Istumme siskon kanssa sohvilla ja napsimme artisokanlehtiä. Voisula näyttää juustomaiselta ja kysyn, onko se sponsoroitua. Vaikka kuinka moni on tunnistanut mainoksesta. Kissat kehräävät vierellämme kun kummityttöni huudahtaa: "hei, maailma on taas kadonnut". Katsomme ikkunasta, kun sumu on peittänyt horisontin ja näkymä on pelkkää usvaa. Tyttö on kasvanut jo niin pitkäksi. Hänen olemuksestaan näkyvät rikkaat sisäiset maailmat. Yritämme opettaa hänelle Lapuan murretta.
Ihastelen sisustusta ja uusia tavaroita. Olemme niin samanlaisia erilaisuudestamme huolimatta. Pidämme samoista asioista ja näemme asiat samalla tavoin. Mielipiteiden vaihdosta voi päätellä, mitä asiaa kumpikin mielessään parast' aikaa pohtii. Ovella halaamme pitkään ja merkitsevästi.
Tänään otin viimeiset rokotukset. Pyysin reiteen, koska tarkoitus on treenata koko päivä pianoa. Lapuan patrunatehtaan räjähdyksestä on kulunut 30 vuotta. Olin puolitoistavuotias, kun istuin isän olkapäällä ja juoksimme kalliolle katsomaan. Muistan myös näkymän tehtaan viereisen talon raunoista. Lehteä lukiessa itkettää niin, etten saa sitä hallintaan kuin tärisemällä kauttaaltaan. Suruun sekoittuu bänditoverini läheisen kuolema, jota olen ajatellut paljon. Sumeaa lohtua tuo lukemani lause:
"Kuulo on aisteista se, joka lähtee viimeisenä, kun ihminen kuolee."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Voi Laura-kulta, halaus tästä läheltä (lukiessa on aina lähellä) vaikkakin vain virtuaalisesti.
Ehdin jo iloita tuota kummityttösi ihanaa lausetta kunnes luin postisi loppuun.
En osaa oikein sanoa mitään muuta.
En osaa sanoa minäkään oikein mitään muuta. Kuin että kommenttisi oli kiva saada.
Mukavaa, että, kun ja jos. Me suremme, koska osaamme. Kauneinta, mitä olen (kirjoittajan isän) kuolemasta lukenut, löytyy tuon sitaatin yhteydessä julkaisemastani linkistä. Kannattaa lukea.
ensimmäisiä *telkkarimuistoja* on mulle nuo hautajaiset, joissa 40 valkoista arkkua.
tällä viikollahan onnettomuudesta tuli dokkari, nykyisin patruuna on kulttuurientopaikka, minkä Laura tietenkin tietää. mietin, että mikä tila kulttuuripaikasta on juuri se osa, missä räjähdys tapahtui, ja millainen ilmapiiri siinä osassa rakennusta on.
KK - ehkä tuo aloituslauseesi on käytetty (?), mutta minä luin sen vasta ensimmäistä kertaa. Ehkä keksitkin sen juuri äsken. Hyvin sanottu; tyhjentävä ilmaus sanojen asettelun hankaluudesta ja kun kuitenkin haluaisi sanoa jotain.
Oikeassa olit tuosta linkistä.
Foxy Lady - harmittaa, että dokkari meni itseltäni ohi tyystin. En edes tiennyt.
Vanhan Paukun Kulttuurikeskus on tosi hieno, ja minusta noin pieneltä kaupungilta verraton osoitus siitä, että kulttuuria arvostetaan. Siellä on pyörinyt jo muutaman vuoden iso festari, jossa bändimme oli soittamassa viimekin kesänä. Flickerissä on joitain kuvia, tosin ei aluetta niissä näy.
En tiedä, missä päin aluetta räjähti, mutta mielenkiintoni heräsi. Otan selvää joskus/pian/?.
Mä just tänään muistelin kun näin vanhempiani (olivat meidän konsertissa Pyhän Henrikin kirkossa) että 30 vuotta sitten oltiin bussissa ehkä matkalla Kokkolasta Kannukseen tai päinvastoin ja kuultiin bussin radiossa Lapuan räjähdyksestä. Olin 6-vuotias.
Tänään selvisi myös että lapsena oppimani hokema "Lapua, Lapua huutaa apua" ei liity mitenkään Lapuan räjähdykseen vaan Partaharjulla pidetyillä suurilla poikaleireillä 1960-luvulla Lapuan ja Mikkelin hiippakunnan porukat kisailivat aina keskenään ja iltanuotiolla mikkeliläiset huusivat tuollaisia. Ja lapualaiset huusivat jotain Mikkeli-kikkeli. Tai ehkä sittenkin jotain kiltimpää, arveli isäni, 1960-luvulla poikaleirin johtaja. Jotain Mikkeli, Mikkeli, pelkkä munakokkeli?
Hanna G
Olen kuullut hokemasta sellaisen version, kuin "apua, apua, huutaa koko Lapua". Mutta ei sekään varmaan tule muusta kuin siitä, mikä nimestä helposti muodostuu. Mikkeli-parka. :-)
Lähetä kommentti