Punttiin vipinää

Oppilaani toi joululahjaksi lempijuomaani punaviiniä. Ajauduimme jälleen pöydän ääreen pohtimaan maailman menoa. Tapa oli jo muodostunut tärkeäksi osaksi pianotuntia. Katoin pöytään hapankorput ja juuston. Kerroin elämysmatkastani 7-lehden ilmaisnumeron kanssa ja hän vaimonsa julkisuudenkipeästä exästä. Hän valitti äidistään ja minä ihmisten keskimääräisestä pönttöydestä.
- Sävyjä pitää olla, tuhahtelin.
- Sävyttömyys on tautisen tylsää ja pinnallista. Joskus sitä jaksaa sietää, mutta tällä haavaa ei yhtään, motkotin.
Kun soitto-osio alkoi, hän soitti ja lauloi Charlie Pattonin sävykkäämmin kuin ikinä.
"Yhä vakuuttuneempi siitä, että parhaita tuloksia saadaan vaivaa näkemättä", tuumin ratikassa matkalla Veloenan Skype-joululaulajaisiin. Esiintyjä ilmaisee huolettomana paljon enemmän. Lantionpohjan lihakset rentoutuvat ja hengitys kulkee vapaasti koko kehossa.

Ajatus katkesi ja unohtui. Kauniin Tähtitorninmäen kupeessa tupsahdin keskelle valloittavia joululaulajia, jotka olivat kokoontuneet 12-tuumaisen ruudun äärelle tuntemaan yhteyttä pienen skype-ikkunan kautta ihmisiin eri kaupungeista. Soitimme ja lauloimme. Veloenan steppikengät toivat yhteismusisoinnin riemua kuunsirpin muotoiseen asuntoon. Nauroimme, hörpimme punaviiniä, pelleilimme, esitimme tiernapoikia valssin tahtiin (Timon basso pääsi Herodeksena oikeuksiinsa) ja Happy Xmasia modulaatioineen paremmin kuin Lennon. (...) Sekä tietenkin Nissepolkkaa niin, että steppikengät viuhuivat. Laulamassa oli myös Eufemia. Soittokarkeloiden hiivuttua tuli paikalle väkeä, joka teki seuraa vielä illan jatkuessa ravintolaan.
Kotona muistin ystäväni kutsuneen O'Malleyhyn kuuntelemaan keikkaansa. Harmitti, kun en ollut muistanut sitä aikaisemmin. Toinen setti oli varmaan aluillaan juuri silloin, kun kylmässä etsimme alemman tason ruokapaikkaa.