Ja Pariisissa...

Lentokonematkustaminen on ihmeellistä. Siitä huolimatta, että sitä on harrastettu jo vuosikymmenet, tuntuu se olevan ainakin omalle mielelleni liian nopea kulkuväline. Istut muutaman tunnin epämukavasti vastenmielisen ilmastoinnin ja hissitunnelman keskiössä, ja kas vain, tupsahdat keskelle vierasta kulttuuria ja atmosfääriä.

Tai ei enää niin vierasta. Pariisihan oli juuri samanlainen kuin lähtiessä. Aivan ihmetyttää, kuinka nopeasti unohtuivat Suomessa kylkiäisenä tuleva kiire ja koheltaminen paikasta toiseen.

Iloisena marssin respaan ilmoittaen, että minä tulin taas. Vastaan tuli ensimmäisenä se huoltomiehistä hyvännäköisin, joka sanoi vastaanotto-tyypin tulevan à bientôt. Ja tulihan hän. Tämänkään nimeä en muista, tai tiedä, mutta ilahduksekseni hän sanoi sukunimeni ranskalaisittain ääntäen, ja alkoi kaivaa niitä typeriä byrokratia-papereita, jotka minä jo kertaalleen muutama kuukausi takaperin täytin.

Meininki oli tällä kertaa paljon rennompi, ja oikein yllätyin, kuinka ystävällisesti, tai enemmänkin tuttavallisesti, minut otettiin vastaan. Ateljéetani kuulemma vasta siivottiin, eli joutuisin odottelemaan aulassa puolisen tuntia. Yllätyin muun muassa siitä, että minut kutsuttiin vastaanotto-tiskin taakse, jossa voisin ajankulukseni työskennellä tietokoneineni.

Kun hain verkkoyhteyttä, neuvoi tämä minut vastaanottanut kivatyyppi harhailemaan ympäri aulaa ja etsimään vahvinta verkkoa. Hän silmäili tietokonettani ja oli erittäin ystävällinen, tai korjaan edelleen: tuttavallinen, mikä on näissä piireissä erikoista.

Ei sitten aikaakaan kun aulan läpi kävelivät Veli, Susanna ja Helena-tyttö. Ranskalaisista näyttää aina hyvin lähentelevältä tämä meidän halailu-kulttuurimme, johon ei kuulu poskisuudelmia vaan suoraa vartalo-kontaktia.

Lopulta tulikin aika lähteä asunnolle. Saattamaan lähti tälläkin kertaa Joseph, joka saa kerta toisensa jälkeen verkkokalvoilleni muistikuvan togolaisista umpi-korruptoituneista raja-pönöttäjistä, jotka yrittivät passisi ja rajanylitys-paperisi saatuaan kuumeisesti keksiä keinoja, jolla kiristää viisumileiman saamista. Heillä kaikilla oli elintaso-vatsat ja pullonpohjaiset silmälasit. Aivan varmasti silmälasit, vaikka näkö olisi ollut erinomainen.

Lasit olivat tällä Josephillakin. Hänen tehtävänään on saatella stipendiaatti asuntoonsa, kertoa talon tavat ja laskea, onko huoneissa varmasti samat huonekalut edellisen asukkaan jäljiltä. Sama Joseph tekee lähtötarkastuksen ja laskee, onko keittiössä varmasti 4 kutakin ruokailuvälinettä ynnä muuta. Kaikenlaisia juttuja on kuulunut siitä, kuinka Joseph on nautiskellut työnkuvaansa kuuluvasta vallasta ja pitänyt stipendiaattia (muka vitsikkäästi) pelossa, että saako hän nyt takuurahansa takaisin, kun verhossa onkin reikä. Reikä, joka oli verhossa jo stipendiaatin asuntoon saapuessa. Eli eikö vain: umpi-rajatogolaista ainesta.

Sen lisäksi, että Joseph on pikkusieluinen ja vallanhimoinen, hän on patalaiska. Kun minä lähdin 12-kiloisen matkalaukkuni kanssa reippailemaan ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan asuntooni, käveli Joseph kaksi porrasta – pyörsi sitten takaisin, ja käveli takaisin aulaan tilaamaan hissin. Typerä läski.

