Tuska-festarit Pariisissa

Huomaan mieleni olevan aika raskas. Mitä ilmeisimmin sillä on tekemistä hyvästijätön ja lähtemisen kanssa. On vaikeaa irrottautua elämäntilanteesta, jonka huomassa on taivaltanut neljä kuukautta (Suomen väliviikkoja lukuunottamatta). Pariisia on hellinyt ihana aurinko ja lämpötilat lähtöpäivää (tiistaita) kohden tulevat tästä vain nousemaan, aina yli +30°c:een. Auringosta on ollut ihana nauttia, joskin se on tuonut jokakesäisen velvollisuuden ja paineen siitä, että sitä pitäisi ahmia koko lääkärin kirjoittaman reseptillisen verran.

Pinnan alla kytee varmasti paljon sellaista, joka ei aivan tietoisuuteen asti ehdi. Äkillisesti ja yllättäen kuollut muusikkoystäväni Jarmo Savolainen toi tietenkin oman surun tunnelmansa. Pian perään Michael Jacksonin kuolema teki jälleen kolauksen tietynlaiseen arjen kokemisen kaavaan. Oman suremisensa aiheutti sekin, siitä huolimatta, että en nyt toki voi sanoa tunteneeni miestä henkilökohtaisesti. Muusikkona suren suuren ja lahjakkaan taiteilijan sekä estradien eittämättä tämän ajan suurimman viihdyttäjän poismenoa. Hassua, kuinka arvokkaana elämän koenkaan, vaikka elämän arvo on totisesti tullut vuosien saatossa opeteltua aivan muuna kuin minulle itsestäänselvänä asiana.

Ei voi mitään. Täytyy myöntää kokevani maailmantuskaa törmätessäni uudestaan ja uudestaan avoimeen rasismiin, joka leviää kuin muoti. Tai homovastaiseen kommentointiin tai moukkamaiseen luonnon saastuttamiseen.

Pienestä pitäen kumpuava mainstream-kammo sykkii itsessäni vahvana. Konventionaalisuus tuntuu ahtaalta ja tavanomaisuus väliin vallan kauhistuttaa. Suurta elämäntuskaa uhkuen kiersin Musée de l'Orangerien impressionisti-kokoelmia Tuileriesin puistossa ja mietin, miten ahtaalla taidekulttuuri Suomessa onkaan. Ähisin ja puhisin tilanteen synkkää tilannetta koko kotimatkan. Tuskin olisi Monet aitiopaikalla keskellä luonnonvaloa tulvivaa ovaalinmuotoista salia, mikäli Lumpeita olisi ollut maalaamassa liuta galleristeja ja bisnesmiehiä, jotka miettisivät massiivisen julkisuusrumban toteuttaneelle nuorelle kuvataide-harrastajalle, minkälaista taidetta tämän kannattaisi alkaa tehdä.
- Luontokuvaus on se nykyajan juttu.
- Ei mitään muotokuvamaalausta, tehdään susta joku tälläinen häilyvä-imagoinen tapaus.
- Ai sua kiinnostaisi grafiikka? Mutta akvarelli menee nykyään paremmin. Piirretään me ääriviivat, saat sitten värittää kuvat ihan itse.

Pöyristyttävää huomata, kuinka markkinoiden mukaan ihmislauma vaeltaa. Kerran tuttavani ilmoitti rakastavansa klassista musiikkia ja kertoi sitten ostaneensa Paul Pottsin levyn; kiinnostumatta lainkaan niistä kymmenistä ja sadoista, jotka vuosikausien ajan ovat tulkinneet Puccinia mitä hekumallisimmin versioin. Kuinka ihminen ei ymmärrä, ettei hän ole lainkaan rakastunut klassiseen musiikkiin. Hän on rakastunut tuhkimotarinaan, mielikuvaan ja kertomukseen. Tai jazz on yhtäkkiä superhienoa musiikkia, kun sitä julkaistaan trendikkäänä tuotteena. Samat soittajat ovat soittaneet huippukonsertteja vuosikaudet, eikä väkeä ole näkynyt saleja kansoittamassa. Miksi ihmisestä on helpointa valita aina se populistisin vaihtoehto? Onko massan vellomana olemisen turva niin suuri?

