siltä tuntuu. Joka ymmärtäisi niin musiikillisen laadun kuin volyyminkin päälle niin, että tunneille ei tarvitsisi varata korvatulppia. Ja joka ohjaisi rentoutumaan ilman Enyaa, panhuilua, inho-klassista ja feikkisoittimia.

Ah, kuinka hyvää tekikään aloittaa säännöllinen hikoilu.

3 kommenttia:

Ilu kirjoitti...

Tervetuloa tänne maalle. Täällä on meidän rehdillä jumppasedällä aikaa hikoiluttaa tätejä puoltoistatuntia kerrallaan, ensin lämmittelyä, sitten hirveetä kyytiä, kovempaa kuin kaupungissa, sitten rauhallisesti ja lopuksi venytyttää vielä puoli tuntia.

Mutta musavalinnat mättävät täälläkin. Olen luvannut jumppasedälle uudenvuodenlahjaksi uuden anarkistisemman venytyskasetin. Ja saanpahan kuunnella hyvää musiikkia jumpan jälkeen.

LL kirjoitti...

VenytysKASETIN.
Loistavan kuuloista.

LL kirjoitti...

Ha ha ha. : ) Taivashumppa-sanan pistän tarkkaan muistiin ja käyttöön. Olisikohan ihmiselle kehittynyt sisäinen draamakäsitys, josta on tehty kultainen leikkaus -teoriakin? Kaikilla on kokemus matkanteosta ja sen vaiheista, vuorijonon perspektiivinäkymästä jne.

Enon kaltaiset velhot osaavat luoda ambientia hieman Philip Glassin tapaan olematta pelkkää höhhö-höhhöä.

Taidan sitten kuitenkin olla pohjimmiltani wannabe-dramaqueen, sillä ambient on ollut aina mielestäni jotenkin ärsyttävä musiikinlaji.