Kliivia ja Victor

Kliivian kukat ovat alkaneet jo varista. Huomaan tuijottaneeni tyhjyyteen ties kuinka pitkän aikaa. On vaikeaa nielaista ja lihakset tuntuvat arilta. En tiedä olenko kipeämpi rakkaudesta vai flunssasta. Pidän kädessäni yhä puhelinta, mutta en uskalla tarkistaa saldoa, vaikka mielessä käykin. Toistelen vielä äänettömänä viimeistä lausettani Victorille, "You're a good friend". Kerroin juhlistavamme huomenna hänen ja Papan syntymäpäiviä. Hän nauroi ja kiitti muistutuksesta. "Täällä Beninissä kun emme juuri vuosia laske, as you know". Hän vuorostaan muistutti minua siitä, miten voisin luottaa hänen apuunsa aina. Senhän minä tiedän, senhän olen monta kertaa saanut jo kokea. Mutta vieläkään en tiedä sitä, miten maapallo päällään moisia enkeleitä kantaa. Kaikki tuntuu jo puoliksi järjestyneen, kun Victor niin sanoo.

Minä päätän lepäillä sohvalla Jumalan puupalikat seuranani ja nauttia lämmintä bisappia. Ystäväni Beninissä ajavat 40°n kuumeessa sairaalaan, jos heillä ylipäänsä on varaa maksaa hoidosta ja lääkityksestä. Malarian takia töistä ei olla pois. Muutoinhan työpaikat lojuisivat tyhjinä, kun varsinkin näin sadekauden aikaan moskitot vilisevät ja jokainen sairastelee yhtenään.

Kaktus on viettänyt hiljaiseloa kaksi vuotta. Nyt huomaan sen pienet versot. Kuulen, kuinka sydämeni huokaisee helpotuksesta. Kiedon kaulaani huivin ja jatkan lukemista.