Sitten "kohtaus" menee ohi ja elämä täyttyy uusilla tuskanaiheilla. Täällä Pariisissa on, kuulkaas, ihan omat Tuska-festivaalinsa. Sitten tapaan ystävääni Miiaa, tulee illanistujaiset Nadian ja Silvanan luona ja illanistujaiset Velin ja Susannen luona. Sitten tulee Samuli ja Anna ja piknikki pitkittyy illanistujaiseksi, jonka jälkeen iltaa istutaan Joonatanin ja Annen parvekkeella. Siellä Notre Damen valaistusta ja Eiffelin jokatuntista välkehdintää seuratessa salpaantuu yllättäen henki, ja todellinen läksiäistunnelma alkaa hiipiä mieleen. Kaipaan kotia ja kaipaan pianoani, mutta Pariisia kaipaan, totta Mooses, ihan samalla mitalla. Lienevätkö tänä viikonloppuna korkatut viinipullotkin sitä kaipauksen pakoa, kun hellepäivänä sittenkin vesi maistuisi paremmalta kuin kylmä rosé.

Yllättävät tekstiviestit bändimme rumpalilta, kun hän ajelee syntymäkaupunkini ohi, tuovat enkelin siipien suhinaa synkkiin mietteisiin. Seine liplattaa rauhalliseen tahtiin ja 67 kantatie johdattaa muusikkoa kiireellä keikkapaikalle ja vielä kiiruummin kotia ja rakkaimpia kohti. Sitä kohti tässä ollaan menossa vähän itse kukin.

Kuusalla

Sadepäivä tuki hienoisen krapulaista lauantaitani sopivalla harmaudellaan. Olin viettänyt juhannusaaton Chaillot’n alueella käyskennellen. Aattoilin modernin taiteen museossa, joka tällä kertaa esitteli mm. Bernard Lamarche-Vadelin ja Cartier-Bressonin näyttelyn. Aurinko paistoi paikoitellen. Viivyttelin Trocadéron puistossa ja menin viimein Miian luo juhannus-illalliselle rue Saint Dominiquelle. Oli ihanaa nähdä muutaman viikon tauon jälkeen. Miia oli juuri palannut Korsikasta ja näytti hyvin levänneenä ja kauniisti ruskettuneena syleilevän elämää aivan uudenlaisella otteella. Vietimme iltaa jutellen kuulumisia, napostellen pöydän antimia ja juoden roséta ja punaista. Puoli kahdelta toikkaroin kotiin Velib-polkupyörällä pitkin Saint-Germainia lumoutuen kesäyön lämmöstä ja tämän lumoavan kaupungin sykkeestä (hassua, että nämä kuluneet fraasit syntyvät elämään sitä mukaa kun niiden merkitys kouriintuntuvaistuu).

Tänä aamulla kävin sentään lenkkeilemässä. Kunto on päässyt rapistumaan, kun jätin lenkkarit tänne Pariisiin. Ei Suomen hektisyydessä, saati sen viimassa ja kylmyydessä, käynyt kyllä edes mielessä juoksuun lähdön himo. Nyt olen parina päivänä yrittänyt päästä vauhtiin ja vetristänyt taas kipeytynyttä selkää. Juoksin vain 20 minuuttia, suurinpiirtein Saint Louis’n saaren ympäri, puuskuttaen helpottuneena kotiin ja suihkuun. Sen jälkeen aurinko peittyi lopullisesti pilvien taa ja alkoi sataa.

Aloin kirjoittaa uutta kappaletta, vaikka sävellyspuuhat keskeytyivätkin, kun joku alkoi huumorsoittelemaan pianolla Mozartin hittisävelmiä chopinmaiseen tyyliin. Puhelinkin pirisi kolme kertaa, mikä on tässä Pariisin elämässäni tietysti harvinaista. Lopulta turhauduin. Kotona nyhjöttäminen alkoi tuntua väsyttävältä, ja päätin lähteä nykytaiteen museoon Pompidouhun.

Täällä asuva kuvataiteilija Hakim kertoi käyvänsä siellä joka maanantai. Itselleni tämä oli neljäs tai viides kerta, ja uutta ammennettavaa löytyi tälläkin kerralla.

