Lauantain PuistoBlues oli ihana. Sää oli yhtä aurinkoinen kuin vuosi sitten ja livekonsertit toivat uutta inspiraatiota omaankin soittoon. Helle vain pitää huolen siitä, että sisälle jääminen sen aikaan on synti ja suuri rikos. Suomessa ei aurinkoa pakoilla vaan ollaan valppaina kuin partiolaiset säntäämään ulos heti kun pilven raosta pilkahtaa. Piano siis voisi soida enemmänkin, mutta, perhana, kun paistaa. Ensi viikon keikkoja varten pitäisi suunnitella biisilistaa ja työstää syksyn klubiakin.
Benin on mielessä ain ja ja niinpä latasin kuviakin nettiin. Muutama jäi vielä lataamatta, kun kuukauden saldoraja yllättikin pihiydellään. Victorin, Edohin ja Bonifacen kanssa puhuimme sunnuntaina puhelimessa. Torstaina soittelivat Bonaventure ja Noel. Linja on niin huono, ettei juuri saa selvää. Tekstiviestit eivät mene perille. Mutta kontakteja otetaan mahdollisuuksien rajoissa.
Pink Floyd osoitti televisiossa erinomaisuuttaan ja soitti kuin mammutti, tyynenä ja täydellisenä.
Yllättäen hämärtääkin jo, kun kello käy pikkutunneille. Syksykö se jo saa? Luen uudelleen ystäväni Kudahuvadhoon saaarelta lähettämän viestin ja muistelen, millaista ilmasto oli päiväntasaajan lähistöllä. Matkailun avartamana huokaisen syvään ja päätän laskea tyynylle nykyään kirkkaanpunaiset hiussuortuvani.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Lapsena oli aina aivan p a k k o mennä ulos jos oli vähänkään aurinkoista. Sää saattoi olla k y l y m ä k i n (+12 astetta), mutta silti piti pukea ylle se kaikista ohuin ja "hienoin" kesämekko.
Ihanaa olla aikuinen. Voi olla sisällä vaikka ulkona paistaisikin.
Et puhu aivan tuubaa kuomaseni (ah ah ah mikä vitsiniekka). Huomaan vain näin "aikuisenakin" tekeväni - en sitä, mitä huvittaisi, vaan siten, kuin uskon minulle olevan parhaaksi. Että "kyllä talvella ketuttaa kun en ottanut aurinkoa varastoon". Kamala sääntödespootti.
Mutta tuon kyllä muistan lapsuudesta, että niissä kesäkoltuissa piti yrittää tarjeta jo vappuna. "Kun/jos kerran paistaa".
Lähetä kommentti