HAUDALLA

Kun hautasi luota surija
jo viimeinenkin lähtee
on hiljaista pienen tovin
vaan hiljaisuus luokseen kätkee

nuo rakkaasi sun, jotka,
ei surunsa syytä näytä,
kuin todistukseksi muille
ei mustaa vaatetta käytä.

Ja polvistuu yksitellen
sun kukkameres ääreen
ja lohduttomasti itkee -
vaan kuiskaten, ei ääneen.

Et ollut sinä sellainen
kuin sulottaret muut
sun hymys' takaa kumottivat
vaaralliset kuut.

Se tragediako ollut,
vai lohdutuksesi silloin,
kun yksin kynttilää poltit
ja lasin täytit illoin.

Ja nyt kun olet poissa
ei tiedä, tuo, tarkalleen
onko sielunsa surua täynnä
vai helpotuksenko teet.

Mut' rakkautensa tunnustaa
niin syvän ja niin suuren
ja toivoo, että tiesit sen.
Hän poistuu. Vuoro uuden.

Niin ympärilleen pälyilee,
kun salaa tänne lähti.
Ei voinut hän vain olla pois,
kun luotaan sammui tähti.

Ja varovasti katseellaan
hän tutkii tuoretta multaa
ja kuiskaa: "voi sinua,
voi sinua, pientä kultaa.

Niin monta salaisuuttani
sä vain ja yksin kuulit.
Mä heikkouteni paljastin
ja silti mua vahvaksi luulit.

En saata, en saata uskoa,
et täältä lähdit näin.
Sä, pieni, olet rakkaani
ja paras ystäväin".

Niin multain alla kuuntelet
sen kaiken tunnustuksen.
Sä, yksinäinen sielu
kiven hautakirjoituksen.

Sun rakkaitasi rakastit
se sulle riitti hyvin.
Vaan miksi tuoda hiiviskellen
osanottonsa syvin?

Päivittelivät monet niin:
"ei ketään hällä ollut".
Ei totuutta tiedä kai kukaan
eivät rakkaat, et sinäkään, kuollut. _ 28.12.2005