Harvoin jaksan kiinnostua videotaiteesta. Tällä kertaa kuitenkin tykkäsin Charlotte Moormanin videoteoksesta, jossa sotilas ryömi maassa maastopuku päällä, kantaen selässään – – selloa. Taustalla soi The Beatlesin Revolution. Toinen hauska videoteos oli täysmustaan nunnan kaapuun sonnustautunut nainen, joka yhdessä monitorissa otti aurinkoa, toisessa polki kuntopyörää ja kolmannessa ryntäsi huoneeseen vastaamaan puhalimeen. Pirinä jatkui, ja nunna noukki hedelmäkorista hedelmiä kokeillakseen, toimisiko puhelimena mahdollisesti banaani vai päärynä. Alla kulki teksti: “nykyään puhelin voi olla minkä muotoinen tahansa”.

Ehkä osoittaa pelkkää estyvyyttäni, mutta en jaksa innostua tästä ranskalaisten rakastamasta penis-vagina-taiteesta. Olin kirpakalla tuulella ja kuljin huoneesta toiseen puistatusta tuntien. Useinhan taidemuseoissa törmää teoksiin, jotka ovat suoranaista pornografiaa. Joskus taiteilija näyttäytyy enemmänkin tirkistelynhaluisena pikku-ukkelina, joka käy yksinkertaista kauppaa: toteuttaessaan fantasiaansa toteuttaa mallina toimiva naikkonen henkilökohtaista ekshibionismiaan. Taideteos on tämän konkreettinen sivujuonne.

Tietenkin taide on monta kertaa henkilökohtaisen trauman käsittelyä. Olihan tietysti vaikuttavaa nähdä alaston nainen meren rannalla pyörittämässä lanteillaan hulahula-vannetta, joka tarkemman tarkastelun jälkeen osoittautuikin piikkilangalla päällystetyksi. Kenties semi-krapulaisesta tilastani, ja jostain-mistä-lie-muusta-yleisluontoisesta-herkkyydestä johtuen, aloin kuitenkin voida pahoin teosta katsellessani. Puhumattakaan toisesta videosta, jossa valutettiin kana hengiltä. Kuinka oli edes mahdollista, että taiteen nimissä harjoitetttua eläimen rääkkäystä sallittiin näytettäväksi museossa? Puistattavaa, kuvottavaa.

Pakenin lopulta närkästyneenä yläkerran abstrakti-osastolle. Hakimin taktiikka on hyvä. Kun samoja töitä näkee useita kertoja, alkavat niiden solmut aueta. Ja vaikka eivät aukeisikaan millään loogisella selityksellä, alkavat ne tuntua kotoisilta ja itsestäänselviltä.

Jo eilen Modernin taiteen museossa tuntui hauskalta nähdä Picassot, jotka kolme kuukautta aikaisemmin olin nähnyt Picasso-museossa rue Thorignylla. Puhumattakaan Hesarin artikkelista, joka esitteli, millaista otosta Ateneumin taidemuseossa tullaan näkemään ensi syksynä. Tuntui riemastuttavalta todeta, että tuon, tuon ja monta muuta näin jo itse pääkallopaikalla.

Tähän väliin on pakko kommentoida, että onpa kuvaavaa Hesarin kulttuuritoimitukselle, että uhraavat kokonaisen sivun järkäleenkokoiselle, koko maailman tuntemalle kuolleelle taiteilijalle. Ja niin vaan pienet galleriat esittelevät uutta, kotimaista taidetta, joka taistelee henkitoreissaan olemassaolostaan. Ei niin, etteikö sitä syntyisi, mutta kun se vaietaan kuoliaaksi. Mutta tjaa, että Picassoa.

Takaisin Pompidouhun. Calderin näyttely oli edelleen paikallaan, kuten Kadinskykin. Näin mm. Chagallin töitä, jotka olivat aivan erilaisia mitä olin tottunut Chagallilta näkemään. Nautiskelin Kleinin sinisestä, jonka muotiintulosta olen iloinen, sillä se on aina ollut lempivärejäni (joku taidepuristi varmaan kavahtaisi yksioikoisuuttani. Tiedän, värejä on miljoonia, ja Kleinin sininen aivan genuiini sävynsä). Yksi huone esitteli vertaistensa, Braquen sekä juurikin mainitun Picasson vuoropuhelua kubismista. Tuli elävästi mieleen äitini (kuvataiteilija hänkin) vierailu Pariisissa toukokuussa. Hän puhui ranskalaisista, eritoten vuosisadan vaihteen kuvataiteilijoista ja kuvaili heidän tyylejään kuin olisi ikänsä kasvanut heidän seurassaan. Ja närkästyi aina, jos hän kertoi jotain vaikkapa Rodinista enkä välittömästi osannut tunnistaa, kenestä olikaan kyse. Vähän samaan tapaan kuin äidillä on tapana närkästyä, jos en satukaan tietämään jonkun sukulaiseni menneen naimisiin tai lisääntyneen. Nämä asiat kuulemma tietäisi “olemalla kuusalla asioista”, vaikka en voi käsittää, kuinka voi “olla kuusaa”, ellei joku niistä kerro.

