Pääsiäissunnuntai

Kävin Kimbangun seurakunnan (Jeesuksen Kristuksen Kirkko) messussa. Tai käymisestä ei voi puhua, vaan kirkonmenoja kesti pitkälle yli kolme tuntia. Tilaisuus oli sikäli vapaamuotoinen, että ihmisiä valui paikalle pikkuhiljaa, ihmiset kuljeksivat välillä pitkin kirkkosalia ja papin saarnan dramaattisille yksityiskohdille hörähdeltiin suurella naurunremakalla. Viereeni tuli heti nuori poika Gelar, joka tulkkasi koko toimituksen ajan. Kaikki uudet kasvot esiteltiin, heille laulettiin tervehdykseksi ja pientä esittäytymistä vaadittiin. Kuten useissa aikaisemmissakin tilaisuuksissa, myös siellä huomasin, kuinka paljon merkityksekkäämpää heille oli minun vaaleuteni kuin minulle heidän tummuutensa. Papin kysymys, voiko mielestäni tummaihoinen sanoa tässä maailmassa jotain, millä on merkitystä, oli kysymys, johon en oikein tiennyt, mitä vastata. Mutta en varmaan voi sitä koskaan ymmärtääkään, kun omaan historiaani ei kuulu samanlaista sortoa. Messun jälkeen syötiin ja juotiin vielä yhdessä ja kerrottiin kuulumiset. Ihmiset olivat suurimmaksi osaksi Kongosta, kuten kirkon perustajakin. Beninissä oppimani kongolainen partiolaislaulu oli näin tuttu suurelle osalle ihmisistä.