Kevätklassinen

Posti toi kirjekuoren Digeliuksesta. Emu yllätti jälleen suurenmoisella huomaavaisuudellaan lähettämällä kopion Richard Bonan haastattelusta Jazztimes-lehdessä saatesanoin Kevättä rinnassa!. Soitan läpi lauantain biisit illan treenejä varten ja huomaan unohtaneeni kirjoittaa laput yhdestä biisistä.

Kevät tuo tullessaan myös klassisen musiikin, jota muutoin soitan nykyään enää lähinnä opettaessa. Viime viikot olen soittanut mm. Chopinin nocturnoja.
Eilen oli viimeinen sijaisuuspäiväni. Tunnilla ajattelen, kuinka sanoin voisi kuvata sitä kauneutta, joka kuuluu Mozartin ja Beethovenin sonaateissa. Yksinkertaiset melodiat ja harmoniset kulut kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Huomasin ehtineeni jo kiintyä oppilaisiini. Eräs kertoi elämänsä vaiheista ja toinen huomautti uusista silmälaseistani. Kolmas kysyi lempilevyäni Jimi Hendrixin tuotannosta.
Kesken päivän apulaisrehtori tuli kysymään, puolivirallisesti, olisinko halukas jatkamaan syksyllä vakinaisena. Syksylle on jo buukattu keikkoja ja klubi jatkuu normaaliin tapaan. Vastasin aivan kuin yksityisyyttäni uhattaisiin. "En enempää kuin päivän viikossa."
Mikähän vimmattu pelko minulla on sitoutua. Pelkään löytäväni itseni tilanteesta, jossa taiteellinen vapaus on rajattu viikonpäivälle ja kellonajan tarkkuudelle. Tiedän kuitenkin saavani oppilaistani paljon. On niin antoisaa nähdä, kuinka suuria elämyksiä onnistumisen tunne tuo. Haluan myös auttaa heitä nuoruuden taipaleellaan samalla tavoin kuin omat pianonsoitonopettajani ovat tehneet. Maailma on kova pakka, ja sydän karrellaan mietin, kuinka tuollaiset lapset ja nuoret oikein pärjäävät. Toisaalta katselen heitä ihaillen ja ajattelen, että pärjäävät vallan mainiosti. Verrattuna siihen, kuinka pihalla itse nuorena olin. Kuten opettajani sanoi: sitä ei ole pelkästään pianonsoitonopettaja, vaan samalla äiti, terapeutti, ystävä, historioitsija, manikyristi, sairaanhoitaja ja vaikka mitä. Ehkä sitten sen päivän viikossa ja omat oppilaat siihen päälle. Ehtiihän niitä viisujakin rustata.