Tultuani ulos museosta, soitti Pompidoun alakerrassa nelihenkinen teiniorkesteri. Kitarat soivat kauheassa epävireessä ja taimi heittelehti ees taas kuin jaloilleen nouseva vastasyntynyt varsa. Mutta pojilla oli mieletön lataus. Liikuttuneena (tunteikas krapulainen) seurasin harjoiteltuja tuplatempo-kitarointeja, rumpufillejä ja vuorolaulua. Heidän äänensäkin oli vielä murrosta vailla ja melodiat helisivät viattomin kuoropoika-sävyin. Tyyli oli kuitenkin punk-rokkia.

Sivummalla jaettiin Sodeb’O valmisruokia, ja ihmiset jonottivat neljälle eri mikroaaltouunille lämmittämään pastaboxejaan. Löytö tuli tilauksesta, sillä seuraava askeleni olisikin ollut ruokakauppa. Huvittaa aina tuo Sodeb’O, siitä kun tulee tietenkin mieleen minan kielinen sana sobedo, mitä kuuluu. Jonossa tutustuin poikaan, joka alkoi iloisen ystävällisesti jutella jonottamisen tylsyydestä. Kävi ilmi, että hän soitti kitaralla andalucialaista musiikkia. Juttelimme niitä näitä, en edes muista tarkalleen, mitä. Harvoin joka tapauksessa törmää vastaavaan ystävällismielisyyteen ja välittömyyteen. Suomessa vapautuneita, tuntemattomille juttelevia, ihmisiä ovat alkkikset ja hieman pöpit. Sekä sellainen vanhempi kansa, jolla ei ole enää tarvetta päteä suuntaan eikä toiseen, vaan he uskaltavat jutella päiväkahvi-asioita tuntemattomillekin ihmisille.

Ruokailtuamme yhdessä toivotimme toisillemme hyvät jatkot ja lähdin iloisna kotia kohti.

Ja Pariisissa...

Lentokonematkustaminen on ihmeellistä. Siitä huolimatta, että sitä on harrastettu jo vuosikymmenet, tuntuu se olevan ainakin omalle mielelleni liian nopea kulkuväline. Istut muutaman tunnin epämukavasti vastenmielisen ilmastoinnin ja hissitunnelman keskiössä, ja kas vain, tupsahdat keskelle vierasta kulttuuria ja atmosfääriä.

Tai ei enää niin vierasta. Pariisihan oli juuri samanlainen kuin lähtiessä. Aivan ihmetyttää, kuinka nopeasti unohtuivat Suomessa kylkiäisenä tuleva kiire ja koheltaminen paikasta toiseen.

Iloisena marssin respaan ilmoittaen, että minä tulin taas. Vastaan tuli ensimmäisenä se huoltomiehistä hyvännäköisin, joka sanoi vastaanotto-tyypin tulevan à bientôt. Ja tulihan hän. Tämänkään nimeä en muista, tai tiedä, mutta ilahduksekseni hän sanoi sukunimeni ranskalaisittain ääntäen, ja alkoi kaivaa niitä typeriä byrokratia-papereita, jotka minä jo kertaalleen muutama kuukausi takaperin täytin.

Meininki oli tällä kertaa paljon rennompi, ja oikein yllätyin, kuinka ystävällisesti, tai enemmänkin tuttavallisesti, minut otettiin vastaan. Ateljéetani kuulemma vasta siivottiin, eli joutuisin odottelemaan aulassa puolisen tuntia. Yllätyin muun muassa siitä, että minut kutsuttiin vastaanotto-tiskin taakse, jossa voisin ajankulukseni työskennellä tietokoneineni.

