Plim plom

Vietin pitkän päivän akatemialla. Esittelin jatkotutkintosuunnitelmaani ja hoidin useita juoksevia asioita. Pakenin ahdistavaa elämäntilannettani tuttujen seinien suojiin. Taivas, kuinka hyvä siellä olikaan olla. Koko talo kuhisi tuttuja, osa sellaisia, joita ei tapaa ikinä missään muualla. Ystävällisiä kasvoja, huoneista kantautuvaa soittoa, plim plom, kuppilan tuttuja tätejä, hallintopuolen avuliaita ihmisiä, jotka jaksavat aina hymyillä rankasta työtaakastaan huolimatta. Megapuhelu Kitin kanssa sisäisessä puhelinverkossa. Kuinka kotonani tunsinkaan siellä olevani. Elämä tuntui helpolta, kun ympärillä oli "meikäläisiä". Kaikkihan sen tietävät, että elämä ulkopuolella on toisenlaista. Taide ei ikinä nauti samaa itsellistä arvostusta, vaan sekoittuu markkinoiden lainalaisuuksiin. Kilpailu kaikesta on raakaa ja kamalan kovaa. Mutta mitä väliä sillä on. Tärkeää on löytää ystävällisiä maailmoja, sielunkumppaneita, kohtalotovereita, taiteilijoita, jotka uskaltavat kutsua itseään taiteilijoiksi. Tunsin, kuinka ahneesti halusin ammentaa sen ilmapiiristä. Koin niin suurta iloa olla siellä ja valmistella paluutani sen siipien suojiin. Valheellistakin, tottahan toki. Vaan miksipä pitäisi siitä välittää. Minne ikinä kulkeekin, miksi ihmeessä ei plim plom voisi seurata sydämessä. Naiivi maailma kun on kuitenkin sellainen, jossa helpommin saa olla herkkä, haavoittuvainen ja hauras. Kummallinen. Sellaisesta ponnistaessa ehkä naiiviutta voisi hitusen levittyä ympärillekin.