Bloody Mary comes to me...

Duunireissuilta on edelleen kiva palata Suomeen. Tänne paluussa on tietynlainen kotoinen fiilis, mitä ei koe laskeutuessaan vaikka Lontooseen tai Müncheniin. Pimeällä koneesta näkee, kuinka harvaan asuttu tämä maa on. Ja kun kiertää Helsingin yli, suomikuvakompleksi laimenee hetkeksi, sillä valoja on yhtäkkiä tosi paljon eikä Stadi ilmasta käsin näytä lainkaan tuppukylältä...

Työmatkailuun liittyy kliseitä, jotka tuntuu pysyvän aina samoina ja luovat kai turvallisuuden tunnetta. Ensinnä tulee mieleen bisnesmatkailijoille tarjottavien palveluiden "luksus"- tai "exclusiveness"-image, aina sama ympäri maailmaa. Pienet shampoopullot ja kenkälankit onkin aina pöllittävä hotellista, esim. meidän huushollissa ei ole ostettu hiusaineita tavallisesta kaupasta varmaan viiteen vuoteen. Mutta tämähän on käytännöllisyyttä ja taloudellisuutta ennen kaikkea, parhaita suomalaisia hyveitä.

Toinen on lentokenttien ja hotellien telkkareissa iäti pyörivät talousuutiset pörssikurssibannereideen. Kuka oikeasti tekee sijoituspäätöksiä niiden perusteella? Silti niitä tuijottaa.

Ja kun tapaat näissä paikoissa jonkun tutun (jonka nimeä et millään muista), et koskaan välty vertailemasta eri lentoyhtiöiden palvelun laatua, bonusohjelmia, jalkatilan määrää... Jos pääset lentokentällä loungeen, juot aina Bloody Marya vaikka et missään muualla tilaa sitä.

Luin paluumatkalla Ilta-Sanomista että Euroviisujen (Helsinki, 2007) lavaa rakennetaan hyvää vauhtia Englannissa ja se tulee olemaan Väinämöis-henkinen. Hyvä niin, koska sellaisia me täällä parhaimmillaan ollaan.

Saunan lämpiämistä odotellessa katson digitelkkarista jäänmurtajadokumenttia.