Kun hain verkkoyhteyttä, neuvoi tämä minut vastaanottanut kivatyyppi harhailemaan ympäri aulaa ja etsimään vahvinta verkkoa. Hän silmäili tietokonettani ja oli erittäin ystävällinen, tai korjaan edelleen: tuttavallinen, mikä on näissä piireissä erikoista.

Ei sitten aikaakaan kun aulan läpi kävelivät Veli, Susanna ja Helena-tyttö. Ranskalaisista näyttää aina hyvin lähentelevältä tämä meidän halailu-kulttuurimme, johon ei kuulu poskisuudelmia vaan suoraa vartalo-kontaktia.

Lopulta tulikin aika lähteä asunnolle. Saattamaan lähti tälläkin kertaa Joseph, joka saa kerta toisensa jälkeen verkkokalvoilleni muistikuvan togolaisista umpi-korruptoituneista raja-pönöttäjistä, jotka yrittivät passisi ja rajanylitys-paperisi saatuaan kuumeisesti keksiä keinoja, jolla kiristää viisumileiman saamista. Heillä kaikilla oli elintaso-vatsat ja pullonpohjaiset silmälasit. Aivan varmasti silmälasit, vaikka näkö olisi ollut erinomainen.

Lasit olivat tällä Josephillakin. Hänen tehtävänään on saatella stipendiaatti asuntoonsa, kertoa talon tavat ja laskea, onko huoneissa varmasti samat huonekalut edellisen asukkaan jäljiltä. Sama Joseph tekee lähtötarkastuksen ja laskee, onko keittiössä varmasti 4 kutakin ruokailuvälinettä ynnä muuta. Kaikenlaisia juttuja on kuulunut siitä, kuinka Joseph on nautiskellut työnkuvaansa kuuluvasta vallasta ja pitänyt stipendiaattia (muka vitsikkäästi) pelossa, että saako hän nyt takuurahansa takaisin, kun verhossa onkin reikä. Reikä, joka oli verhossa jo stipendiaatin asuntoon saapuessa. Eli eikö vain: umpi-rajatogolaista ainesta.

Sen lisäksi, että Joseph on pikkusieluinen ja vallanhimoinen, hän on patalaiska. Kun minä lähdin 12-kiloisen matkalaukkuni kanssa reippailemaan ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan asuntooni, käveli Joseph kaksi porrasta – pyörsi sitten takaisin, ja käveli takaisin aulaan tilaamaan hissin. Typerä läski.

Pariisihan sitten on aivan ihana. Täällä on niin valtavan kaunista. Erityisesti pidän art decosta, vaikka olenkin alkanut päästä eroon renessanssin vierastamisesta. Harmittaa, että tavaratalo Samaritaine on ikuisuus-remontin kynsissä. Notre-Dame on kieltämättä kaupungin sydän, vaikuttava ja huikaiseva. Joskus kuvittelen tuskaväkeä sen katedraalin penkkeihin istumaan ja nauttimaan gootin syvimmästä olemuksesta. Pidän myös siitä, ettei Pariisi ole yhtä museota, vaan pönöttävien patsaiden sekaan mahtuu modernismiakin.
Tosiaan, kaikki on niinkuin ennenkin. Jopa tuttu alkkis istuskeli pensasaidan edessä olevalla kivetyksellä, heilutteli totuttuun tapaan toista jalkaansa ja piteli toisella kädellä viinipulloa, josta hissukseen siemaili maailmanmenon katselun lomassa.

Täällä on parempaa ruokaa kuin Suomessa, ja epävakaisesta säästä huolimatta ilma on keskimäärin lämpimämpää. Tulopäivä oli sateinen kuten lähtiessä Helsingissäkin, mutta sitten alkoi paistaa ja nyt on jo rusketustakin. Päätin olla liikaa välittämättä nykyään maidottomasta ruokavaliostani ja ostin heti patonkia, punaviiniä ja lempijuustoani (Saint Albray). Löysin myös hyviä sinkki- ja magnesium tabletteja, joilla vakaasti aion kompensoida maidollisuuden.

