Suomi sai Ari Koivusesta uskomattoman hienon idolin 2007. Kilpailu muuttui kiinnostavaksi, kun siinä esiintyi siellä täällä kilpailijoita, joiden musiikkimaku ulottui valtavirtaan verrattuna reuna-alueille ja tarpomattomammille reviireille. Billy Joelin Piano Manit, Lapin kesät, erilaiset kielivalinnat ja riskinotot kutkuttivat ja herättivät kiinnostukseni todella.
Usein puhutaan siitä, kuinka paha musiikkiteollisuus haluaa paketoida artistin muoviin ja sanella brändin. Löytyyhän sitäkin, mutta omien kokemusteni mukaan tuottajat näkevät kyllä varsin tarkkaan, mikä on uskottavaa. Kenen etu on, jos artistin ylle puetaan keinotekoinen brändi? Se mikä ei tule sydämestä, ei uppoa maksavaan yleisöönkään. Aitoutta ja koskettavuutta hakivat myös tuomarit kommenteillaan kautta Idolsin lyhyen kilpailuhistorian.
Niinhän ne sanovat: hevi on paskimmillaankin parasta. Olen erittäin kiinnostunut siitä, mihin suuntaan uusi idoli genreä kuljettaa. Sukkahousun läpsytystä on kuultu useaan kertaan voimallisen uskottavasti. Uteliaana seuraan, tuoko Koivunen läpsyttelyyn uudenlaista uhoa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti