Puoli päivää minuuttiaikataulua

On kummallinen olo, kun yhtäkkiä ei olekaan kiire minnekään. Heräsin aamulla viiden jälkeen mennäkseni tekemään opiskelijalehteen haastattelua alamme seniorista, joka aloittaa työpäivänsä seitsemältä - yhteisen ajan löytäminen oli hakusessa, siksi seitsemän sopi minullekin. Sieltä töihin, töistä tenttiin, tentistä tänne tietokoneelle tappamaan aikaa ennen seuraavaa tapaamista. En ole vielä pyöräillyt vaan kulkenut bussilla ja junalla. Viikonloppuna tein melkoisen määrän reittiopashakuja, joiden ansiosta Leppävaara onkin aika hyvin kartalla, saavutettavissa eri suunnista.

Ajatukset, joita opiskelijakesäduunin tekeminen yli kolmikymppisenä herättää, ovat tuttuja. Automaattisesti vähän pienennän itseäni enkä suinkaan tuo esiin, mitä kaikkea olen tehnyt. Sitten kuvittelen ylpeyttäni loukatun sillä, että olen nuorison kanssa samassa rivissä; "tietäisittepä". En aseta ylemmyydentunteitani todelliseen testiin tarttumalla sellaisiin haasteisiin, jotka pelottaisivat enemmän. - Reflektion jälkeen on todettava, että itse työstä olen innostumassa (nyt me vielä vasta harjoitellaan). Ongelmana ei ole niinkään työn mielekkyys ja opettavuus kuin se, miltä se näyttää ulospäin ja suhteutuu kaikenlaisiin kunnianhimoihin.