Pariisihan sitten on aivan ihana. Täällä on niin valtavan kaunista. Erityisesti pidän art decosta, vaikka olenkin alkanut päästä eroon renessanssin vierastamisesta. Harmittaa, että tavaratalo Samaritaine on ikuisuus-remontin kynsissä. Notre-Dame on kieltämättä kaupungin sydän, vaikuttava ja huikaiseva. Joskus kuvittelen tuskaväkeä sen katedraalin penkkeihin istumaan ja nauttimaan gootin syvimmästä olemuksesta. Pidän myös siitä, ettei Pariisi ole yhtä museota, vaan pönöttävien patsaiden sekaan mahtuu modernismiakin.
Tosiaan, kaikki on niinkuin ennenkin. Jopa tuttu alkkis istuskeli pensasaidan edessä olevalla kivetyksellä, heilutteli totuttuun tapaan toista jalkaansa ja piteli toisella kädellä viinipulloa, josta hissukseen siemaili maailmanmenon katselun lomassa.

Täällä on parempaa ruokaa kuin Suomessa, ja epävakaisesta säästä huolimatta ilma on keskimäärin lämpimämpää. Tulopäivä oli sateinen kuten lähtiessä Helsingissäkin, mutta sitten alkoi paistaa ja nyt on jo rusketustakin. Päätin olla liikaa välittämättä nykyään maidottomasta ruokavaliostani ja ostin heti patonkia, punaviiniä ja lempijuustoani (Saint Albray). Löysin myös hyviä sinkki- ja magnesium tabletteja, joilla vakaasti aion kompensoida maidollisuuden.

Aurinkoisesta Pariisista huolimatta poden pientä koti-ikävää, jota ensimmäisillä kuukausillani en tuntenut lainkaan. Voi olla, että perimmäinen syy on ystäväni Jampan poismeno viikko sitten, mitä olen pyöritellyt paljon mielessäni. Onhan mieli tietenkin koko ajan alakuloinen, vaikka hänen kuolemansa aina välillä unohtuukin. Ehkä se on ensisijaisempi syy kuin ikävöinti omaan kotiin.

Oikeastaan nautin aika paljon siitä, että olen saanut tulla tyhjään asuntoon suhteellisen vähin matkatavaroin ja levittäytyä ympäriinsä. Niukkuus on valtavan helpottavaa. Ei näytä sotkuiselta, vaikka kaikki vaatteeni ja tavarani lojuvat ympäri huonetta sikin sokin. Niin vähällä tulee toimeen.

Konkreettisesti ikävöin teepannuani ja teehetkiäni, joille en tällä kertaa ole järjestämässä fasiliteettejä. Teet juodaan sitten Suomessa. Mutta jostakin ihmeen syystä Suomeen liittyy aina myös ihan helvetinmoinen säätäminen ja kiire. Nyt yritän, totta totisesti, ottaa itseäni niskasta kiinni ja järjestää elämääni hetkiä, joina en yritä olla yhtään tehokas!

Vierailin muuten tänään myös aikaisemmassa Sibelius-ateljeessani. Jäskytys valtasi minut... Oven avautuessa asunnosta tulvi niin sankka tupakansavu, että kääntyilin aina välillä käytävälle hengittämään raikkaampaa ilmaa. Asuntohan aukesi sisäpihalle, ja sijainniltaan sellainen, että kukaan ei pystynyt katselemaan ikkunoista sisälle. Vastapäistä n. 30 metrin päässä olevaa seinää nuolivat muratit ja kattojen takaa pilkottivat kirkontornin kellot. Mutta valo, joka asunnossa asuessani niin ihanasti tulvi huoneeseen, oli suljettu pysyvästi ulkopuolelle mustilla verhoilla. Ne pitivät visusti huolen, ettei kajoakaan päässyt huoneeseen. Espressopannu, johon niin pieteetillä olin hankkinut varaosia aina Italiasta asti ☺ jökötti käyttämättömänä, kuten kahvinpurutkin, jotka ystävällisyyttäni olin jättänyt valmiiksi seuraavaa tulijaa varten. Sen sijaan mikron päällä naksutti kunnon suomalainen sumppikeitin, joka seisotti pannussaan vanhaa litrakahvia.

Aivan niinkuin asia kuuluisi minulle pätkääkään (hymiön paikka), olin tästä kaikesta hitusen suunniltani. Astelin kaksi kerrosta alas nykyiseen asuinpaikkaani ja varmistin, että verhot ovat niin auki kuin vain ikinä voivat olla.

Minulta puuttuu nyt piano, mikä on tavallaan vähän ikävää, koska soitteluintoa olisi. Mutta ehkä se on sysännyt sitäkin enemmän treenailemaan laulua. Ehkä syynsä on tässä kesäisessä lämmössä (joka tässä Pariisin kesässäkin on kuulemma nykyisin harvinaista). Laulu tuntuu nimittäin sujuvan paremmin, äänialakin alkaa olla nykyisin lähes kolme oktaavia. Tietenkin myös hyvä akustiikka rohkaisee. Mutta totta puhuen: levyjen laulut pitäisi äänittää aina kesäaikaan. Ja Pariisissa...