Aurinkoisesta Pariisista huolimatta poden pientä koti-ikävää, jota ensimmäisillä kuukausillani en tuntenut lainkaan. Voi olla, että perimmäinen syy on ystäväni Jampan poismeno viikko sitten, mitä olen pyöritellyt paljon mielessäni. Onhan mieli tietenkin koko ajan alakuloinen, vaikka hänen kuolemansa aina välillä unohtuukin. Ehkä se on ensisijaisempi syy kuin ikävöinti omaan kotiin.

Oikeastaan nautin aika paljon siitä, että olen saanut tulla tyhjään asuntoon suhteellisen vähin matkatavaroin ja levittäytyä ympäriinsä. Niukkuus on valtavan helpottavaa. Ei näytä sotkuiselta, vaikka kaikki vaatteeni ja tavarani lojuvat ympäri huonetta sikin sokin. Niin vähällä tulee toimeen.

Konkreettisesti ikävöin teepannuani ja teehetkiäni, joille en tällä kertaa ole järjestämässä fasiliteettejä. Teet juodaan sitten Suomessa. Mutta jostakin ihmeen syystä Suomeen liittyy aina myös ihan helvetinmoinen säätäminen ja kiire. Nyt yritän, totta totisesti, ottaa itseäni niskasta kiinni ja järjestää elämääni hetkiä, joina en yritä olla yhtään tehokas!

Vierailin muuten tänään myös aikaisemmassa Sibelius-ateljeessani. Jäskytys valtasi minut... Oven avautuessa asunnosta tulvi niin sankka tupakansavu, että kääntyilin aina välillä käytävälle hengittämään raikkaampaa ilmaa. Asuntohan aukesi sisäpihalle, ja sijainniltaan sellainen, että kukaan ei pystynyt katselemaan ikkunoista sisälle. Vastapäistä n. 30 metrin päässä olevaa seinää nuolivat muratit ja kattojen takaa pilkottivat kirkontornin kellot. Mutta valo, joka asunnossa asuessani niin ihanasti tulvi huoneeseen, oli suljettu pysyvästi ulkopuolelle mustilla verhoilla. Ne pitivät visusti huolen, ettei kajoakaan päässyt huoneeseen. Espressopannu, johon niin pieteetillä olin hankkinut varaosia aina Italiasta asti ☺ jökötti käyttämättömänä, kuten kahvinpurutkin, jotka ystävällisyyttäni olin jättänyt valmiiksi seuraavaa tulijaa varten. Sen sijaan mikron päällä naksutti kunnon suomalainen sumppikeitin, joka seisotti pannussaan vanhaa litrakahvia.

Aivan niinkuin asia kuuluisi minulle pätkääkään (hymiön paikka), olin tästä kaikesta hitusen suunniltani. Astelin kaksi kerrosta alas nykyiseen asuinpaikkaani ja varmistin, että verhot ovat niin auki kuin vain ikinä voivat olla.

Minulta puuttuu nyt piano, mikä on tavallaan vähän ikävää, koska soitteluintoa olisi. Mutta ehkä se on sysännyt sitäkin enemmän treenailemaan laulua. Ehkä syynsä on tässä kesäisessä lämmössä (joka tässä Pariisin kesässäkin on kuulemma nykyisin harvinaista). Laulu tuntuu nimittäin sujuvan paremmin, äänialakin alkaa olla nykyisin lähes kolme oktaavia. Tietenkin myös hyvä akustiikka rohkaisee. Mutta totta puhuen: levyjen laulut pitäisi äänittää aina kesäaikaan. Ja Pariisissa...

Suomesta päivää

Suomeen asettuminen alkoi hirveällä hulinalla. Oli paljon hommia. Onneksi helle helli ja antoi esimakua kesästä, joka tottakai on vielä saapumatta. Suomi-ilmiö, se tuttu ja turhauttava.

No mutta. Arki kouraisi tietysti mukaansa, toi posteihin vastailun, keikoista sumplimiset ja säätömäärän, joka jollain tavalla muistui mieleen sieltä jostain maaliskuulta. Tämä sana ”säätö” on varmaan jokaisen tällaisen freelance-muusikon vakisanastoa, eikä mitenkään ainakaan helpottavat tekijä stressin säätelyyn. Mutta jollain tavalla kuitenkin myös pidän siitä, etenkin, jos suuren säädön jälkeen asiat sitten kuitenkin alkavat lipua eteenpäin.

