Haaveet

Kävelen Lidliin. Reittiin kuuluu usein soittaa Tuuballe. Breikki kahvinjuonnista pisti breikin Lidl-ostoksillekin, sillä kuulemme toisistamme pitkästä aikaa. Hänen tyttärensä vastaa, koska äiti on ratissa ja saa puhelimen käteensä viiveellä. Kysymme yhtä aikaa, mitä kuuluu. Sanon, että hän saa kertoa ensin, koska minulle ei kuulu mitään erityistä. Hän sanoo lukevansa blogiani ja että hänestä tuntuu kuin minulle tapahtuisi koko ajan jotakin. Naurattaa, tätä arkea kun tässä elellään jo pidemmän tovin.
Huudahduksensa ajoitus pisti myöhemmin mietityttämään. Ennen puhelua lajittelin metalli- lasi- ja kartonkitölkkejä roskiksiin ja mietin itsekseni, että "tässä sitä nyt elellään, päivät täyteläisinä ja arki kiireisenä". Muistelin, kuinka 19-vuotiaana vietin yksin joulua hyisessä Mantovassa, kuuntelin Gentle Giantia ja haaveilin siitä, kuinka joku päivä minulla olisi Oma Koti ja itsenäinen elämä. Olin tottunut yksin asumiseen jo lukiovuosinani Oulussa, ja au pair-perheessä asustaminen ahdisti. Toivoin haaveeni täyttymistä epätoivon vimmalla, ja käynnistin projektin välittömästi palattuani Suomeen ja aloitettuni opiskelun Sibelius-Akatemiassa.

Haaveitaan on tärkeää muistaa. Monta vaikeaa hetkeä jaksaa, kun tajuaa niiden olevan vain haaveidensa kääntöpuoli.
Tuure tuuttaa meilitse ja kysyy valmiita Akimofin lappuja. Laitan artisokka-tortelloneja joululahjaksi saadun tryffelivoin kanssa, avaan halvan punaviinipullon ja totean, että tässähän tämä yö menee leikiten. Eipä tiennyt rakas Tuubani saavansa tälläistä omahyväistä yninää lukeakseen. Mutta hän on Ystävä, ja Ystävät tuntevat kolikon kääntöpuolenkin.