Tuntui, että Suomen kaikki deekut ja spurgut saapuivat verkkokalvoilleni, kun niitä tuppasi löytymään joka pysäkiltä ja rantapenkereeltä. Ranskan deekut ovat jotenkin kivempia käytökseltään. He elävät omissa porukoissaan ja pysyvät riittävän kiinnostuneina omista asioistaan. Eivätkä tule selittämään ja hakemaan sääliä kuten täällä on tapana.

Toinen silmiinpistävä ilmiö on ollut tämä ihmisten perus epävarmuus ja sen myötä sykkivä aggressiivisuus. Ihmiset kulkevat sapelit pystyssä ikään kuin jokin mystinen taho olisi jatkuvasti uhkaamassa heitä. Sellaiseenkin on ollut aika rasittavaa törmätä. Ranskassa kun joku on kävelemässä päälle, sanotaan puolin ja toisin ”pardon”, ja asia on sillä ohi.
Ai niin, kiintoisaa oli huomata, kuinka paljon ranskan kieli poukkoili päässä ensimmäisen viikon ajan.

Kuten aina ulkomailla oleskelun jälkeen, on tälläkin kerralla tullut mieleen, että onko tämä todellakin ainoa tapa asua; ainoa maa ja kulttuuri, jossa loppuelämänsä viettää. Sanoisinpa, että tänne jääminen on aika pitkälle myös saamattomuutta. Näin siltikin, että kyllä tässä meidän perähikiäläisessä metsäläisyydessä on jotakin perusviehättävääkin. Se on selkeää, läpinäkyvää ja jotenkin hellyttävää.

Tietysti: aika nopeastihan tähän meininkiin taas tottuu. Kun tässä kulttuurissa on koko elämänsä viettänyt, on se niin perustuttua, että eipä aikaakaan kun asioita ei enää kyseenalaista, ja kun keskittyy vain omaan stressiinsä ja arkipäivästä selviytymiseen.

Kuulostaapa lakoniselta. Vähän itsekin ihmettelen, sillä nämä Suomi-viikot ovat kuitenkin suurelta osin olleet täynnä elämyksiä ja iloista meininkiä. Viime perjantainen keikkamme sitten kaiken elämän riemun huipentuma ja kulminaatio, joka sai koko universumin tuntumaan hetkeksi aikaa pumpulipallolta.

Olen aloittanut dieetin, jonka terveysvaikutuksia odotan vesi kielellä. Se tuntui helpolta aloittaa nyt, kun Suomi-kaupat tuntuivat muutoinkin tarjoilevan aika epähoukuttelevaa ravintoa. Tietysti on kiinnostavaa nähdä, kuinka helppoa tai vaikeaa on jälleen Pariisissa jättää juustotiskit sikseen, jos aion noudattaa sielläkin tätä maidotonta ruokavaliotani. Olen siis palaamassa takaisin Paraisten puuhaparkkiin vajaan viikon kuluttua.

Yllättävää, kuinka nopeasti olen saanut kalenterini täyteen. Olen suht’ hyvällä tuulella koko ajan, vaikka kannankin huolta monenmoisista asioista, ja huomaan stressaavani hirveän helposti. Tämän ruokavalion muutoksen yhteyteen aloitin sinkin hevoskuurin 75mg, ja sen pitäisi kuulemma helpottaa stressiäkin. Jännä nähdä, onko sillä tarjota aivan konkreettista muutosta.

Uskaltauduin jopa sukujuhliin pitkästä aikaa, ja kyllä se tavallaan kannatti. Kalenteri, tosiaan, on täyttynyt mukavasti, ja kaupunki on antanut uutta näkökulmaa, kun olen asustellut ensin Hakaniemessä ja nyt Hietalahdessa. Kylmä sää ärsyttää ihan niin paljon kuin ketä tahansa kesää odottavaa suomalaista, mutta pienenä helpotuksena ajattelen koko ajan, että Pariisissa on sitten toivottavasti lämmintä.

Huomenna on keikka Aino Acktén kauniilla huvilalla, joskin se tuntuisi vielä romanttisemmalta, jos aurinko hellisi eikä tarvitsisi värjötellä. Kirjoittelen Pariisista lisää, jos siltä tuntuu, ja jos saan nettiyhteyden.